Bonon kuulumiset

Aloin eilen luokitella blogitekstejä, kun ajattelin että tästä nettipiväkirjasta vois olla hyötyä sitten aikanaan, kun tulee pentu taloon. Että vois ottaa opikseen siitä, mitä on Bonon kanssa käyty läpi, eikä tarttis kaikkea töpätä juur samalla tavalla, mitä on tullut Bonsulin kanssa toljailtua.

Jos joku aloittelee siellä blogin pitämistä, niin voin suositella että luokittelu aloitetaan hyvissä ajoin ENNEN kuin tekstejä on lähes 500. Herraisä! Viis sataa? Ilmanko mä en mitään muuta saakaan aikaiseksi.

No Bono sentään kasvaa hyvin, ja sehän on pääasia. Viime yönä se tuli mun uneen ja puhui, ihan selvällä suomen kielellä. Se oli mukamas vielä pentu, ja ihan uninen, kun se oli ollut mun mukana kaupungilla asioita hoitelemassa. Otin sen syliin ja se oli ihan puolinukuksissa ja kun meinasin sanoa sille "hyvä poika", se itse kuiskasi "hyvä". Samalla tavalla kuin se pentuna kuiskasi mun korvaan "hau". Se tiesi itse, että tässä tilanteessa mama kehuu sitä :)

Reetta sanoi, että puhuvat eläimet tekee unesta suurunen, mutta nyt pitäis tietää, mitä se tarkoittaa.

Itse tulkitsen niin, että tykkään, että mulla on kovin hieno koira. Ja että meidän suhde on taas liikahtanut piirun verran parempaan suuntaan luottamuksen pitkällä ja kuoppaisella tiellä.

Meillä menee siis taas vaihteeksi tosi hyvin. Uuden vuoden aatonaattona sillä loppui tyttöjen perään kuolaaminen kuin seinään ja se alkoi pitää muhun hirmu hyvää kontaktia. Se jatkaa sitä edellee. Se kävelee tosi nätisti, ja mä sanon joka kerta hyvä, kun se katsoo mua. Monta kertaa lenkillä se lisäksi ilostuu mun pelkästä olemassaolosta (tai sit kehusta), että se heiluttaa häntää ja tulee nujuamaan jalkoja vasten ja pujahtelee mun jalkojen välistä ja jää vanutettavaksi. Ja tietysti laulaa!

No, mä en näe tässä mitään koiranpilaamismahdollisuutta, päinvastoin! Iloitsen meidän kontaktista ja koitan vahvistaa sitä entisestään. Laumavietistä on näköjään tulossa yhä parempi ja parempi palkkaamistapa Bonolle, kun se aikuistuu.

Kotona me ollaan aktivointi mielessä tehty esineiden tunnistamisnoutoja. Se osaa tuoda avaimet, sukan, patukan, kapulan, luun, kenkiä ja hiusdonitsin, kun ne on ripoteltu sekaisin. Toiveissa on, että tällä harjoittelulla se joku kerta suostuu ilmaisemaan myös niitä peijakkaan suppilovahveroita, jotka näyttää olevan kovasti hankalia. Mä luulen, että ne on vaikeita siksi, että se etsii näön, ei hajuaistin avulla. Onkohan sillä nenäpunkkeja vai enkö mä vaan osaa opettaa sille nenun käyttöä? Ei se oikein löydä nakkejakaan, kun teen sille namien etsimisleikkiä Viiru korjaa kaikki parempiin suihin, ellen erota niitä!

Lompsan etsiminen pitää myös muistaa opettaa. Kätevää, jos voi laittaa koiran asialle, kun hukkaa tärkeitä tavaroita. Nopsaan se kyllä väsähtää, eli monta kertaa ei voi laittaa sitä hakemaan tunnistettavaa. Jos on kaksi kenkää lattialla, niitä voi haetuttaa muutaman kerran niin, ettei ole muuta kamaa häiriönä. Sit ihan kerran tai kaksi vain voi pyytää hakemaan ne muun tavaran seasta.

Sitä mä en ole kyllä ihan loppuun asti ajatellut, että mites esineruutu sit tämän jälkeen, mutta kaipa se joskus selviää. Ehkä pitää lanseerata yleiskäsite "esine", joka tarkoittaa että saa tuoda mitä vain.

Syksy saa

Tänään oli kolea ja syksyinen päivä ja piti ihan potkia itsensä liikkeelle ulos. Pöristeltiin Klaukkalaan Romeon luokse ja käytiin sienimetsässä sadetta uhmaten. Tuumattiin, että aletaan harjoitella syksyä varten!

Kumma, kuinka on unohtunut se, miten kamalasti viime syksynä satoi. Tänä kesänä ei ole kuitenkaan tarvinnut kastella kolmea kenkäparia päivässä kuten viime vuonna.

Koitin opettaa Bonolle vähän haukkumista käskystä (sienten ilmaisua varten), mutta Romeo oli siinä asiassa selvästi lahjakkaampi kuin Bono. Muuten kaverit oli meidän sienistä kyllä periaatteessa kiinnostuneita, mutta eivät suin surminkaan halunneet niitä haistella. Puhumattakaan, että olisivat etsineet niitä. Pikeminkin ne talloi meidän ihmisten löytämät esiintymät ja varsinkin Romeo jo topakasti hoputti jatkamaan matkaa.

Lenkin jälkeen katseltiin vielä poimennusvideota, jonka Jouni oli kuvannut Piikkiön reissulla ja tuumailin, että kestäisiköhän kunto lähteä taas kohtapuoleen vähän lampaille? Toinen lääkekuuri menossa, eikä havaittavaa muutosta parempaa oikein ole ilmassa. Kummallinen, sitkeä lima on takertunut sisuskaluihin, Happi on vähän huono välillä.

Mulla oli itsellä sellainen mielikuva, että meidän paimennukset meni ihan päin - sanotaanko nyt vaikka prinkkalaa - mutta ei se NIIIN karmealta sössimiseltä näyttänyt kuin miltä se tuntui. Ehkä me kehdataan vielä mennä uudestaan :)

Käytöskoulun perusteet

Meidän kaikkea kouluttamispyrkimystä on häirinnyt yksi ylitse muiden. Se, että Bono on ulkona niin kiinnostunut koirista ja ihmisistä, ettei se jaksa mun komennoille lotkauttaa korvaakaan. Päinvastoin, se sekoaa ihan täysin, nykii hihnaa ja louskuttaa ja sit tehdään sulkeisharjoituksia kadunvarsilla.

Olen saanut ohjeiksi käyttää pakotteita, mutta ne ei oikein sovi mulle eikä Bonolle. Ollaan molemmat liian pehmeitä äkseeraamiselle. Molemmilla on dominanssia, jota hermorakenne ei tue, joten tahtojen taistelu menee siihen että molempia niin sanotusti v***ttaa tällaisten kohtausten jälkeen, eikä oppimistulokset ole puolin eikä toisin mainittavia.

Mä tunnen itseni aina taistelun hävinneeksi jos nyin sitä hihnasta tai läpsin nenuun, kun se räyskyttää. Tottiskentällä en ole halunnut pakotteita käyttää lainkaan, etten pilaisi sitä tilannetta ja miljöötä siltä varalta, että jotain valoa tähän savottaan joskus ilmaantuisi.

Senpä vuoksi meidän kouluttamisponnistelut on pikku hiljaa hiipuneet ihan olemattomiin. Olkkarissa reenataan tällä hetkellä jälkikeppien ilmaisua ja kanttarellien etsimistä (kanttarellien suhteen salonkikoira Viiru on hiffannut nopeammin, mikä on homman tarkoitus) ja ulkona talutinkävelyä. Tämä tuntuu melko ihmeelliseltä, että kohta 1,5 -vuotias ukko ei osaa suhtautua neutraalisti katuvilinään, mutta karu totuus on tämä.

Ekaa kertaa ikinä törmäsin ohjeeseen, joka voisi sopia meille. Ulkona koira palkataan siitä, että se pysähtyy, kun se näkee jotain mielenkiintoista. Näin saadaan rakennettua käyttäytyminen, jossa se ikään kuin "kantelee" mamalle, että näköpiirissä on jotain mielenkiintoista. Ideana on, että koira ottaa aina kontaktin, kun se havaitsee jotain tavoiteltavaa, eikä sitä tarvitse komentaa ja siten siis kieltäää siitä, että se on reagoinut. Aloite on koiralla, ei emännällä. Emännän ei tarvi skannata ympäristöä, koska koira tulee kertomaan, mitä näkyy.

Meillä toimii tämä ruokakupilla, namuilla, pantaa laitettaessa, ulko-ovella, autosta poistuttaessa, silloin kun tavataan kaverikoiria tai kun se on pääsemässä irti hihnasta vapaana juoksentelemaan. Mutta ei toimi yleisesti aina, kun on olemassa jotain, mitä Bono tahtoo. Nyt kuulin ekaa kertaa keinosta kouluttaa sellainen käyttäytyminen.

Otin jo lenkkimakkaraa pakkasesta. Nyt pitää alkaa taas kulkea makkaraa taskussa. Juttu on tuolla, jos jotakuta kiinnostaa : Det är fint att skvallra

Skvallra tarkoittaa juoruamista tai kantelemista.

Eipä silti. Bonolle on ihan hiljattain kehkeytynyt sellainen tapa, että se välillä aina lenkillä ottaa kropalla kontaktia ja katseellakin - ja se on hirveän iloinen kun vähän vanutan sen päätä polvea vasten. Se on sellainen ilobuusti, jonka se hakee ihan itse kontaktilla ja muistuttaa vähän kissojen puskemista. Mulla on kohta kylkiä vetelevä ja kehräävä koira! Ei huono.

Miuku ehti opettaa Viirulle sen, kuinka naama pestään tassuilla ja olin toivonut, että Bono oppisi sen Viirulta. Mutta siinä asiassa on käynyt niin, että Bono opettikin Viirulle, että suun voi pyyhkiä myös sohvaan.