Innostuin lueskelemaan eilen netistä ohjeita, mitä pitää ottaa huomioon, kun hommaa pennun ja kotona on jo aikuinen koira. Viirun aikana jo oltiin aloitettu valmistelut ja harjoiteltu laumajärjestystä niin, että Viiru vanhimpana sai kaiken aina ensin. Se oli sitä ollut aimminkin, mutta nyt kiinnitin siihen erityistä huomiota.
Pakko se on tunnustaa, että vähän on Bonsulin kanssa ollut lepsua toimintaa, se mm. on ruukannut rimpulla, kun haluan nostaa sitä. Koiran kantaminen onkin ollut ihan kamalan näköistä ja tuntuista puuhaa. Samaten se on jostain saanut päähänsä, ettei sen tarvi mua totella, kun harjataan, se yrittää karkailla jne. Samoin ne ohitukset on olleet edelleen välillä turhan kiihdyttäviä kokemuksia.
Yleensähän sitä neuvotaan, että nuori koira kannattaa hankkia vasta, kun vanhempi osaa jo käyttäytyä. Muuten saa sitä, mitä tilaa eli kaksi huonosti käyttäytyvää koiraa. Nyt meillä on ankaraa käytökoulua harrastettu Bonsulille ja pikkuhiljaa toivottavasti parempia tuloksia alkaa näkyä. Nyt ei vaan saa tuudittautua, että tämähän jo sujuu, vaan kertakaikkiaan tsempattava. Vaikka olisi kuinka kova kakkahätä, vetää ei saa! Hajuja en anna nuoleskella, enkä pitkään haistellakaan. Jos se menee niistä sekaisin, se kävelee lyhyessä riimussa, eikä haistele ollenkaan. Jos se haukkuu, matka jatkuu vasta maahanmenon ja rauhoittumisen kautta.
Koirat pystytään ohittamaan lähietäisyydeltä ilman haukkumista, mutta makkarat pitää olla aina mukana, muuten ollaan heikoilla. Vinkumista ja vetämistä kuitenkin niissä tilanteissa on vielä. Nostamista ollaan reenattu niin, että nyt se jo pienen avustuksen kanssa sujuu (toinen pitää hihnasta, ettei se pääse peruuttamaan) niin, että ekaa kertaa punnitsin sen tänään ihan itse (22 kg). Se on aina rimpuillut niin, että olen luullut etten jaksa nostaa sitä! Hui hai! Ihan hyvin nousee, kun saa vain kunnollisen otteen etujalkojen edestä ja takajalkojen takaa.
Harjaamissessoissa tehdään niin, että jos se ämpyilee ja pelleilee, se sidotaan pöydän jalkaa kiinni. Tänä aamuna tupisin sille, että: "mä olen ihan kusessa, kun pentu tulee, jos me ei molemmat uskota, että se olen minä joka sanon mitä tehdään ja sinä joka tottelet."
Ja oikeesti: Bono kyllä tekee, kunhan siltä vaatii. Että peiliin on katsottava. Sitäpaitsi, se on yksi mun syistä ottaa ipana juuri nyt, että mä itse jämäköidyn ja lakkaan ajattelemasta liikaa. Kahden koiran kanssa on paljon helpompi olla suoraviivainen ja tiukka, kuin yhden. Sen mä huomasin jo Viirun kanssa ja kun on tiukka ihan näissä peruskäyttäytymiskuvioissa, koira on tyytyväisempi ja rauhallisempi.
Sit mä otan sille tottista ja odotteluharjoituksia joka päivä ulkona, olkkaritreeni on jo ihan leikkiä, se ei edes juurikaan aktivoi sitä. Nopeampaa editystä nyt tarvitaan, sillä pentu taitaa tulla sopivasti Eijan päivän (19.2) tienoilla! Kuukausi aikaa tsempata ja sittenkään homma ei saa Bonon kanssa lässähtää, päinvastoin!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kouluttaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kouluttaminen. Näytä kaikki tekstit
torstai 14. tammikuuta 2010
tiistai 5. tammikuuta 2010
Bonon kuulumiset
Aloin eilen luokitella blogitekstejä, kun ajattelin että tästä nettipiväkirjasta vois olla hyötyä sitten aikanaan, kun tulee pentu taloon. Että vois ottaa opikseen siitä, mitä on Bonon kanssa käyty läpi, eikä tarttis kaikkea töpätä juur samalla tavalla, mitä on tullut Bonsulin kanssa toljailtua.
Jos joku aloittelee siellä blogin pitämistä, niin voin suositella että luokittelu aloitetaan hyvissä ajoin ENNEN kuin tekstejä on lähes 500. Herraisä! Viis sataa? Ilmanko mä en mitään muuta saakaan aikaiseksi.
No Bono sentään kasvaa hyvin, ja sehän on pääasia. Viime yönä se tuli mun uneen ja puhui, ihan selvällä suomen kielellä. Se oli mukamas vielä pentu, ja ihan uninen, kun se oli ollut mun mukana kaupungilla asioita hoitelemassa. Otin sen syliin ja se oli ihan puolinukuksissa ja kun meinasin sanoa sille "hyvä poika", se itse kuiskasi "hyvä". Samalla tavalla kuin se pentuna kuiskasi mun korvaan "hau". Se tiesi itse, että tässä tilanteessa mama kehuu sitä :)
Reetta sanoi, että puhuvat eläimet tekee unesta suurunen, mutta nyt pitäis tietää, mitä se tarkoittaa.
Itse tulkitsen niin, että tykkään, että mulla on kovin hieno koira. Ja että meidän suhde on taas liikahtanut piirun verran parempaan suuntaan luottamuksen pitkällä ja kuoppaisella tiellä.
Meillä menee siis taas vaihteeksi tosi hyvin. Uuden vuoden aatonaattona sillä loppui tyttöjen perään kuolaaminen kuin seinään ja se alkoi pitää muhun hirmu hyvää kontaktia. Se jatkaa sitä edellee. Se kävelee tosi nätisti, ja mä sanon joka kerta hyvä, kun se katsoo mua. Monta kertaa lenkillä se lisäksi ilostuu mun pelkästä olemassaolosta (tai sit kehusta), että se heiluttaa häntää ja tulee nujuamaan jalkoja vasten ja pujahtelee mun jalkojen välistä ja jää vanutettavaksi. Ja tietysti laulaa!
No, mä en näe tässä mitään koiranpilaamismahdollisuutta, päinvastoin! Iloitsen meidän kontaktista ja koitan vahvistaa sitä entisestään. Laumavietistä on näköjään tulossa yhä parempi ja parempi palkkaamistapa Bonolle, kun se aikuistuu.
Kotona me ollaan aktivointi mielessä tehty esineiden tunnistamisnoutoja. Se osaa tuoda avaimet, sukan, patukan, kapulan, luun, kenkiä ja hiusdonitsin, kun ne on ripoteltu sekaisin. Toiveissa on, että tällä harjoittelulla se joku kerta suostuu ilmaisemaan myös niitä peijakkaan suppilovahveroita, jotka näyttää olevan kovasti hankalia. Mä luulen, että ne on vaikeita siksi, että se etsii näön, ei hajuaistin avulla. Onkohan sillä nenäpunkkeja vai enkö mä vaan osaa opettaa sille nenun käyttöä? Ei se oikein löydä nakkejakaan, kun teen sille namien etsimisleikkiä Viiru korjaa kaikki parempiin suihin, ellen erota niitä!
Lompsan etsiminen pitää myös muistaa opettaa. Kätevää, jos voi laittaa koiran asialle, kun hukkaa tärkeitä tavaroita. Nopsaan se kyllä väsähtää, eli monta kertaa ei voi laittaa sitä hakemaan tunnistettavaa. Jos on kaksi kenkää lattialla, niitä voi haetuttaa muutaman kerran niin, ettei ole muuta kamaa häiriönä. Sit ihan kerran tai kaksi vain voi pyytää hakemaan ne muun tavaran seasta.
Sitä mä en ole kyllä ihan loppuun asti ajatellut, että mites esineruutu sit tämän jälkeen, mutta kaipa se joskus selviää. Ehkä pitää lanseerata yleiskäsite "esine", joka tarkoittaa että saa tuoda mitä vain.
Jos joku aloittelee siellä blogin pitämistä, niin voin suositella että luokittelu aloitetaan hyvissä ajoin ENNEN kuin tekstejä on lähes 500. Herraisä! Viis sataa? Ilmanko mä en mitään muuta saakaan aikaiseksi.
No Bono sentään kasvaa hyvin, ja sehän on pääasia. Viime yönä se tuli mun uneen ja puhui, ihan selvällä suomen kielellä. Se oli mukamas vielä pentu, ja ihan uninen, kun se oli ollut mun mukana kaupungilla asioita hoitelemassa. Otin sen syliin ja se oli ihan puolinukuksissa ja kun meinasin sanoa sille "hyvä poika", se itse kuiskasi "hyvä". Samalla tavalla kuin se pentuna kuiskasi mun korvaan "hau". Se tiesi itse, että tässä tilanteessa mama kehuu sitä :)
Reetta sanoi, että puhuvat eläimet tekee unesta suurunen, mutta nyt pitäis tietää, mitä se tarkoittaa.
Itse tulkitsen niin, että tykkään, että mulla on kovin hieno koira. Ja että meidän suhde on taas liikahtanut piirun verran parempaan suuntaan luottamuksen pitkällä ja kuoppaisella tiellä.
Meillä menee siis taas vaihteeksi tosi hyvin. Uuden vuoden aatonaattona sillä loppui tyttöjen perään kuolaaminen kuin seinään ja se alkoi pitää muhun hirmu hyvää kontaktia. Se jatkaa sitä edellee. Se kävelee tosi nätisti, ja mä sanon joka kerta hyvä, kun se katsoo mua. Monta kertaa lenkillä se lisäksi ilostuu mun pelkästä olemassaolosta (tai sit kehusta), että se heiluttaa häntää ja tulee nujuamaan jalkoja vasten ja pujahtelee mun jalkojen välistä ja jää vanutettavaksi. Ja tietysti laulaa!
No, mä en näe tässä mitään koiranpilaamismahdollisuutta, päinvastoin! Iloitsen meidän kontaktista ja koitan vahvistaa sitä entisestään. Laumavietistä on näköjään tulossa yhä parempi ja parempi palkkaamistapa Bonolle, kun se aikuistuu.
Kotona me ollaan aktivointi mielessä tehty esineiden tunnistamisnoutoja. Se osaa tuoda avaimet, sukan, patukan, kapulan, luun, kenkiä ja hiusdonitsin, kun ne on ripoteltu sekaisin. Toiveissa on, että tällä harjoittelulla se joku kerta suostuu ilmaisemaan myös niitä peijakkaan suppilovahveroita, jotka näyttää olevan kovasti hankalia. Mä luulen, että ne on vaikeita siksi, että se etsii näön, ei hajuaistin avulla. Onkohan sillä nenäpunkkeja vai enkö mä vaan osaa opettaa sille nenun käyttöä? Ei se oikein löydä nakkejakaan, kun teen sille namien etsimisleikkiä Viiru korjaa kaikki parempiin suihin, ellen erota niitä!
Lompsan etsiminen pitää myös muistaa opettaa. Kätevää, jos voi laittaa koiran asialle, kun hukkaa tärkeitä tavaroita. Nopsaan se kyllä väsähtää, eli monta kertaa ei voi laittaa sitä hakemaan tunnistettavaa. Jos on kaksi kenkää lattialla, niitä voi haetuttaa muutaman kerran niin, ettei ole muuta kamaa häiriönä. Sit ihan kerran tai kaksi vain voi pyytää hakemaan ne muun tavaran seasta.
Sitä mä en ole kyllä ihan loppuun asti ajatellut, että mites esineruutu sit tämän jälkeen, mutta kaipa se joskus selviää. Ehkä pitää lanseerata yleiskäsite "esine", joka tarkoittaa että saa tuoda mitä vain.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Aamuaivojumppa
Meillä on tietenkin paikat aina tiptop ja putsplank - luonnollisesti - mutta silloin tällöin saattaa käydä niin (kovin harvoin tosin), että on saattanut jäädä esim. jälkikepukka paikkaan, jossa sen ei kuuluisi olla.
Parina aamuna on ollut ihan supermukavat aamulenkit, ollaan nautiskeltu molemmat tunnin lenkistä seesteisissä tunnelmissa ja hyvällä, ellei suorastaan loistavalla tuulella. Tänään aamulenkin jälkeen Bono muisti meidän kepukoiden etsimisleikin, jota ollaan tehty naksuttimella. Koira tuo jälkikepin, naks, nakki koiran suuhun vilahtaa.
Se toi kukkasen aluslautaselta bongaamanssa jälkikepukan (miten se sinne oli joutunutkaan) ja irrotti nätisti, kun sanoin kiitos. Innostuin laittamaan koiran maahan ja se odotti siinä, kun pilkoin nakkeja, etsin lisää kepukoita ja levittelin ne ympäri huushollia. Luvan saatuaan se lähti etsimään niitä yksi kerrallaan, toi täsmällisesti ja irrotti otteen vasta kun olin sanonut kiitos.
Tehtiin tätä 3 tai 4 kertaa 6 kepukkaa ja siinä tuli kärsivällisyysharjoittelua kahdella tapaa. Alun maasaodottelun jälkeen se joutuin myös pinnistelemään, koska kaikki kepukat ei olleetkaan ihan helpoissa paikoissa ja Bono oli vähän siinä rajalla, ettei se turhautunut viimeisten kohdalla. Etsi se kuitenkin ne lopulta aina kaikki. Loppupalkaksi se sai kamalan kalkkunan ja sen jälkeen pienen savustetun poron luun (kun ei sitä kalkkunan mekkalaa ihminen kestä ennen yhdeksää monen monta sekkaa) ja nyt koira vetelee sikeitä ihan poikki!
Jäljelle pitää ottaa kans kepukat mukaan, koska lopussa on vähän antikliimaksin meininki, kun jälki periaatteessa päättyy, eikä siellä ole mitään muuta kuin mamma kaivaa taskua. Sitäpaitsi koirahan ei ymmärrä, että jälki päättyy, kun mamman askeleet jatkuu jokatapauksessa.
Jäljestys on tällaiselle Bono tapaiselle lyhytpinnaiselle ja nopeasti kiihtyvälle koiralle hyvä tapa kasvattaa pinnaa. Se aika nopsaan nostaa pään ja tuumaa, että eikös tämä nyt ollut tässä. Voi tietty olla, että olen itse opettanutkin sen lyhytpinnaiseksi, kun olen tehnyt liian lyhyitä ja helppoja harjoituksia. No, tämä asia on nyt tiedostettu ja vaikeusastetta lisätty joka rintamalla.
Bonolla on nyt noin neljän nuppineulanpään (mitta-asteikkona lasinen ja värikäs nuppineulanpää, ei sellainen mitätön metallinen) verran korvatulppavahaa oman korvansa kärjessä ja korva taittuu lievästi alaspäin. Paino ei vaivaa sitä ollenkaan ja näyttää pysyvän tosi hyvin.
Kiitos vinkista Sari ja Macke! Kyllä toimii. Toivottavasti vain korva uskoo, mitä sille yritetään viestittää.
Parina aamuna on ollut ihan supermukavat aamulenkit, ollaan nautiskeltu molemmat tunnin lenkistä seesteisissä tunnelmissa ja hyvällä, ellei suorastaan loistavalla tuulella. Tänään aamulenkin jälkeen Bono muisti meidän kepukoiden etsimisleikin, jota ollaan tehty naksuttimella. Koira tuo jälkikepin, naks, nakki koiran suuhun vilahtaa.
Se toi kukkasen aluslautaselta bongaamanssa jälkikepukan (miten se sinne oli joutunutkaan) ja irrotti nätisti, kun sanoin kiitos. Innostuin laittamaan koiran maahan ja se odotti siinä, kun pilkoin nakkeja, etsin lisää kepukoita ja levittelin ne ympäri huushollia. Luvan saatuaan se lähti etsimään niitä yksi kerrallaan, toi täsmällisesti ja irrotti otteen vasta kun olin sanonut kiitos.
Tehtiin tätä 3 tai 4 kertaa 6 kepukkaa ja siinä tuli kärsivällisyysharjoittelua kahdella tapaa. Alun maasaodottelun jälkeen se joutuin myös pinnistelemään, koska kaikki kepukat ei olleetkaan ihan helpoissa paikoissa ja Bono oli vähän siinä rajalla, ettei se turhautunut viimeisten kohdalla. Etsi se kuitenkin ne lopulta aina kaikki. Loppupalkaksi se sai kamalan kalkkunan ja sen jälkeen pienen savustetun poron luun (kun ei sitä kalkkunan mekkalaa ihminen kestä ennen yhdeksää monen monta sekkaa) ja nyt koira vetelee sikeitä ihan poikki!
Jäljelle pitää ottaa kans kepukat mukaan, koska lopussa on vähän antikliimaksin meininki, kun jälki periaatteessa päättyy, eikä siellä ole mitään muuta kuin mamma kaivaa taskua. Sitäpaitsi koirahan ei ymmärrä, että jälki päättyy, kun mamman askeleet jatkuu jokatapauksessa.
Jäljestys on tällaiselle Bono tapaiselle lyhytpinnaiselle ja nopeasti kiihtyvälle koiralle hyvä tapa kasvattaa pinnaa. Se aika nopsaan nostaa pään ja tuumaa, että eikös tämä nyt ollut tässä. Voi tietty olla, että olen itse opettanutkin sen lyhytpinnaiseksi, kun olen tehnyt liian lyhyitä ja helppoja harjoituksia. No, tämä asia on nyt tiedostettu ja vaikeusastetta lisätty joka rintamalla.
Bonolla on nyt noin neljän nuppineulanpään (mitta-asteikkona lasinen ja värikäs nuppineulanpää, ei sellainen mitätön metallinen) verran korvatulppavahaa oman korvansa kärjessä ja korva taittuu lievästi alaspäin. Paino ei vaivaa sitä ollenkaan ja näyttää pysyvän tosi hyvin.
Kiitos vinkista Sari ja Macke! Kyllä toimii. Toivottavasti vain korva uskoo, mitä sille yritetään viestittää.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Kouluttamisesta
Lauantaina kuunneltiin tosiaan Virve Sormusen tarinaa siitä, miten hän valmistautuu toko- ja pk-kisoihin. Siinä sivussa hän tuli käyneeksi läpi paljon muuta, mitä kouluttamisen taustalla on. Hän on itse kisannut tokossa MM-tasolla ja harrastaa myös paimentamista bortsujen kanssa. Virve touhuaa näitä asiota Korrien kanssa (Pekka K. ja Riitta Jantunen-K.) ja jakaa heidän hyvällä kouluttamisen ajatusmaailman. Myös Virve painottaa sitä, että koiralle pitää olla reilu, siltä ei pitäisi vaatia asioita, joita sille ei ole opetettu.
Kisatilanteessa - ja miksei esim. näyttelypäivänä - ne asiat, mitä tapahtuu, pitäisi olla koiralle treeneistä tuttuja. Kisapäivään liittyy paljon sellaista, mitä ei välttämättä hoksaa treenata, kuten se että siellä odotellaan omaa suoritusta pitkään, paikat kuhisee vieraita koiria jne. Päivän rutiinit on erilaiset kuin normaalina arkena.
Itse olen omaksunut tästä ajattelutavasta jotain sellaista, että vaikka onkin esim. näyttelypäivä, pyrin pitämään koiran rutiinit samanlaisina kuin muulloinkin. Se saa kunnon aamulenkin, se saa päivän kuluessa ruuan, katson että se pääsee kunnolla ulos, ettei käy vahinkoja ja eritoten ettei sille tule sellainen olo, ettei se tiedä mitä tapahtuu ja kuinka kauan helpotusta pitää odottaa.
Turkua varten oltiin treenattu häkkiin rauhoittumista. Se peijakkaan hökötys oli kuukauden olkkarin lattialla! Mutta kyllä kannatti. Koira oli ihan erilainen sekä mätsäritreeneissä että itse koitoksessa. Se menee sinne viivana, kun sanon "mökkiin" ja makoilee siellä.
Rauhoittuminen oli muutenkin Virven agendassa korkealla. Hän oli sitä mieltä, ettei kannata mennä tosissaan kisaamaan ennen kuin kontakti koiraan on niin hyvä, että koiran saa kiihdytettyä, mutta myös rauhoitettua silloin, kun itse haluaa ja tarvis vaatii. Hänellä oli mm. kolme eri käskyä maahan menolle, joista jokainen tarkoitti vähän erilaista makaamista. Hän painotti, että koska maassa olo on toimintaa, jossa koiran pitää osata rauhoittua, myös sen pakan pitäisi olla sellainen, joka ei kiihdytä koiraa. Esim. jos menee kentälle ja treenaa sitä, sen jälkeen ei kannattaisi treenata muuta, antaa vaikka reilu ruoka annos ja viedä autoon.
Tämä on meillä jäänyt heikolle ja tätä me tarvitaan! Sen jälkeen, kun tottistelu jäi BH-kurssin jälkeen tauolle, me ollaan opeteltu leikkimään ja riehumaan. Me ollaan myös opeteltu sitä, että taputtelu ja kehut käy palkasta. Ilmeisesti ollaan meidän osaamistasolla toimittu ihan oikein, sillä Virve korosti kisoissa onnistumisen takeena myös sitä, että harjoitellaan sellaista palkkausta, mikä on kisassa sallittua. Siellä koiran pitäisi palkkautua kehusta. Koiran motivaatio laskee nopsaan, jos se tahkoaa ja tahkoaa, mutta ei saa palautetta, jonka se ymmärtäisi merkitsevän, että se toimii oikein ja hyvin. Bonsuli nuolaisee huulia ja heiluttaa häntää, kun sanon sille "hyvä". Ilmeisesti sillä on joku myönteinen mielikuva asiasta.
Vaikka olen kokenut vähän (enkä aina ihan vähänkään), että me ei tehdä mitään, nämä on kumminkin tärkeitä edistysaskelia! Tuli tosi kiva olo, kun kuuli kuinka paljon Virve antoi näille asioille painoarvoa. Se on sitä pohjatyötä, jota ei voi ohittaa.
Rauhoittuminen on nyt meidän ohjelmassa ihan kaikessa olemisessa. Se on tämän talvisydämen projekti. Opetellaan maassa makaamiseen reippaasti kestoa erilaisissa tilanteissa - erityisesti ruokakupilla. Se pystyy kotioloissa olemaan useamman minuutin aloillaan ja sitä on ihan hyvä kasvattaa ja viedä muihin ympäristöihin. Metsälenkeilläkin me tehdään sellaista, että jätän sen vapaana istumaan ja vien kepin kauas. Sen pitää odottaa paikallaan, kunnes olen taas sen vieressä ja lähetän sen hakemaan sitä. Vähän esineruutuimitaatiota siis.
Bono on muutenkin pimeässä säikky ja pää pyörii, joten me istuskellaan iltalenkeillä rauhassa katselemassa maailman menoa ja odotellaan rauhoittumista. Sen jälkeen lenkki jatkuu miellyttävämmissä merkeissä. Sit me otetaan peruasentoja ja seuraamista koirapuiston liepeillä, kun se on ihan vauhkona eikä meinaa pitää kontaktia millään. Vaatimustasoa on siis selkeästi nostettu. Olen ollut turhan pehmeäkätinen sen kanssa, mutta kaikki aikanaan. Jaa no, onhan se sellaisen oppinut, että kun tullaan lenkiltä sisälle, se odottaa istuvilleen kunnes saan päällysvaatteet pois ja mennään yhdessä tassut pesemään. Se on pieni askel oikeaan suuntaan!
Tosin tämä on sitä: "kyllä se kotona osaa". Siitäkin oli puhetta, että se ei riitä, jos haluaa kisata. Siitä treeni pitää viedä ulos erilaisiin paikkoihin ja kentille, ei se muuten opi.
Se nyt on ihan selvää, että Bonsuliriepu on mun koekappale tässä koirankouluttamisessa ja että valion arvoista ei tarvi uneksia. Onneksi se on niin kestävä ja sinnikäs ettei ole moksiskaan. Sitäkin tärkeämpää meidän tapauksessa on tuo rauhoittumisen opettelu. Tämä on kyllä mielenkiintoista ja mua kovasti inspiroi se, miten sitä koiraa oikein saa oppimaan. Bono ja mun projekti on tällainen pedagogiaan orientoitunut.
Oli muuten hämmästyttävää, ettei Bono ollut Turun reissustakaan millänsäkään. Luultavasti ratkaisevaa oli, että me käytiin hyvällä lenkillä Oonan kanssa ennen kuin lähdettiin ajamaan kotia kohti. Kun koirat pääsi Ruissalossa autosta ulos, ne molemmat haukahteli paineet pihalle ja saivat haistella ja jättää pee-postia. Bonsuli tosin nosti jalkaa kuusenoksille murinan kanssa!!! Se oli uusi juttu :) Leikkihetki nollasi päivän tehokkaasti ja molemmat veteli sikeitä koko kotimatkan sulassa sovussa.
Eilen se oli väsynyt ja nukkui päiväunivelkoja, mutta ei mitenkään muuten erilainen kuin tavallisesti. Mahakin toimi täsmällisesti ja normaalisti.
Kisatilanteessa - ja miksei esim. näyttelypäivänä - ne asiat, mitä tapahtuu, pitäisi olla koiralle treeneistä tuttuja. Kisapäivään liittyy paljon sellaista, mitä ei välttämättä hoksaa treenata, kuten se että siellä odotellaan omaa suoritusta pitkään, paikat kuhisee vieraita koiria jne. Päivän rutiinit on erilaiset kuin normaalina arkena.
Itse olen omaksunut tästä ajattelutavasta jotain sellaista, että vaikka onkin esim. näyttelypäivä, pyrin pitämään koiran rutiinit samanlaisina kuin muulloinkin. Se saa kunnon aamulenkin, se saa päivän kuluessa ruuan, katson että se pääsee kunnolla ulos, ettei käy vahinkoja ja eritoten ettei sille tule sellainen olo, ettei se tiedä mitä tapahtuu ja kuinka kauan helpotusta pitää odottaa.
Turkua varten oltiin treenattu häkkiin rauhoittumista. Se peijakkaan hökötys oli kuukauden olkkarin lattialla! Mutta kyllä kannatti. Koira oli ihan erilainen sekä mätsäritreeneissä että itse koitoksessa. Se menee sinne viivana, kun sanon "mökkiin" ja makoilee siellä.
Rauhoittuminen oli muutenkin Virven agendassa korkealla. Hän oli sitä mieltä, ettei kannata mennä tosissaan kisaamaan ennen kuin kontakti koiraan on niin hyvä, että koiran saa kiihdytettyä, mutta myös rauhoitettua silloin, kun itse haluaa ja tarvis vaatii. Hänellä oli mm. kolme eri käskyä maahan menolle, joista jokainen tarkoitti vähän erilaista makaamista. Hän painotti, että koska maassa olo on toimintaa, jossa koiran pitää osata rauhoittua, myös sen pakan pitäisi olla sellainen, joka ei kiihdytä koiraa. Esim. jos menee kentälle ja treenaa sitä, sen jälkeen ei kannattaisi treenata muuta, antaa vaikka reilu ruoka annos ja viedä autoon.
Tämä on meillä jäänyt heikolle ja tätä me tarvitaan! Sen jälkeen, kun tottistelu jäi BH-kurssin jälkeen tauolle, me ollaan opeteltu leikkimään ja riehumaan. Me ollaan myös opeteltu sitä, että taputtelu ja kehut käy palkasta. Ilmeisesti ollaan meidän osaamistasolla toimittu ihan oikein, sillä Virve korosti kisoissa onnistumisen takeena myös sitä, että harjoitellaan sellaista palkkausta, mikä on kisassa sallittua. Siellä koiran pitäisi palkkautua kehusta. Koiran motivaatio laskee nopsaan, jos se tahkoaa ja tahkoaa, mutta ei saa palautetta, jonka se ymmärtäisi merkitsevän, että se toimii oikein ja hyvin. Bonsuli nuolaisee huulia ja heiluttaa häntää, kun sanon sille "hyvä". Ilmeisesti sillä on joku myönteinen mielikuva asiasta.
Vaikka olen kokenut vähän (enkä aina ihan vähänkään), että me ei tehdä mitään, nämä on kumminkin tärkeitä edistysaskelia! Tuli tosi kiva olo, kun kuuli kuinka paljon Virve antoi näille asioille painoarvoa. Se on sitä pohjatyötä, jota ei voi ohittaa.
Rauhoittuminen on nyt meidän ohjelmassa ihan kaikessa olemisessa. Se on tämän talvisydämen projekti. Opetellaan maassa makaamiseen reippaasti kestoa erilaisissa tilanteissa - erityisesti ruokakupilla. Se pystyy kotioloissa olemaan useamman minuutin aloillaan ja sitä on ihan hyvä kasvattaa ja viedä muihin ympäristöihin. Metsälenkeilläkin me tehdään sellaista, että jätän sen vapaana istumaan ja vien kepin kauas. Sen pitää odottaa paikallaan, kunnes olen taas sen vieressä ja lähetän sen hakemaan sitä. Vähän esineruutuimitaatiota siis.
Bono on muutenkin pimeässä säikky ja pää pyörii, joten me istuskellaan iltalenkeillä rauhassa katselemassa maailman menoa ja odotellaan rauhoittumista. Sen jälkeen lenkki jatkuu miellyttävämmissä merkeissä. Sit me otetaan peruasentoja ja seuraamista koirapuiston liepeillä, kun se on ihan vauhkona eikä meinaa pitää kontaktia millään. Vaatimustasoa on siis selkeästi nostettu. Olen ollut turhan pehmeäkätinen sen kanssa, mutta kaikki aikanaan. Jaa no, onhan se sellaisen oppinut, että kun tullaan lenkiltä sisälle, se odottaa istuvilleen kunnes saan päällysvaatteet pois ja mennään yhdessä tassut pesemään. Se on pieni askel oikeaan suuntaan!
Tosin tämä on sitä: "kyllä se kotona osaa". Siitäkin oli puhetta, että se ei riitä, jos haluaa kisata. Siitä treeni pitää viedä ulos erilaisiin paikkoihin ja kentille, ei se muuten opi.
Se nyt on ihan selvää, että Bonsuliriepu on mun koekappale tässä koirankouluttamisessa ja että valion arvoista ei tarvi uneksia. Onneksi se on niin kestävä ja sinnikäs ettei ole moksiskaan. Sitäkin tärkeämpää meidän tapauksessa on tuo rauhoittumisen opettelu. Tämä on kyllä mielenkiintoista ja mua kovasti inspiroi se, miten sitä koiraa oikein saa oppimaan. Bono ja mun projekti on tällainen pedagogiaan orientoitunut.
Oli muuten hämmästyttävää, ettei Bono ollut Turun reissustakaan millänsäkään. Luultavasti ratkaisevaa oli, että me käytiin hyvällä lenkillä Oonan kanssa ennen kuin lähdettiin ajamaan kotia kohti. Kun koirat pääsi Ruissalossa autosta ulos, ne molemmat haukahteli paineet pihalle ja saivat haistella ja jättää pee-postia. Bonsuli tosin nosti jalkaa kuusenoksille murinan kanssa!!! Se oli uusi juttu :) Leikkihetki nollasi päivän tehokkaasti ja molemmat veteli sikeitä koko kotimatkan sulassa sovussa.
Eilen se oli väsynyt ja nukkui päiväunivelkoja, mutta ei mitenkään muuten erilainen kuin tavallisesti. Mahakin toimi täsmällisesti ja normaalisti.
maanantai 30. marraskuuta 2009
Axönviikend
Nyt on taas tapahtunut paljon. Perjantaina tein Bonolle piiiiiiitkästä aikaa jäljen ja se haki janan ja ajoi jäljen ihan kuin mitään puolen vuoden taukoa ei olisi ollutkaan. Samalla reissulla se myös teki jotain, mikä nosti mun luottamusta siihen 400 %. Se nimittäin kaksi kertaa bongasi koirakon, mutta ei vanhojen tapojensa mukaisesti lähtenytkään rynnimään kohti vaan haukkui ja tuli mun luokse. Aivan superia. En tiedä onko meidän harjoittelulla osuutta asiaan, vai onko kyse jostain muusta, mutta jos tällainen käyttäytyminen valtaa alaa, meillä on näköpiirissä huomattavan valoisa tulevaisuus.
Lauantaina käytiin Romeon luona metsälenkillä, jonka jälkeen Bono jäi Jounin ja Rompun luo kyläilemään, kun emännät lähti Aktiivicollieiden pikkujouluihin. Hienona täkynä oli pyydetty Virve Sormunen kertomaan, kuinka kisoihin kannattaa valmistautua. Me ei todellakaan olla valmistautumassa pk-kisoihin, mutta Sormunen on niin kokenut kouluttaja ja edustaa sellaista koiranpitokulttuuria, että tulee suorastaan valaistunut olo, kun kuuntelee häntä. Koitan jossain vaiheessa eritellä, mitä jäi mieleen.
No, eilen sitten oltiin Turussa näyttelyssä ja vaikka näyttelymenestystä ei tulosten muodossa kertynytkään, päivä oli niin onnistunut ja antoisa, että taidetaan lähteä toistekin Turkuun! Olen jo etukäteen ajatellut, että mentäisiin Tampereelle alkuvuodesta tuomarikoulutettavien ryhmänäyttelyyn, mutta välissä olisi tammikuun Turun tapahtumakin.
Päivästä teki onnistuneen
Lauantaina käytiin Romeon luona metsälenkillä, jonka jälkeen Bono jäi Jounin ja Rompun luo kyläilemään, kun emännät lähti Aktiivicollieiden pikkujouluihin. Hienona täkynä oli pyydetty Virve Sormunen kertomaan, kuinka kisoihin kannattaa valmistautua. Me ei todellakaan olla valmistautumassa pk-kisoihin, mutta Sormunen on niin kokenut kouluttaja ja edustaa sellaista koiranpitokulttuuria, että tulee suorastaan valaistunut olo, kun kuuntelee häntä. Koitan jossain vaiheessa eritellä, mitä jäi mieleen.
No, eilen sitten oltiin Turussa näyttelyssä ja vaikka näyttelymenestystä ei tulosten muodossa kertynytkään, päivä oli niin onnistunut ja antoisa, että taidetaan lähteä toistekin Turkuun! Olen jo etukäteen ajatellut, että mentäisiin Tampereelle alkuvuodesta tuomarikoulutettavien ryhmänäyttelyyn, mutta välissä olisi tammikuun Turun tapahtumakin.
Päivästä teki onnistuneen
- Oona-siskon seura - koirat sai selvästi tukea toisistaan
- Bono käyttäytyi hyvin eikä vouhkannut kohtuuttomasti
- jota edesauttoi kevythäkki ja se että
- se osaa rauhoittua häkissä
- minkä seurauksena itselläkin oli rento ja hyvä fiilis koko päivän
- koirakin viihtyi ja heilutti ahkerasti häntää
- tavattiin monta tuttua
- ja tutustuttiin uusiin ihmisiin sekä ennenkaikkea
- tavattiin Roosa-sisko perheineen
- näyttelyssä oli väljää ja tilavaa
- eikä lattioita pelätty yhtään
- näyttelytilasta pääsi poistumaan välillä ulos (very important)
- kehässä me toimittiin sillä tasolla kuin osataan
- ja emäntä muisti ohjata ja palkita koiraa
- tuomari oli vakuuttava: tiukka, asiallinen ja ystävällinen
- loistavat shoppingit
- olin muistanut ottaa kahvia termariin (utmost importance!)
- koirat saatiin nollattua Ruissalossa lenkillä: löydettiin jopa metsätilkku, jossa uskallettiin päästää ne hetkeksi vapaina kirmaamaan.
Ensi kerralla käytän myös viihtyisiä kahvila ja ravintolapalveluja- Tämä ei eliminoi termaritarvetta, koska aina ei voi jättää koiraa tai muuten ehdi lähteä ja kahvihammasta voi silti kolottaa. Ensi kerralla mä myös yritän vähän tiiviimmin seurata kehän tapahtumia, ettei käy niin kuin nyt että jöäin suustani kiinni ja meinasin myöhästyä omasta kehästä.
Tulosten suhten sininen oli valtaväri, nuorten luokissa kukaan ei saanut eriä (erinomainen, sertin arvoinen). Ainoastaan Oona ja Roosa saivat punaiset (erittäin hyvä) ja olivatkin peräkkäin palkintopallilla. Jorman kanssa pähkäiltiin, että mitä tarkoittaa drive-in -näyttely ja arvailtiin että se on tämä nopsa menettely: sininen nauha ja lappu käteen! Tervetuloa uudelleen.
No, meidän sininen (hyvä) oli ihan ansaittu. Oli ne valioluokassa ja paras uros-kehässä ihan toisen näköisiä koiria! Eikä Bonon arvosteluissa itse asiassa ollut mitään kovin yllättävää. Se on keksenkasvuinen ja se asia paranee vain ikääntymällä.
Mun mielestä Bonsuli on kuitenkin omalla persoonallisella meiningillään universumin hienoin koirahupakko!
Kamera unohtui kotiin, että mitään todisteita meillä nyt ei ole.
tiistai 24. marraskuuta 2009
Koulutusohjelma
Koulutusohjelmassa ei juuri tunnu olevan mitään, mutta silti me harjoitellaan kaikenlaista. Ensi kevään paimennuksia silmällä pitäen ollaan alettu tutustumaan käsitteisiin: eteen, vasen ja oikea. Samaten harjoitellaan juoksemista (näyttelyitä varten) ja siitä sutjakasti maahan menemistä (paimennus).
Olen tässä sureksinut myös Bonon seisomista, kun se on jotenkin niin alistuneen näköistä. Eilen kekkasin lenkillä, että kun se vetää hihnassa niin normaalin pysähtymisen ja katsekontaktin lisäksi käsken sen seistä aina silloin,kun se seisoo ryhdikkäästi ja hanakkana jatkamaan matkaa. Asento on silloin nimittäin ihan toinen. Ei tarvi syöttää mahaakaan kuralle, kun palkkaus tulee siitä, että matka jatkuu.
Kunhan Turun koitokset ja liejukelit on ohi, taidan siirtyä tekemään samaa maahanmenolla. Olis kiva, jos sekin olisi sellaista virkeän, ei väsyneen näköistä.
Puoli vuotta meni muuton ja huushollin olosuhdemuutosten siivittämänä, mutta nyt näihin uusiin oloihin on näköjään sen verran totuttu, että myös aktivointia on pitänyt alkaa elvyttää.
Olen kaivanut naksuttimen naftaliinista ja eilen tehtiin mm. sellaista, että sen piti osua tassuilla kynnysmatolle. Ensin riitti vain yhden tassun kosketus. Toisessa harjoituksessa piti osua molemmat etutassut matolla.
Voi, se oli vaikeata - ja jatkoin ilmeisesti hiukan liian kauan (varmaan lähemmäs 10 minaa), sillä lopulta piski oli niin näännyksissä, että ei enää osunut matolle ollenkaan. Kävi vain kiertämässä sen, kun halusi kananriekaletta.
Tosin mä saatoin sekoittaakin sen parilla epäajastetulla naksautuksella, mutta ei haittaa. Tänään jatketaan ja katsotaan, mitä jäi mieleen. Jos ei jäänyt mitään, sen parempi, koska vaikeustaso säilyy!
Olen tässä sureksinut myös Bonon seisomista, kun se on jotenkin niin alistuneen näköistä. Eilen kekkasin lenkillä, että kun se vetää hihnassa niin normaalin pysähtymisen ja katsekontaktin lisäksi käsken sen seistä aina silloin,kun se seisoo ryhdikkäästi ja hanakkana jatkamaan matkaa. Asento on silloin nimittäin ihan toinen. Ei tarvi syöttää mahaakaan kuralle, kun palkkaus tulee siitä, että matka jatkuu.
Kunhan Turun koitokset ja liejukelit on ohi, taidan siirtyä tekemään samaa maahanmenolla. Olis kiva, jos sekin olisi sellaista virkeän, ei väsyneen näköistä.
Puoli vuotta meni muuton ja huushollin olosuhdemuutosten siivittämänä, mutta nyt näihin uusiin oloihin on näköjään sen verran totuttu, että myös aktivointia on pitänyt alkaa elvyttää.
Olen kaivanut naksuttimen naftaliinista ja eilen tehtiin mm. sellaista, että sen piti osua tassuilla kynnysmatolle. Ensin riitti vain yhden tassun kosketus. Toisessa harjoituksessa piti osua molemmat etutassut matolla.
Voi, se oli vaikeata - ja jatkoin ilmeisesti hiukan liian kauan (varmaan lähemmäs 10 minaa), sillä lopulta piski oli niin näännyksissä, että ei enää osunut matolle ollenkaan. Kävi vain kiertämässä sen, kun halusi kananriekaletta.
Tosin mä saatoin sekoittaakin sen parilla epäajastetulla naksautuksella, mutta ei haittaa. Tänään jatketaan ja katsotaan, mitä jäi mieleen. Jos ei jäänyt mitään, sen parempi, koska vaikeustaso säilyy!
torstai 12. marraskuuta 2009
Jojo
Koiran kasvattamisessa hankalinta on jojottelu. Kun kaikki menee hyvin ja tehotoimet puree, sitä unohtaa skarpata ja jossain vaiheessa taas huomaa, että koirahan elelee taas kuin pellossa.
Yleensä sen luullakseni laukaisee se, että naapurustossa on juoksuinen narttu, jolloin city-käyttäytymisen periaatteet unohtuu ja mama tajuaa vasta pienellä viiveellä, että kontrollitoimia on tehostettava.
Tätä on kyllä tapahtunut nyt jo niin monta kertaa, että mulle on ehtinyt muodostua tietynlainen kaava ruotuun palauttamiseksi.
Kun Bono sekoaa hajuista ja alkaa vinkua ja räyhätä toisten koirien perään, on syytä ulkoiluttaa pitkät lenkit metsässä, ettei se pääse haistelemaan kamalasti toisten koirien pissoja ja jotta sillä on kivaa emännän kanssa.
Talutinlenkkien suitsimiseksi katkerimman ja tehokkaimman sanktion saa aikaan niin, että kun koira haukkuu se palautetaan välittömästi lyhyessä riimussa himppeen. Tehokkainta tämä on jos haukkuminen sattuu aamulenkillä ja ihan lähellä kotia. Sit voi juoda aamukahvit rauhassa ja käydä uudestaan kunnon lenkin ja se yleensä sujuu ihan moitteettomasti.
Sanktiota tukemaan on lisäksi hyvä pitää herkkuja taskussa ja tehdä hundkonsultin neuvojen mukaan niin, että aina kun Bono huomaa koiran ja sen kroppa jännittyy, siltä vaatii heti kontaktin ja palkitsee siitä hyvin.
Uudessa Koirat-lehdessä luki, että johtajuus on prosessi, joten toivoa on.
Yleensä sen luullakseni laukaisee se, että naapurustossa on juoksuinen narttu, jolloin city-käyttäytymisen periaatteet unohtuu ja mama tajuaa vasta pienellä viiveellä, että kontrollitoimia on tehostettava.
Tätä on kyllä tapahtunut nyt jo niin monta kertaa, että mulle on ehtinyt muodostua tietynlainen kaava ruotuun palauttamiseksi.
Kun Bono sekoaa hajuista ja alkaa vinkua ja räyhätä toisten koirien perään, on syytä ulkoiluttaa pitkät lenkit metsässä, ettei se pääse haistelemaan kamalasti toisten koirien pissoja ja jotta sillä on kivaa emännän kanssa.
Talutinlenkkien suitsimiseksi katkerimman ja tehokkaimman sanktion saa aikaan niin, että kun koira haukkuu se palautetaan välittömästi lyhyessä riimussa himppeen. Tehokkainta tämä on jos haukkuminen sattuu aamulenkillä ja ihan lähellä kotia. Sit voi juoda aamukahvit rauhassa ja käydä uudestaan kunnon lenkin ja se yleensä sujuu ihan moitteettomasti.
Sanktiota tukemaan on lisäksi hyvä pitää herkkuja taskussa ja tehdä hundkonsultin neuvojen mukaan niin, että aina kun Bono huomaa koiran ja sen kroppa jännittyy, siltä vaatii heti kontaktin ja palkitsee siitä hyvin.
Uudessa Koirat-lehdessä luki, että johtajuus on prosessi, joten toivoa on.
torstai 29. lokakuuta 2009
Metsässä
Oltiin eilen koko iltapäivä Nuuksiossa Bonon ja Viirun kanssa. Viihdyttiin, kun sieltä alkoi löytyä suppilovahveroita.
Molemmat jaksaa tällaiset reissut oikein hyvin ja Bonon kropalle metsäreissut tekee tosi hyvää. Se on tämän syksyn kuluessa alkanut vankistua ihan silmissä ja takakoipien väliin jää yhä enenevässä määrin tilaa. Nekin jäntevöityy vissiin.
Tosin vielä se nukkuu sammakkoasennossa, eli ei se nyt jäykistele vielä kumminkaan, ainakaaan lonkista.
Meinaan viedä Bonsulin lauantaina lemmikkimessujen mätsäriin harjoittelemaan, kuinka koiratapahtumissa ollaan hiljaa.
Todennäköisesti taktiikkana on harjoitella tottista ja jääviä liikkeitä! Bonohan työskentelee parhaiten paineistettuna. Mä kyllä toivoisin, että se oppisi jossain vaiheessa myös rentoutumaan ja olemaan välittämättä toisista koirista, mutta onhan meillä vielä aikaa.
Ohitukset menee jo todella hyvin, joten toivoa on.
Bono kastui muutaman kerran, kun lenkkeiltiin satessa ja kun kotona kunnolla pyyhkeellä kuivattiin ja turkki harjattiin kosteana suoraksi, se ei taas tunnnu yhtään rasvaiselta! Puhdistuukohan se ihan oikeasti itsekseen vai onkohan mulla jotenkin korkea likakynnys?
Molemmat jaksaa tällaiset reissut oikein hyvin ja Bonon kropalle metsäreissut tekee tosi hyvää. Se on tämän syksyn kuluessa alkanut vankistua ihan silmissä ja takakoipien väliin jää yhä enenevässä määrin tilaa. Nekin jäntevöityy vissiin.
Tosin vielä se nukkuu sammakkoasennossa, eli ei se nyt jäykistele vielä kumminkaan, ainakaaan lonkista.
Meinaan viedä Bonsulin lauantaina lemmikkimessujen mätsäriin harjoittelemaan, kuinka koiratapahtumissa ollaan hiljaa.
Todennäköisesti taktiikkana on harjoitella tottista ja jääviä liikkeitä! Bonohan työskentelee parhaiten paineistettuna. Mä kyllä toivoisin, että se oppisi jossain vaiheessa myös rentoutumaan ja olemaan välittämättä toisista koirista, mutta onhan meillä vielä aikaa.
Ohitukset menee jo todella hyvin, joten toivoa on.
Bono kastui muutaman kerran, kun lenkkeiltiin satessa ja kun kotona kunnolla pyyhkeellä kuivattiin ja turkki harjattiin kosteana suoraksi, se ei taas tunnnu yhtään rasvaiselta! Puhdistuukohan se ihan oikeasti itsekseen vai onkohan mulla jotenkin korkea likakynnys?
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Pöydän alla
Eilen oli taas antoisa päivä, kun Bonon tyttöystävistä Stella oli käymässä ja jäi koko päiväksi kylään kun emännät lähti kirjamessuille. Pampulat temusivat jokaisen kynnelle kykenevän hetken. Malttoivat ne ottaa ettonetkin silloin tällöin, kuulema.
Tänä aamuna jaksaa kumminkin leppuutella pöydän alla melko pitkämielisesti.
Tuolinjalasta saa mukavasti tukea poskelle.
Iltalenkiltä oli toppatakin taskuun jäänyt vanhasta farkun lahkeesta tehty solmu, ja sen avulla Bono hanakasti ravasi kolmiota urheilukentällä jo heti aamutuimaan. Mä en olis niin välittänyt treenata heti aamusta, mutta Bono itse tahtoi kentälle. Kun oli peliväline mukana niin ajattelin, että olkoon menneeksi.
Keksin, että solmu onkin hyvä palkka, kun koiraa voi seisottaa ja etääntyä itse kauemmas ja heittää solmun niin, että se saa harjoitella koppeja.
Samalla voi vaikka käydä vähän asettelemassa jalkoja paremmin ja jatkossa vaikka naksuttimella merkitä oikean asennon ja vapauttaa siitä.
Kyllä tämä on nyt selvästi helpompaaa taas. Ja onneksi on vähän tottista taustalla. Bonolla on selvästi paremmin kärsivällisyyttä nykyään yhteisen puuhailuun. Alkuvuosi menikin melkolailla kollistuksen parissa.
Tänä aamuna jaksaa kumminkin leppuutella pöydän alla melko pitkämielisesti.
Tuolinjalasta saa mukavasti tukea poskelle.Iltalenkiltä oli toppatakin taskuun jäänyt vanhasta farkun lahkeesta tehty solmu, ja sen avulla Bono hanakasti ravasi kolmiota urheilukentällä jo heti aamutuimaan. Mä en olis niin välittänyt treenata heti aamusta, mutta Bono itse tahtoi kentälle. Kun oli peliväline mukana niin ajattelin, että olkoon menneeksi.
Keksin, että solmu onkin hyvä palkka, kun koiraa voi seisottaa ja etääntyä itse kauemmas ja heittää solmun niin, että se saa harjoitella koppeja.
Samalla voi vaikka käydä vähän asettelemassa jalkoja paremmin ja jatkossa vaikka naksuttimella merkitä oikean asennon ja vapauttaa siitä.
Kyllä tämä on nyt selvästi helpompaaa taas. Ja onneksi on vähän tottista taustalla. Bonolla on selvästi paremmin kärsivällisyyttä nykyään yhteisen puuhailuun. Alkuvuosi menikin melkolailla kollistuksen parissa.
lauantai 24. lokakuuta 2009
Kurssilla
Oltiin eilen Porvoossa Gerard O'Shean kurssilla, jossa opiskeltiin näyttelykehässä liikkumista. Lähinnä rakennettiin hyvän ja innostuneen kehässä liikkumisen pohjaa. Ope oli tosi hyvä ja me saatiin hyviä vinkkejä mm. tähän kesto-ongelmaan, haukkumiseen.
Oivalsin välähdyksen tavoin eilisen jälkeen, että haukkuminen on just se juttu, mikä mut lannistaa. Se pilaa koko fiiliksen, jos ei saa koiraa hiljaiseksi. Ja jos sitä ei saada kuriin, niin saattaa meidän koiratapahtumiin osallistuminen hiipua aika vähiin. No, vielä ei ole pyyhettä heitetty kehään ja positiivista kehitystä on ainakin se, että ulkoillessa ohitukset sujuu jo melko hyvin.
Sitäpaitsi Mr. O´Shea totesi, kertoessaan eräästä omasta nartustaan että " oletteko muuten huomanneet, että vaikka koira olisi miten hieno yksilö tahansa, aina siinä on jokin MUTTA....."
How true!
Sitäkin hän havainnollisti minusta kovin hyvin, että koska useimmissa koirissa tuppaa olemaan joitakin puutteita, ne voi korvata hyvällä kehäkäyttäytymisellä ja siihen pääsee vain harjoittelemalla. Mä ajattelin kyllä, että reenattaisiin vähän esiintymistä ja toivottavasti saataisiin aikaan ennen marraskuun loppua vielä jotain ryhmäreeniäkin, kun on sitä haukkumistaipumusta ja kollistelua.
Oikein vähän niinkun innostuin taas koiran kanssa puuhaamisesta! Mulla oli naksutinkin mukana ja käytin sitä pitkästä aikaa.
Tajusin taas kovin konkreettisesti, että koira on niin mahdottoman nuori. Vaikka en olekaan treenannut hiki päässä tottista ja jälkeä sen kanssa tänä kesänä, asiat on kumminkin vähän edistyneet. Me leikitään yhdessä ja meillä on mukavaa. Koiralle on myös kehittynyt kroppa, jolla voi tehdä erilaisia asioita ja juosta kovaa. Kaikkea tällaista pientä. Ja harjoittelemattomuus on ainakin tuottanut sen, että en ole turhautuneena hakannut päätäni seinään ja lannistanut koiraa.
Päinvastoin. Se on itse nykyään kovin iloinen kaikesta tekemisestä. Eilenkin sen häntä heilui vielä ihan vikoissa treeneissäkin, vaikka me oltiin juostu melkein 30 koiran ryhmässä jo pari tuntia yhtä breikkiä lukuunottamatta.
Bonon nimi ei tullut puheeksi (saatoin ehkä vähän vältellä aihetta), joten mitään hyviä vitsejä ei sen tiimoilta ole kerrottavana!
Nämä koiramaailman virtuaaliseurapiirit on muuten aika hyvin edustettuina Facebookissa, olen huomannut, vink, vink.
Oivalsin välähdyksen tavoin eilisen jälkeen, että haukkuminen on just se juttu, mikä mut lannistaa. Se pilaa koko fiiliksen, jos ei saa koiraa hiljaiseksi. Ja jos sitä ei saada kuriin, niin saattaa meidän koiratapahtumiin osallistuminen hiipua aika vähiin. No, vielä ei ole pyyhettä heitetty kehään ja positiivista kehitystä on ainakin se, että ulkoillessa ohitukset sujuu jo melko hyvin.
Sitäpaitsi Mr. O´Shea totesi, kertoessaan eräästä omasta nartustaan että " oletteko muuten huomanneet, että vaikka koira olisi miten hieno yksilö tahansa, aina siinä on jokin MUTTA....."
How true!
Sitäkin hän havainnollisti minusta kovin hyvin, että koska useimmissa koirissa tuppaa olemaan joitakin puutteita, ne voi korvata hyvällä kehäkäyttäytymisellä ja siihen pääsee vain harjoittelemalla. Mä ajattelin kyllä, että reenattaisiin vähän esiintymistä ja toivottavasti saataisiin aikaan ennen marraskuun loppua vielä jotain ryhmäreeniäkin, kun on sitä haukkumistaipumusta ja kollistelua.
Oikein vähän niinkun innostuin taas koiran kanssa puuhaamisesta! Mulla oli naksutinkin mukana ja käytin sitä pitkästä aikaa.
Tajusin taas kovin konkreettisesti, että koira on niin mahdottoman nuori. Vaikka en olekaan treenannut hiki päässä tottista ja jälkeä sen kanssa tänä kesänä, asiat on kumminkin vähän edistyneet. Me leikitään yhdessä ja meillä on mukavaa. Koiralle on myös kehittynyt kroppa, jolla voi tehdä erilaisia asioita ja juosta kovaa. Kaikkea tällaista pientä. Ja harjoittelemattomuus on ainakin tuottanut sen, että en ole turhautuneena hakannut päätäni seinään ja lannistanut koiraa.
Päinvastoin. Se on itse nykyään kovin iloinen kaikesta tekemisestä. Eilenkin sen häntä heilui vielä ihan vikoissa treeneissäkin, vaikka me oltiin juostu melkein 30 koiran ryhmässä jo pari tuntia yhtä breikkiä lukuunottamatta.
Bonon nimi ei tullut puheeksi (saatoin ehkä vähän vältellä aihetta), joten mitään hyviä vitsejä ei sen tiimoilta ole kerrottavana!
Nämä koiramaailman virtuaaliseurapiirit on muuten aika hyvin edustettuina Facebookissa, olen huomannut, vink, vink.
maanantai 19. lokakuuta 2009
Karvat ojossa
Tyttövieraita varten me vähän kammattiin ja trimmattiin tassuja ja korvia lauantaina. Mama sanoi myös harjoittelevansa vähän mahdollisia tulevia Mister-kisoja varten. Pitäis taas kuulema jossain vaiheessa vähän edustaa
.
Seisomistakin on harjoiteltu. Mama ei anna ruokaa ennen kuin seisominen on tiptop.
.
Seisomistakin on harjoiteltu. Mama ei anna ruokaa ennen kuin seisominen on tiptop.
Laumaeläin
Epäkorrektia, Tuomas Enbuske -ohjelmassa sanottiin eilen, että kaikkien koirien pitäisi päästä tekemään säännöllisesti koirille tärkeitä asioita: tonkimaan ja juoksemaan laumassa. Bonon kohdalla pitänee lisätä vielä keppien kanssa taistelu ja niiden karsiminen. Meillä on harjoitettu sellaista nyt useampana päivänä. Raportoidaan nyt vain niistä keisseistä, kun on ollut muita mukana kuin Viiru ja Bono.
Perjantaina käytiin Rommi-veljen kanssa agilityradalla ja koirapuistossa. Juoksentelun, tonkimisen ja kepeistä taistelemisen lisäksi Bono selvitti A-esteen, puomin ja renkaan läpi hyppäämisen innokkaasti, vauhdikkaasti ja halukkaasti. Ja onnistuneesti! A-esteestä olin erityisen mielissäni, koska se oli sellainen tosi liukas, maalattua vaneria tms. eikä sitä voinut säätää matalammaksi, joten se oli hieno saavutus.
Bono on fyysisesti jo valmis kaikenlaiseen pelehtimiseen siis. Eikä se ollut moksiskaan, vaikka putosi kerran puomilta, noin 1,5 metrin korkeudesta. Se meni sen uudestaan edestakaisin muutaman kerran yhtä halukkaasti.
Lauantaina meillä oli vieraita, myös Bonolla. Bonolle tuli naisseuraa kylään , Inka ja Stella. Käytiin alkajaisiksi Sipoonkorvessa metsälenkillä, missä Inka ja Viiru pitivät matalampaa profiilia, mutta Stella ja Bono juoksivat ihan mahdottomasti. Ne inspiroivat toisensa huimaan vauhtiin. Ruuan jälkeen ne malttoivatkin pötkötellä illan ihan rauhassa ja antoivat ihmisten keskustella rauhassa ja syventää omia laumasiteitään.
Eilen puolestaan oltiin koirametsässä sellaisella kokoonpanolla, jossa Bonon ja Viirun lisäksi olivat Rommi-veli ja Mura. Taas saivat nelijalkaiset juosta ryhmänä ja tonkia ja harrastaa metsurin tointa. Bono harjoitteli ilmeisesti myös lauman vartiointia, koska parille muulle koirakolle se ulvoi??? Tai sit se oli vain onnessaan, kun tapasi muitakin koiria. Yleensä se ulvoo silloin, kun riemu tai jonkun ihanan odotus valuu yli äyräiden, eikä pysy millään nahan sisäpuolella. Ultimate joy.
Emännän vastuulliset velvollisuudet katsotaan läpäistyiksi joksikin aikaa. Ainakin nyt tänään otetaan sosiaalisella hyvinvoinnin saralla vähän lungimmin.
Perjantaina käytiin Rommi-veljen kanssa agilityradalla ja koirapuistossa. Juoksentelun, tonkimisen ja kepeistä taistelemisen lisäksi Bono selvitti A-esteen, puomin ja renkaan läpi hyppäämisen innokkaasti, vauhdikkaasti ja halukkaasti. Ja onnistuneesti! A-esteestä olin erityisen mielissäni, koska se oli sellainen tosi liukas, maalattua vaneria tms. eikä sitä voinut säätää matalammaksi, joten se oli hieno saavutus.
Bono on fyysisesti jo valmis kaikenlaiseen pelehtimiseen siis. Eikä se ollut moksiskaan, vaikka putosi kerran puomilta, noin 1,5 metrin korkeudesta. Se meni sen uudestaan edestakaisin muutaman kerran yhtä halukkaasti.
Lauantaina meillä oli vieraita, myös Bonolla. Bonolle tuli naisseuraa kylään , Inka ja Stella. Käytiin alkajaisiksi Sipoonkorvessa metsälenkillä, missä Inka ja Viiru pitivät matalampaa profiilia, mutta Stella ja Bono juoksivat ihan mahdottomasti. Ne inspiroivat toisensa huimaan vauhtiin. Ruuan jälkeen ne malttoivatkin pötkötellä illan ihan rauhassa ja antoivat ihmisten keskustella rauhassa ja syventää omia laumasiteitään.
Eilen puolestaan oltiin koirametsässä sellaisella kokoonpanolla, jossa Bonon ja Viirun lisäksi olivat Rommi-veli ja Mura. Taas saivat nelijalkaiset juosta ryhmänä ja tonkia ja harrastaa metsurin tointa. Bono harjoitteli ilmeisesti myös lauman vartiointia, koska parille muulle koirakolle se ulvoi??? Tai sit se oli vain onnessaan, kun tapasi muitakin koiria. Yleensä se ulvoo silloin, kun riemu tai jonkun ihanan odotus valuu yli äyräiden, eikä pysy millään nahan sisäpuolella. Ultimate joy.
Emännän vastuulliset velvollisuudet katsotaan läpäistyiksi joksikin aikaa. Ainakin nyt tänään otetaan sosiaalisella hyvinvoinnin saralla vähän lungimmin.
torstai 15. lokakuuta 2009
Viihdettä, ***kele
Kun Bonoa ei ole koulutettu pitkiin aikoihin, siihen on tullut uusia piirteitä. Se on alkanut leikkiä ja vaatimaan räyhäkämpää viihdettä! Se myös ilmeisesti kehittyy fyysisesti tällä hetkellä, koska selvästi ruoka-annoksia on pitänyt lisätä n. 500 grammasta 700-800 grammaan päivässä, Se haluaa esim. metsässä ottaa spurtteja ja räjähtävämpiä lähtöjä.
Näihin astihan se on ollut aika rauhallisesti liikuskeleva disukka.
Tämä ilmenee myös niin, että tavallisilla aamu- ja iltalenkeillä, joissa päähuomio on perinteisesti ollut haistelussa ja paineen helpottamisessa, se intoutuu etsiskelemään keppejä ja houkuttelee mua leikkimään niillä. Ihan huippua on, jos mä päästän sen juoksemaan vapaasti. Se vetää ympyrää tai kahdeksikkoa ihan täysillä. Meidän nurkillä yhdeksän jälkeen illalla on jo niin rauhallista, että tarkoin valituissa paikoissa tällaista rikollisuutta voi harjoittaa.
Nykyisin se myös "ovelasti" johdattelee mut iltaisin urheilukentälle ja tekee risun vuoksi ihan mitä vain. Eilen otettiin luoksetuloa, sivulle tuloa ja istumaan jäämistä.
Mikäpäs siinä. Jos koira kerran itse tahtoo työskennellä, kyllähän se mulle sopii. Pitää alkaa vissiiin kuletella paria patukaa taskussa mukana. Nyt on syysmyrskyt pitäneet huolen, että keppejä riittää, mutta kaupunkioloissa tämmöinen on katoavaa ylellisyyttä.
Se on siis kertakaikkiaan oppinut leikkimään ja tykkäämään siitä ihan hirveästi. Ja tämä on tullut ihan itsekseen. Pienempänä mä vissiin järkkäsin sille liikaa puuhaa, ja oli epätietoisuutta, miten sen saisi parhaiten motivoitua!
Parasta motivointia on näköjään koirillekin loma!
Näihin astihan se on ollut aika rauhallisesti liikuskeleva disukka.
Tämä ilmenee myös niin, että tavallisilla aamu- ja iltalenkeillä, joissa päähuomio on perinteisesti ollut haistelussa ja paineen helpottamisessa, se intoutuu etsiskelemään keppejä ja houkuttelee mua leikkimään niillä. Ihan huippua on, jos mä päästän sen juoksemaan vapaasti. Se vetää ympyrää tai kahdeksikkoa ihan täysillä. Meidän nurkillä yhdeksän jälkeen illalla on jo niin rauhallista, että tarkoin valituissa paikoissa tällaista rikollisuutta voi harjoittaa.
Nykyisin se myös "ovelasti" johdattelee mut iltaisin urheilukentälle ja tekee risun vuoksi ihan mitä vain. Eilen otettiin luoksetuloa, sivulle tuloa ja istumaan jäämistä.
Mikäpäs siinä. Jos koira kerran itse tahtoo työskennellä, kyllähän se mulle sopii. Pitää alkaa vissiiin kuletella paria patukaa taskussa mukana. Nyt on syysmyrskyt pitäneet huolen, että keppejä riittää, mutta kaupunkioloissa tämmöinen on katoavaa ylellisyyttä.
Se on siis kertakaikkiaan oppinut leikkimään ja tykkäämään siitä ihan hirveästi. Ja tämä on tullut ihan itsekseen. Pienempänä mä vissiin järkkäsin sille liikaa puuhaa, ja oli epätietoisuutta, miten sen saisi parhaiten motivoitua!
Parasta motivointia on näköjään koirillekin loma!
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Suenkarkottaja
Mun piti eilen siirtää autoa paremmalle parkkipaikalle, mutta hups vain, me ajettiinkin ruudun ohi ja oltiin yhtäkkiä metsässä Landbon takana Sipoossa. Kaasujalka oli vähän vissiin painava.
Alkoi jo hämärtää ja Bono oli jotenkin kovin hermostunut, tuijotteli metsään ja haukkua räyskytti, joten arvelin että olisko siellä joku eläin liikuskellut.
Oli hämärää, joten ajattelin, ettei me nyt oteta riskiä, että Sibbo varg saa meistä paistin. Heittelin Bonsulille keppiä ylämäkeen, että se sai vähän liikuntaa ja sitten ajeltiin hiekkateitä ja katasteltiin maisemia auton ikkunasta ja pysähdeltiin välillä jättämään pienet Kilroy was here -lirut.
Uusia ulkoilumaastoja kartoitettiin siis, jahka kelit paranee.
Bonosta on tullut ihan kotikoira viime aikoina, ei olla tehty yhtään mitään. Mitä nyt eilen vähän reenattiin näyttelyesiintymistä urheilukentällä. Saapa nähdä innostunko jossain vaiheessa vielä tottistelemaan ja jäljestämään.
Tosin nautin tästä vaihesta itse kovasti. En enää ajattele niinkään, mitä Bono tarvitsee, vaan mitä musta on itse hauska tehdä. Se on johtanut ihan erilaisiin ulkoilusessioihin ja reitteihin. Taitaa olla haukullakin päivät vähän vaihtelevampia eikä ihan niin ennalta-arvattavia.
Koira kuitenkin kulkee mukana, joten kyllä sillä kaikenlaista äksöniä riittää.
Alkoi jo hämärtää ja Bono oli jotenkin kovin hermostunut, tuijotteli metsään ja haukkua räyskytti, joten arvelin että olisko siellä joku eläin liikuskellut.
Oli hämärää, joten ajattelin, ettei me nyt oteta riskiä, että Sibbo varg saa meistä paistin. Heittelin Bonsulille keppiä ylämäkeen, että se sai vähän liikuntaa ja sitten ajeltiin hiekkateitä ja katasteltiin maisemia auton ikkunasta ja pysähdeltiin välillä jättämään pienet Kilroy was here -lirut.
Uusia ulkoilumaastoja kartoitettiin siis, jahka kelit paranee.
Bonosta on tullut ihan kotikoira viime aikoina, ei olla tehty yhtään mitään. Mitä nyt eilen vähän reenattiin näyttelyesiintymistä urheilukentällä. Saapa nähdä innostunko jossain vaiheessa vielä tottistelemaan ja jäljestämään.
Tosin nautin tästä vaihesta itse kovasti. En enää ajattele niinkään, mitä Bono tarvitsee, vaan mitä musta on itse hauska tehdä. Se on johtanut ihan erilaisiin ulkoilusessioihin ja reitteihin. Taitaa olla haukullakin päivät vähän vaihtelevampia eikä ihan niin ennalta-arvattavia.
Koira kuitenkin kulkee mukana, joten kyllä sillä kaikenlaista äksöniä riittää.
torstai 24. syyskuuta 2009
Kuohkee
Bonolla on jo niin mukavasti karvaa, että mun tekee mieli harjata se joka päivä oikein kuohkeaksi. Se on sillee niin hieno! Samalla olen alkanut ruokkia sen parvekkeelle, jotta se tottuisi viihtymään siellä myös (HUI!) pimeällä. Jotenkinhan sen on pehkoineen saatava viilennystä, kun keskuslämmitysteknologia paahtaa komeimmillaan muutaman kuukauden päästä.
Se on jo niin komea - ja enimmäkseen myös niin rauhallinen, että on välillä tosi vaikea muistaa, että se on mentaalisesti vielä ihan keskenkasvuinen.
Jotkut kovat kouluttajat on sitä mieltä, että koirilla ei ole uhmaikää, se on vain pehmoilijoiden lässytystä ja johtuu koiran huonosta koulutuksesta.
Bono sen sijaan on taas pari päivää demonstroinut oikein minusta tyypillisiä teini-iän ilmiöitä. Toissailtana oli taas kuulopäivä ja se kuunteli ja pelkäsi kaikkea pää korkealla pyörien. Käveleminen oli sellaista, että ensin se veti nelivetona eteen, seuraavaksi jumitti takana eikä suostunut liikkumaan mihinkään suun taan.
Onneksi se oppi jotain seuraamisesta pienenä, koska ainut tapa noissa tilanteissa (jonka osaan) on ottaa se lyhyeen hihnaan ja jatkaa matkaa ritirinnan. Se saa läheisyydestä vähän turvaa ja uskaltaa edetä, kunhan kurkkii maman polven takaa.
Lenkin pelasti se, että istuskeltiin tovi rauhoittumassa ison pyökin alla. Lopulta se jo lopetti nojailun mun kainalossa ja heittäytyi pötköttelemään. Kun aloin muina miehinä leikkiä risulla, se intoutui leikkimään niin, että lopulta tehtiin muutama kelpo seuraamisharjoitus patukan avulla.
Aiemmin samalla lenkillä se vain vahtasi vauhkona ympärilleen, kun olin yrittänyt leikkiä sen kanssa.
Tänä aamuna oli taas palattu nenän käyttöön ja pampula oli niin voimissaan, että vikisi ja haukkui vanhemman uroksen perään.
Päivät on todella erilaisia. Tänään taas kiristetään vähän huomioimattomuuden ruuvia.
Mun huonosti koulutettu koirani <3
ps. Ihan järkyttävä pelimainos tulee tohon alle. Älkää missään nimessä sortuko mainonnan uhreiksi!!
Se on jo niin komea - ja enimmäkseen myös niin rauhallinen, että on välillä tosi vaikea muistaa, että se on mentaalisesti vielä ihan keskenkasvuinen.
Jotkut kovat kouluttajat on sitä mieltä, että koirilla ei ole uhmaikää, se on vain pehmoilijoiden lässytystä ja johtuu koiran huonosta koulutuksesta.
Bono sen sijaan on taas pari päivää demonstroinut oikein minusta tyypillisiä teini-iän ilmiöitä. Toissailtana oli taas kuulopäivä ja se kuunteli ja pelkäsi kaikkea pää korkealla pyörien. Käveleminen oli sellaista, että ensin se veti nelivetona eteen, seuraavaksi jumitti takana eikä suostunut liikkumaan mihinkään suun taan.
Onneksi se oppi jotain seuraamisesta pienenä, koska ainut tapa noissa tilanteissa (jonka osaan) on ottaa se lyhyeen hihnaan ja jatkaa matkaa ritirinnan. Se saa läheisyydestä vähän turvaa ja uskaltaa edetä, kunhan kurkkii maman polven takaa.
Lenkin pelasti se, että istuskeltiin tovi rauhoittumassa ison pyökin alla. Lopulta se jo lopetti nojailun mun kainalossa ja heittäytyi pötköttelemään. Kun aloin muina miehinä leikkiä risulla, se intoutui leikkimään niin, että lopulta tehtiin muutama kelpo seuraamisharjoitus patukan avulla.
Aiemmin samalla lenkillä se vain vahtasi vauhkona ympärilleen, kun olin yrittänyt leikkiä sen kanssa.
Tänä aamuna oli taas palattu nenän käyttöön ja pampula oli niin voimissaan, että vikisi ja haukkui vanhemman uroksen perään.
Päivät on todella erilaisia. Tänään taas kiristetään vähän huomioimattomuuden ruuvia.
Mun huonosti koulutettu koirani <3
ps. Ihan järkyttävä pelimainos tulee tohon alle. Älkää missään nimessä sortuko mainonnan uhreiksi!!
tiistai 22. syyskuuta 2009
Pimeetä
Olen tullut siihen tulokseen, että Bono on joko hämäräsokea tai sitten se pelkää pimeätä, sillä mama saa taas juoda rauhassa aamukahvit ennenkuin koiransa tahtoo lainkaan ulos. Mieluiten saisi näet olla jo ihan valoisaa. Iltalenkkien kanssa on vähän sama. Jos hämärtää, se pitää mieluiten nelivetoa ja tekee ovelia harhautuksia, että päästäisiin kiepahtamaan lyhintä reittiä kotia kohti.
Ja auta armias, jos kesäautojen pakoputket paukkuu, bussi tuhahtaa, urheilukentältä valmiinanne paikoillanne PAM! Silloin tulee ihan paniikki.
Vaikka en juuri nyt kouluta Bonoa mitenkään, töitä piisaa näiden arkimeinikien kanssa, kun hämärtää jo aamusta ja illasta.
Toivon totisesti, että tämä on edes pääosiltansa ohimenevää.
Jääkausion lieventynyt sellaiseksi perushuomioimattomuudeksi. Silloin huomioidaan, kun mama tahtoo. Rätkyttäminen vieraille koirille on helpottanut huomattavasti, luoksetulemiset kohentuneet ja talutinkävelykin on jo varsin mieluisaa. Mitä nyt hämärässä pitää vähän terästäytyä.
Talutinkävelyn helppoudessa on tosin saattanut käydä niinkin, että kun viime viikolla taluttelin toisessa kädessä Stellaa, joka TODELLAKIN vetää koko pienen kroppansa ja tahtonsa voimalla, totesin, että taidan Bonon kohdalla urputtaa ihan turhasta.
No, mun mielestä meillä kumminkin opetellaan sellaiset tavat, että talutin ei kiristy. Säästää emäntää hartiasäryiltä ja Bonsulia myös.
Ja auta armias, jos kesäautojen pakoputket paukkuu, bussi tuhahtaa, urheilukentältä valmiinanne paikoillanne PAM! Silloin tulee ihan paniikki.
Vaikka en juuri nyt kouluta Bonoa mitenkään, töitä piisaa näiden arkimeinikien kanssa, kun hämärtää jo aamusta ja illasta.
Toivon totisesti, että tämä on edes pääosiltansa ohimenevää.
Jääkausion lieventynyt sellaiseksi perushuomioimattomuudeksi. Silloin huomioidaan, kun mama tahtoo. Rätkyttäminen vieraille koirille on helpottanut huomattavasti, luoksetulemiset kohentuneet ja talutinkävelykin on jo varsin mieluisaa. Mitä nyt hämärässä pitää vähän terästäytyä.
Talutinkävelyn helppoudessa on tosin saattanut käydä niinkin, että kun viime viikolla taluttelin toisessa kädessä Stellaa, joka TODELLAKIN vetää koko pienen kroppansa ja tahtonsa voimalla, totesin, että taidan Bonon kohdalla urputtaa ihan turhasta.
No, mun mielestä meillä kumminkin opetellaan sellaiset tavat, että talutin ei kiristy. Säästää emäntää hartiasäryiltä ja Bonsulia myös.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Tuloksia
Jääkausi on tosi tehokas. Montakohan päivää tässä nyt on mennyt, kun koiria ei ole noteerattu juuri mitenkään ja vaikutukset on hämmästyttäviä:
Mä en ole pitänyt ihan 100 %:sta jääkautta, sillä ajattelin vähän siltä kantilta, mikä olis reilua koiran kannalta, kun ei sitä häiriökäyttäytymistä nyt erityisen mahdottomasti ole ja se osaa kehotuksesta monta asiaa jo. Esim. jos se haistelee jotain intensiivisesti, sanon sille kyllä mennään, ennen kuin nyppäsen. Samasta syystä kerron sille ulos, pyyhitään tassut, harjataan, pestään hampaat jne. Mutta tämä on kuta kuinkin kaikki, mitä puhun sille.
Siinä on sellainenkin mielenkiintoinen juttu, että kun itse pitään suunsa kiinni eikä luota sanan voimaan, tulee herkistyneeksi sille, kuinka me viestitään eleillä. Esim. ulkona kävellessä se on aika hienovaraista, kuinka koira mua tulkitsee. En osaa vielä kuvata mitään, mutta olen selvästi koittanut liikehtiä vähemmän, arvattavammin ja määrätietoisemmin.
Äsken harjattiin oikein kampausnesteen kanssa, koska huomenna lähdetään sukuloimaan ja pitää olla siisti! Vähän säälittävää, että näistä harvoista yhteisistä hetkistä näyttää nyt tulevan todella arvokkaista ja ipana oli ihan onskuna, että sai multa huomiota harjaamisen verran!
Mulle tämä huomioimattomuus sopii erityisen hyvin, koska en halua kasvattaa koiraa huutamalla eikä pakotteet oikein sovi mulle, joten olen tästä keinosta kovin mielissäni. Toinen juttu on se, että Bono on ilmeisesti liian älykäs koira mulle, koska se keksii kaikki koulutuskikat ja lopettaa tottelemisen sillä sekunnilla, kun ei ole herkkuja taskussa. Oppiminen ei siis millään muotoa yleisty. Ilmeisesti myös Bonon pomotus on ollut niin hienovaraista, etten ole sitä sellaiseksi tajunnut. Ainakin siitä niin päättelisin, että kummalliset sen aiemmin harrastamat asiat on loppuneet kuin seinään.
Bonolle tyyli taas sopii, koska huomioimattomuus iskee sen dominanssiin ilman, että sen pehmeänä koirana tarvii säikkyä mun käyttäytymistä. Koska sillä on vahva laumavietti tämä tepsii sitäkin kautta. Huomioiminen palkkiona toimii hyvin, silloin kun se tekee hienosti.
Viirulla on Bonoa enemmän pomotukseen taipumusta ja sillä toimii ihan samalla tavalla.
Saapa nähdä mitä huomenna tapahtuu, kun lähdetään Katjan ja Marin sekä koirien kanssa Snowpaw'n kennelpäivää viettämään! Siellä on takuulla aivan superriemukasta. Toivottavasti tavataan Bonon isä ja isovanhemmat. Taitaa olla tätä luonnetta aika paljon peräisin siltä suunnalta ja olis hieno vähän tarkkailla niitä koiria ja keskustella niistä.
Kameran akku on ladattu. Nyt toivotaan, että vekotin päätyy matkaan mukaan. Aamut on niin petollisia, kun puolivaloilla ei ole skarppaaminen kovin vahvaa.
- toisten koirien haukkuminen on tosi ponnetonta ja usein ohitukset menee vain kaulaa kurkottamalla
- kukaan ei enää tunge peppua mun syliin ja peitä ruhollaan tv-ruutua silloin, kun Clarence Streetin lääkäriasemalla itkettää kaikista eniten
- sukkien varastelu on loppunut
- naapurin Timonen saa nykyään lähteä töihin ja ajella hissillä ilman että kukaan pöhisee asiasta yhtään
- ulos lähtiessä Bono tulee oma-alotteisesti sivulle, jotta saadaan panta kaulaan
- sisään tultaessa se istuu oma-alotteisesti, että otetaan panta pois
- tänään ei ole tarvinnut nyppästä kertaakaan vetämisen takia, vaikka jotain hekumallista on näköpiirissä ilmeisesti kuitenkin vilahdellut
- olen päässyt keskustelemaan kadulla vieraan ihmisen kanssa ilman, että polven tienoilta kukaan haukkui tätä lyttyyn
Mä en ole pitänyt ihan 100 %:sta jääkautta, sillä ajattelin vähän siltä kantilta, mikä olis reilua koiran kannalta, kun ei sitä häiriökäyttäytymistä nyt erityisen mahdottomasti ole ja se osaa kehotuksesta monta asiaa jo. Esim. jos se haistelee jotain intensiivisesti, sanon sille kyllä mennään, ennen kuin nyppäsen. Samasta syystä kerron sille ulos, pyyhitään tassut, harjataan, pestään hampaat jne. Mutta tämä on kuta kuinkin kaikki, mitä puhun sille.
Siinä on sellainenkin mielenkiintoinen juttu, että kun itse pitään suunsa kiinni eikä luota sanan voimaan, tulee herkistyneeksi sille, kuinka me viestitään eleillä. Esim. ulkona kävellessä se on aika hienovaraista, kuinka koira mua tulkitsee. En osaa vielä kuvata mitään, mutta olen selvästi koittanut liikehtiä vähemmän, arvattavammin ja määrätietoisemmin.
Äsken harjattiin oikein kampausnesteen kanssa, koska huomenna lähdetään sukuloimaan ja pitää olla siisti! Vähän säälittävää, että näistä harvoista yhteisistä hetkistä näyttää nyt tulevan todella arvokkaista ja ipana oli ihan onskuna, että sai multa huomiota harjaamisen verran!
Mulle tämä huomioimattomuus sopii erityisen hyvin, koska en halua kasvattaa koiraa huutamalla eikä pakotteet oikein sovi mulle, joten olen tästä keinosta kovin mielissäni. Toinen juttu on se, että Bono on ilmeisesti liian älykäs koira mulle, koska se keksii kaikki koulutuskikat ja lopettaa tottelemisen sillä sekunnilla, kun ei ole herkkuja taskussa. Oppiminen ei siis millään muotoa yleisty. Ilmeisesti myös Bonon pomotus on ollut niin hienovaraista, etten ole sitä sellaiseksi tajunnut. Ainakin siitä niin päättelisin, että kummalliset sen aiemmin harrastamat asiat on loppuneet kuin seinään.
Bonolle tyyli taas sopii, koska huomioimattomuus iskee sen dominanssiin ilman, että sen pehmeänä koirana tarvii säikkyä mun käyttäytymistä. Koska sillä on vahva laumavietti tämä tepsii sitäkin kautta. Huomioiminen palkkiona toimii hyvin, silloin kun se tekee hienosti.
Viirulla on Bonoa enemmän pomotukseen taipumusta ja sillä toimii ihan samalla tavalla.
Saapa nähdä mitä huomenna tapahtuu, kun lähdetään Katjan ja Marin sekä koirien kanssa Snowpaw'n kennelpäivää viettämään! Siellä on takuulla aivan superriemukasta. Toivottavasti tavataan Bonon isä ja isovanhemmat. Taitaa olla tätä luonnetta aika paljon peräisin siltä suunnalta ja olis hieno vähän tarkkailla niitä koiria ja keskustella niistä.
Kameran akku on ladattu. Nyt toivotaan, että vekotin päätyy matkaan mukaan. Aamut on niin petollisia, kun puolivaloilla ei ole skarppaaminen kovin vahvaa.
maanantai 7. syyskuuta 2009
Kiinalaiset tavat
Bonolla ja Viirulla on tänään luupäivä ja eväänä oli porsaan selkärangan pätkiä. Bono aina niin huomaavaisena ja kiitollisena tuli eväitä puolitoista tuntia järsittyään poskikarvat veressä mun luo ja työnsi nenän naamaan, tuijotti silmiin ja röyhtäisi.
Mä luulen, että se tarkoittaa kiitos. Sillä on tapana kiittää ruuasta juuri näin. Toinen vaihtoehto on pyyhkiä naama maman housuihin ja istahtaa sitten hetkeksi kainaloon. Ei se mitään, meillä ei ole sisustustekstiileissä valkoista, ei sen puoleen kotivaatetuksessakaan suosita muodin viimeisiä oikkuja taikka chanelia, muista syksyn hehkuvista uutuuksista puhumattakaan.
Dementiaan sen sijaan ollaan alettu varautua seuraavin tavoin. Pätkästä pitää sen verran selittää, että avainnippu on Bonolle vaikea suuhun otettava, koska siinä ei ole kunnollista perää, mutta siinä on painava autonavain. Kriteerinä on ollut, että jos jotain pyydetään tuomaan, se pitäisi antaa kiitos-sanasta käteen ja Bono tietää sen.
Mitäs muuta? Mama ei osaa pitää suutansa kiinni, mutta Bono pärjäilee siihen nähden ihan hyvin. Viksu koira. Ollaan harjoiteltu tätä kaksi kertaa aiemmin.
Avaimet on siis "pudonneet" maman taskusta keittiön tuolille. Bono löytää ne, mutta ne putoaa pöydän alle, mikä aiheuttaa pienen manööverin.
Mä luulen, että se tarkoittaa kiitos. Sillä on tapana kiittää ruuasta juuri näin. Toinen vaihtoehto on pyyhkiä naama maman housuihin ja istahtaa sitten hetkeksi kainaloon. Ei se mitään, meillä ei ole sisustustekstiileissä valkoista, ei sen puoleen kotivaatetuksessakaan suosita muodin viimeisiä oikkuja taikka chanelia, muista syksyn hehkuvista uutuuksista puhumattakaan.
Dementiaan sen sijaan ollaan alettu varautua seuraavin tavoin. Pätkästä pitää sen verran selittää, että avainnippu on Bonolle vaikea suuhun otettava, koska siinä ei ole kunnollista perää, mutta siinä on painava autonavain. Kriteerinä on ollut, että jos jotain pyydetään tuomaan, se pitäisi antaa kiitos-sanasta käteen ja Bono tietää sen.
Mitäs muuta? Mama ei osaa pitää suutansa kiinni, mutta Bono pärjäilee siihen nähden ihan hyvin. Viksu koira. Ollaan harjoiteltu tätä kaksi kertaa aiemmin.
Avaimet on siis "pudonneet" maman taskusta keittiön tuolille. Bono löytää ne, mutta ne putoaa pöydän alle, mikä aiheuttaa pienen manööverin.
tiistai 1. syyskuuta 2009
Virikkeitä
Meidän elämä on asettunut niin vakiouomiin, että tuntuu ettei ole melkein mitään raportoitavaa.
Pampula on kamalan sävyisä ja kiltti. Me lenkkeillään pitkiä lenkkejä ja opetellaan yhteispeliä. Lenkeistä on tullut tosi hauskoja, kun annan Bonon usein viedä, mihin se itse haluaa mennä. Olen kuvitellut esimerkiksi, että on jotenkin kivempaa kulkea nurmikoiden laitoja kuin tietyömaiden sepelipintoja, mutta Bono ei ole joka aamu ja ilta ollenkaan samaa meltä. Se on aika kiinnostunut kaikesta, mitä meidän elinpiiriin kuuluu. Huyndain tietyökoneetkin on varsin kiehtovia.
Kotosalla me ollaan harjoiteltu avainten etsimistä ja sellaista perusjuttua, kuin EI-sanan harjoittelua.
Bono ei ole vielä osannut ei-sanaa, kun ei se oikeastaan juuri koskaan ole tehnyt mitään sellaista, mikä a) harmittaisi mua suuresti ja b) johon ei olisi muita konsteja.
Ei se osaa silti paljon mitään, mutta pointti onkin siinä, että mua ei kamalasti harmita vaikka se tallookin salatteja kasvimaalla tai jotain muuta, mitä en ole osannut opettaa. Ja ainahan sen voi laittaa kiinni, jos homma äityy mahdottomaksi.
No, nyt me kumminkin ihan virike-mielessä ollaan opeteltu sitä, että herkku on kädellä tai lattialla ja sitä ei saa ottaa ennen kuin luvan kanssa, kun Bono on käynyt maahan ja ottaa katsekontaktin. Viirulle vaatimus on istuminen ja katsekontakti.
Sit ne on saaneet herkkuja erilaisten esineiden merkkaamisesta ja nyt viimeksi ollaan alettu reenata avainnippujen etsimistä.
Huomaan kyllä, että en jaksa itse enää kovin innostua kouluttamisesta, kun virtapiikit on laantuneet. Sitäpaitsi kun Bonolla on Viiru kaverina ja ne on oppineet leikkimään, mun ei tarvi niin huolehtiakaan sen viihtymisestä ja mentaaliterveydestä kuten aiemmin, kun oltiin vain kaksin. Saa nähdä ilmaantuuko koulutusinto vielä joskus jostain.
Tänään on eka päivä moneen aikaan kun tunnen olevani terve. Mulla tuli tuossa kaiken yskimisen lisäksi vielä selkäkin kipeäksi, ja pää, mutta nyt on ihan terve ja virkku fiilis. Jospa tässä sit jaksais aktivoitua muutenkin pikku hiljaa tekemään muuta kuin ihan pakkolliset työ- ja koiranhuoltotoimenpiteet.
Pampula on kamalan sävyisä ja kiltti. Me lenkkeillään pitkiä lenkkejä ja opetellaan yhteispeliä. Lenkeistä on tullut tosi hauskoja, kun annan Bonon usein viedä, mihin se itse haluaa mennä. Olen kuvitellut esimerkiksi, että on jotenkin kivempaa kulkea nurmikoiden laitoja kuin tietyömaiden sepelipintoja, mutta Bono ei ole joka aamu ja ilta ollenkaan samaa meltä. Se on aika kiinnostunut kaikesta, mitä meidän elinpiiriin kuuluu. Huyndain tietyökoneetkin on varsin kiehtovia.
Kotosalla me ollaan harjoiteltu avainten etsimistä ja sellaista perusjuttua, kuin EI-sanan harjoittelua.
Bono ei ole vielä osannut ei-sanaa, kun ei se oikeastaan juuri koskaan ole tehnyt mitään sellaista, mikä a) harmittaisi mua suuresti ja b) johon ei olisi muita konsteja.
Ei se osaa silti paljon mitään, mutta pointti onkin siinä, että mua ei kamalasti harmita vaikka se tallookin salatteja kasvimaalla tai jotain muuta, mitä en ole osannut opettaa. Ja ainahan sen voi laittaa kiinni, jos homma äityy mahdottomaksi.
No, nyt me kumminkin ihan virike-mielessä ollaan opeteltu sitä, että herkku on kädellä tai lattialla ja sitä ei saa ottaa ennen kuin luvan kanssa, kun Bono on käynyt maahan ja ottaa katsekontaktin. Viirulle vaatimus on istuminen ja katsekontakti.
Sit ne on saaneet herkkuja erilaisten esineiden merkkaamisesta ja nyt viimeksi ollaan alettu reenata avainnippujen etsimistä.
Huomaan kyllä, että en jaksa itse enää kovin innostua kouluttamisesta, kun virtapiikit on laantuneet. Sitäpaitsi kun Bonolla on Viiru kaverina ja ne on oppineet leikkimään, mun ei tarvi niin huolehtiakaan sen viihtymisestä ja mentaaliterveydestä kuten aiemmin, kun oltiin vain kaksin. Saa nähdä ilmaantuuko koulutusinto vielä joskus jostain.
Tänään on eka päivä moneen aikaan kun tunnen olevani terve. Mulla tuli tuossa kaiken yskimisen lisäksi vielä selkäkin kipeäksi, ja pää, mutta nyt on ihan terve ja virkku fiilis. Jospa tässä sit jaksais aktivoitua muutenkin pikku hiljaa tekemään muuta kuin ihan pakkolliset työ- ja koiranhuoltotoimenpiteet.
sunnuntai 9. elokuuta 2009
Käytöskoulun perusteet
Meidän kaikkea kouluttamispyrkimystä on häirinnyt yksi ylitse muiden. Se, että Bono on ulkona niin kiinnostunut koirista ja ihmisistä, ettei se jaksa mun komennoille lotkauttaa korvaakaan. Päinvastoin, se sekoaa ihan täysin, nykii hihnaa ja louskuttaa ja sit tehdään sulkeisharjoituksia kadunvarsilla.
Olen saanut ohjeiksi käyttää pakotteita, mutta ne ei oikein sovi mulle eikä Bonolle. Ollaan molemmat liian pehmeitä äkseeraamiselle. Molemmilla on dominanssia, jota hermorakenne ei tue, joten tahtojen taistelu menee siihen että molempia niin sanotusti v***ttaa tällaisten kohtausten jälkeen, eikä oppimistulokset ole puolin eikä toisin mainittavia.
Mä tunnen itseni aina taistelun hävinneeksi jos nyin sitä hihnasta tai läpsin nenuun, kun se räyskyttää. Tottiskentällä en ole halunnut pakotteita käyttää lainkaan, etten pilaisi sitä tilannetta ja miljöötä siltä varalta, että jotain valoa tähän savottaan joskus ilmaantuisi.
Senpä vuoksi meidän kouluttamisponnistelut on pikku hiljaa hiipuneet ihan olemattomiin. Olkkarissa reenataan tällä hetkellä jälkikeppien ilmaisua ja kanttarellien etsimistä (kanttarellien suhteen salonkikoira Viiru on hiffannut nopeammin, mikä on homman tarkoitus) ja ulkona talutinkävelyä. Tämä tuntuu melko ihmeelliseltä, että kohta 1,5 -vuotias ukko ei osaa suhtautua neutraalisti katuvilinään, mutta karu totuus on tämä.
Ekaa kertaa ikinä törmäsin ohjeeseen, joka voisi sopia meille. Ulkona koira palkataan siitä, että se pysähtyy, kun se näkee jotain mielenkiintoista. Näin saadaan rakennettua käyttäytyminen, jossa se ikään kuin "kantelee" mamalle, että näköpiirissä on jotain mielenkiintoista. Ideana on, että koira ottaa aina kontaktin, kun se havaitsee jotain tavoiteltavaa, eikä sitä tarvitse komentaa ja siten siis kieltäää siitä, että se on reagoinut. Aloite on koiralla, ei emännällä. Emännän ei tarvi skannata ympäristöä, koska koira tulee kertomaan, mitä näkyy.
Meillä toimii tämä ruokakupilla, namuilla, pantaa laitettaessa, ulko-ovella, autosta poistuttaessa, silloin kun tavataan kaverikoiria tai kun se on pääsemässä irti hihnasta vapaana juoksentelemaan. Mutta ei toimi yleisesti aina, kun on olemassa jotain, mitä Bono tahtoo. Nyt kuulin ekaa kertaa keinosta kouluttaa sellainen käyttäytyminen.
Otin jo lenkkimakkaraa pakkasesta. Nyt pitää alkaa taas kulkea makkaraa taskussa. Juttu on tuolla, jos jotakuta kiinnostaa : Det är fint att skvallra
Skvallra tarkoittaa juoruamista tai kantelemista.
Eipä silti. Bonolle on ihan hiljattain kehkeytynyt sellainen tapa, että se välillä aina lenkillä ottaa kropalla kontaktia ja katseellakin - ja se on hirveän iloinen kun vähän vanutan sen päätä polvea vasten. Se on sellainen ilobuusti, jonka se hakee ihan itse kontaktilla ja muistuttaa vähän kissojen puskemista. Mulla on kohta kylkiä vetelevä ja kehräävä koira! Ei huono.
Miuku ehti opettaa Viirulle sen, kuinka naama pestään tassuilla ja olin toivonut, että Bono oppisi sen Viirulta. Mutta siinä asiassa on käynyt niin, että Bono opettikin Viirulle, että suun voi pyyhkiä myös sohvaan.
Olen saanut ohjeiksi käyttää pakotteita, mutta ne ei oikein sovi mulle eikä Bonolle. Ollaan molemmat liian pehmeitä äkseeraamiselle. Molemmilla on dominanssia, jota hermorakenne ei tue, joten tahtojen taistelu menee siihen että molempia niin sanotusti v***ttaa tällaisten kohtausten jälkeen, eikä oppimistulokset ole puolin eikä toisin mainittavia.
Mä tunnen itseni aina taistelun hävinneeksi jos nyin sitä hihnasta tai läpsin nenuun, kun se räyskyttää. Tottiskentällä en ole halunnut pakotteita käyttää lainkaan, etten pilaisi sitä tilannetta ja miljöötä siltä varalta, että jotain valoa tähän savottaan joskus ilmaantuisi.
Senpä vuoksi meidän kouluttamisponnistelut on pikku hiljaa hiipuneet ihan olemattomiin. Olkkarissa reenataan tällä hetkellä jälkikeppien ilmaisua ja kanttarellien etsimistä (kanttarellien suhteen salonkikoira Viiru on hiffannut nopeammin, mikä on homman tarkoitus) ja ulkona talutinkävelyä. Tämä tuntuu melko ihmeelliseltä, että kohta 1,5 -vuotias ukko ei osaa suhtautua neutraalisti katuvilinään, mutta karu totuus on tämä.
Ekaa kertaa ikinä törmäsin ohjeeseen, joka voisi sopia meille. Ulkona koira palkataan siitä, että se pysähtyy, kun se näkee jotain mielenkiintoista. Näin saadaan rakennettua käyttäytyminen, jossa se ikään kuin "kantelee" mamalle, että näköpiirissä on jotain mielenkiintoista. Ideana on, että koira ottaa aina kontaktin, kun se havaitsee jotain tavoiteltavaa, eikä sitä tarvitse komentaa ja siten siis kieltäää siitä, että se on reagoinut. Aloite on koiralla, ei emännällä. Emännän ei tarvi skannata ympäristöä, koska koira tulee kertomaan, mitä näkyy.
Meillä toimii tämä ruokakupilla, namuilla, pantaa laitettaessa, ulko-ovella, autosta poistuttaessa, silloin kun tavataan kaverikoiria tai kun se on pääsemässä irti hihnasta vapaana juoksentelemaan. Mutta ei toimi yleisesti aina, kun on olemassa jotain, mitä Bono tahtoo. Nyt kuulin ekaa kertaa keinosta kouluttaa sellainen käyttäytyminen.
Otin jo lenkkimakkaraa pakkasesta. Nyt pitää alkaa taas kulkea makkaraa taskussa. Juttu on tuolla, jos jotakuta kiinnostaa : Det är fint att skvallra
Skvallra tarkoittaa juoruamista tai kantelemista.
Eipä silti. Bonolle on ihan hiljattain kehkeytynyt sellainen tapa, että se välillä aina lenkillä ottaa kropalla kontaktia ja katseellakin - ja se on hirveän iloinen kun vähän vanutan sen päätä polvea vasten. Se on sellainen ilobuusti, jonka se hakee ihan itse kontaktilla ja muistuttaa vähän kissojen puskemista. Mulla on kohta kylkiä vetelevä ja kehräävä koira! Ei huono.
Miuku ehti opettaa Viirulle sen, kuinka naama pestään tassuilla ja olin toivonut, että Bono oppisi sen Viirulta. Mutta siinä asiassa on käynyt niin, että Bono opettikin Viirulle, että suun voi pyyhkiä myös sohvaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
