Bonon kuulumiset

Aloin eilen luokitella blogitekstejä, kun ajattelin että tästä nettipiväkirjasta vois olla hyötyä sitten aikanaan, kun tulee pentu taloon. Että vois ottaa opikseen siitä, mitä on Bonon kanssa käyty läpi, eikä tarttis kaikkea töpätä juur samalla tavalla, mitä on tullut Bonsulin kanssa toljailtua.

Jos joku aloittelee siellä blogin pitämistä, niin voin suositella että luokittelu aloitetaan hyvissä ajoin ENNEN kuin tekstejä on lähes 500. Herraisä! Viis sataa? Ilmanko mä en mitään muuta saakaan aikaiseksi.

No Bono sentään kasvaa hyvin, ja sehän on pääasia. Viime yönä se tuli mun uneen ja puhui, ihan selvällä suomen kielellä. Se oli mukamas vielä pentu, ja ihan uninen, kun se oli ollut mun mukana kaupungilla asioita hoitelemassa. Otin sen syliin ja se oli ihan puolinukuksissa ja kun meinasin sanoa sille "hyvä poika", se itse kuiskasi "hyvä". Samalla tavalla kuin se pentuna kuiskasi mun korvaan "hau". Se tiesi itse, että tässä tilanteessa mama kehuu sitä :)

Reetta sanoi, että puhuvat eläimet tekee unesta suurunen, mutta nyt pitäis tietää, mitä se tarkoittaa.

Itse tulkitsen niin, että tykkään, että mulla on kovin hieno koira. Ja että meidän suhde on taas liikahtanut piirun verran parempaan suuntaan luottamuksen pitkällä ja kuoppaisella tiellä.

Meillä menee siis taas vaihteeksi tosi hyvin. Uuden vuoden aatonaattona sillä loppui tyttöjen perään kuolaaminen kuin seinään ja se alkoi pitää muhun hirmu hyvää kontaktia. Se jatkaa sitä edellee. Se kävelee tosi nätisti, ja mä sanon joka kerta hyvä, kun se katsoo mua. Monta kertaa lenkillä se lisäksi ilostuu mun pelkästä olemassaolosta (tai sit kehusta), että se heiluttaa häntää ja tulee nujuamaan jalkoja vasten ja pujahtelee mun jalkojen välistä ja jää vanutettavaksi. Ja tietysti laulaa!

No, mä en näe tässä mitään koiranpilaamismahdollisuutta, päinvastoin! Iloitsen meidän kontaktista ja koitan vahvistaa sitä entisestään. Laumavietistä on näköjään tulossa yhä parempi ja parempi palkkaamistapa Bonolle, kun se aikuistuu.

Kotona me ollaan aktivointi mielessä tehty esineiden tunnistamisnoutoja. Se osaa tuoda avaimet, sukan, patukan, kapulan, luun, kenkiä ja hiusdonitsin, kun ne on ripoteltu sekaisin. Toiveissa on, että tällä harjoittelulla se joku kerta suostuu ilmaisemaan myös niitä peijakkaan suppilovahveroita, jotka näyttää olevan kovasti hankalia. Mä luulen, että ne on vaikeita siksi, että se etsii näön, ei hajuaistin avulla. Onkohan sillä nenäpunkkeja vai enkö mä vaan osaa opettaa sille nenun käyttöä? Ei se oikein löydä nakkejakaan, kun teen sille namien etsimisleikkiä Viiru korjaa kaikki parempiin suihin, ellen erota niitä!

Lompsan etsiminen pitää myös muistaa opettaa. Kätevää, jos voi laittaa koiran asialle, kun hukkaa tärkeitä tavaroita. Nopsaan se kyllä väsähtää, eli monta kertaa ei voi laittaa sitä hakemaan tunnistettavaa. Jos on kaksi kenkää lattialla, niitä voi haetuttaa muutaman kerran niin, ettei ole muuta kamaa häiriönä. Sit ihan kerran tai kaksi vain voi pyytää hakemaan ne muun tavaran seasta.

Sitä mä en ole kyllä ihan loppuun asti ajatellut, että mites esineruutu sit tämän jälkeen, mutta kaipa se joskus selviää. Ehkä pitää lanseerata yleiskäsite "esine", joka tarkoittaa että saa tuoda mitä vain.

Ressiä

On ollut pientä painetta ilmassa, kun on kasvitenttiä sun muuta ja kunto on edelleen räkäinen. Bonon kanssa ollaan kyllä ulkoiltu ahkerasti ja panostettu leikkimiseen viime aikoina.

Ulkona ollaan kehitetty edelleen sitä, että Bonon olisi lystiä ottaa kontaktia. Pitkään pääsi menemään niin, että kunhan kävellään lenkurat ja sillä sipuli. Nykyään otetaan vähän kontaktia tietyissä tilanteissa. Kaupunkimaisissa olosuhteissa koitetaan kävellä siivosti ja rinnakkain, pöheikköisemmissä paikoissa saa ottaa riimun verran etäisyyttä. Jos tulee koiria vastaan, kehun kovasti, kun Bono pysähtyy ja kun se tulee mun luokse se saa aimo rapsutukset.

Tästä on kehkeytynyt sellainen tapa, että Bono ottaa aika ajoin vallan halukkaasti kontaktia, nujuaa sääriä vasten ja haluaa rapsutusta. On sillä niin hieno laumavietti!

Helppo homma

Meillä kun on ollut taluttimessakävelyongelmaa, niin ollaan kohta vissiin vuoden verran harjoiteltu sellaista, että Bono vetää ja mama pysähtyy, kun liina kiristyy. Matka jatkuu, kun Bono astuu askeleen pari taakse päin ja katsoo muhun.

Bono osaa tän kuvion oikein hyvin. Viime aikoina se on yllättänyt mut välillä jopa kävelemällä niin, ettei piuha kiristy lainkaan. Sanan piuha saa vapaasti käsittää useammalla kuin yhdellä tavalla. Silloin palkkana on usein sellainen luksus, että se saa päättää, minne mennään ja missä kuljeskellaan ja millaisella tahdilla. Taluttimen kiristyessä kaksijalkainen navigoi reitin ja suunnittelee aikataulut.

Tämä on kovin hidasta ja välillä on tuntunut siltä, ettei tällä pelillä mitään edistymistä tapahdu ikinä, mutta kun mulla on se nykimisongelma. Että ei viittis nyppiä pientä. Jos se on ihan mahdoton ja uhkana on pikkusormen katkeaminen tai jotain vastaavaa, mitä tapahtuu äärimmäisen harvoin, käytän sitä, että vapautan vähän hihnaa ja nykäisen. Mutta siitä on oma lenkki pilalla.

No, tämä on nyt osoittautunut hyväksi esityöksi sille, mistä eilen paasasin. Kun tulee koiria tai jotain mutta jännittävää, kiihottavaa ja hurmaannuttavaa lähipiiriin, Bono pysähtyy ja siitä heti HYVÄ ja herkku. Herkut kelpaa nykyään taas, kun ruokintaa on vain pääsääntöisesti kerran päivässä ja sekin on iltapuolella.

Eilen sain monta hyvää palkkaustilaisuutta ja Bono oppi jo muistamaan, että kun se pysähtyy, ja selän takaa kuuluu HYVÄ, kannattaa luikahtaa heti maman välittömään läheisyyteen. Moni koira meni ohi sitten vähän niin kuin melkein noteeraamatta. Ja ainkin ilman, että sen perään tartti vinkua. Tämä on edistystä.

Totuuden nimissä on tunnustettava, että koirien ohitukset ei aina ole ihan kamalia. Suurimman osan ajasta ne on ihan okei. Mutta niihin aina liittyy tietty stressimomentti, koska se reagoi niihin aina, jos ne on lähellä.

Joo, meillä ei siis haistella vieraita koiria.

Päivälenkillä oli mukana lenkkimakkaraa, joten homma pääsi hyvin käyntiin. Iltalenkillä olikin maha täynnä hevosenlihaa ja maman taskussa liian kuivaksi kuivattua sydäntä, joten Bono kyllä hyväksyi herkun, mutta sylki sen pois kun luuli, etten näe.

Totesin, että hyvät kehut riittää tällaisessa tapauksessa.

Niin se vain on, että kun tietää, mitä pitäisi tavoitella, homma luistaa. Vasta-alkajan problematiikkaa tämäkin. Me ollaan mylös kotona tehty kontaktitreeniä, kun on nyt ollut tuo muu kouluttaminen ja metsälenkkeily huonoa maman keuhkoputkentulehduksen takia. Kyllä tämä parempaan päin jo menee, mutta ei nyt mikään voittajafiilis ole vieläkään.