Burton

Me käytiin tänään Töölössä kylässä ja Rajasaaren koirapuistossa, mutta ennen kuin siirryttiin autosta kylään, me tehtiin pieni lenkki Sibeliuspuistossa. Siellä käy bussilaisteittain ulkkiksia ihmettelemässä Sibelius-monumenttia joka päivä ja tämä päivä ei ollut poikkeus. Meidät bongasi amerikkalainen perhe, jossa lapsetkin oli jo aikuisia.

Perheen isä bongasi Bonon ja tuumasi riemuissaan, että ihan kuin Lassie. Rupesin juttelemaan hänen kanssaan ja hän kertoi tunteneensa aikoinaan Lassie-elokuvien tuottajan. Tuottajalalla oli ollut Lassie-elokuvien ja niiden suunnittelun aikoihin collie nimeltänsä Burton, ja ymmärsin että Burton oli tällekin miehelle tuttu sesse.

Bono osasi tietysti kerätä ilmassa leijuvat rapsutukset pois kuleksimasta ja sai vielä suurenmoiset kehut kauneudestaan. Mun piti sitten tietysti lisätä pari kommenttia viisaudesta.

Niin. Burtonin ansiosta meilläkin ilmeisesti on kaksi kappaletta collieita.

Kuvasatoa keväältä

Blogia on tullut päivitettyä melko harvakseltaan tämän kevään kuluessa, mutta kyllä me puuhataan kaikenlaista siitä huolimatta. Muutama kuvakin on kevään touhuista näköjään jäänyt kameran muistikortille.

Tässä on aluksi pari kuvaa Nikistä ja kaveristansa Sulosta, jonka kanssa Ippuli leikki jokunen viikko sitten Rajasaaressa. Leikki oli hyvin tasapuolista. Välillä Niki johti juoksukilpailua...

... välillä taas Sulo.

Hiekkarannalla oli monenäköisiä kavereita, joilla oli into yhtä piukassa kuin meidän pojilla. Vasemmassa reunassa olevalla belggarilla oli jopa kuolaroiske nenun yli poikittain, niin oli meno vauhdikasta. Ei siinä ehtinyt neniä niistellä.

Seuraava kuva on minusta ihana Bonon ilmeen takia! Sydän pompahtaa ylimääräisen kerran joka kerta, kun katson tätä.

Nikistä siinä näkyi vain häntä.

Kevätkynnöt kasvimaalla sai mukavan käänteen, kun viereiselle palstalle pelmahti sukulaisia. Thori, Elli ja Susa kantoivat kortensa keväthommien kekoon ja Bono ja Susa juoksivat piiiiitkiä kaaria. Harjoittelivat varmaan lampaidenhakukaaria....

Niki ei tällä reissulla ollutkaan mukana a) koska se oli maman ja Bonon kahdenkeskistä laatuaikaa ja b) koska mama ei jaksa Nikin karkailua. Bono sen sijaan pysyy lähellä ilman, että sitä tarvii kytkeä. Hän on tullut siihen ikään, että olemukseen alkaa ilmaantua colliemaista arvokkuutta.

Tässä vielä otos kevään ekalta kuumalta päivältä, jolloin asioiden hoitamiseen piti jo etsiä varjoa.

Ja viilennystä piti etsiä sammakon kutua kuhisevasta ojasta.

Näiden kutukuvien ansioista saatiin muuten kamera takaisin, kun olin hukannut sen. Kasvimaareissulla oli käynyt niin, että olin harjannut pojat Herttoniemen ulkoilualueella kävelytien varressa ja sinnehän se kamera jäi. Sattumalta seuraavana päivänä käytiin myöspoikain kanssa kasvimaalla (en ollut huomannut kameran häviämistä vielä siinä vaiheessa). Eräs perhe odotteli meitä ja huuteli, onko teiltä kamera hävyksissä. Totesin, että ei kai, mutta kun aikamme keskusteltiin, mies sanoi, että odottakaas, käyn hakemassa sen.

He olivat katsoneet millaisia kuvia kamerassa oli, jos se olisi vaikka jonkun naapurin, ja he tunnistivat Bonon ja Nikin!

Olin niin iloinen ja äimän käkenä, että annoin kaikki rahat löytöpalkkioksi, jotka pörssissä sattui olemaan (mikä ei ollut kovin paljon). Jos he olisivat ehtineet viedä kameran löytötavaratoimistoon, ja jos ei sattumalta oltaisi oltu liikenteessä samassa paikassa yhtä aikaa, en ikinä olisi osannut kysellä sitä oikeasta paikasta.

Sellainen pieni episodi. Tämän ihanan perheen ansiosta nämä kuvatkin ovat nyt tallessa.

Hekin olivat koiraihmisiä, irlannin susikoiraihmisiä.

Tarkempaa ohjausta

Ollaan päästy paimennuksessa siihen pisteeseen, että nyt voi huomion kiinnittää siihen, miten mä ohjaan poikia. Bono osaa jo näköjään vasemman ja oikean, Niki ei ihan vielä, mutta kuitenkin. Samalla tiellä ollaan Nikin kanssakin.

Tiistaina tehtiin Nikin kanssa aluksi pikku aitauksessa flankkitreeniä ja vasen itse asiassa menee aika hyvin, mutta oikealle lähetettäessä se jostain syystä vain lähtee suoraan ajamaan lampaita. Bonolla oli keväämmällä sama juttu, mutta se on jäänyt jo pois.

Kolme harjoitusta oli sitten ratatreeniä. Lampaat otettiin pois häkistä, vietiin punaisen portin läpi, käännettiin ja keltaisen portin läpi ja suputettiin ränniin ja takaisin häkkiin.

No, eipä mennyt yksikään rata ihan juur noin, mutta kovasti me tehtiin töitä! Sekä Bonon että Nikin kanssa. Mama oli aivan punanaamainen, kun oli vetänyt reilussa tunnissa neljä kertaa lampailla 30 asteen helteessä, eikä mielessä ollut muuta kuin että nyt lähimpään lammikkoon! Lampaat ja koirat tuli juotettua ja vaihdettua, mutta sama emäntä, samoilla silmillä.

Sainpa oppitunnin siitä, mitä tapahtuu, jos ja kun päästää koiran liian pitkälle lampaiden sivuun. Heti, jos koira poistuu lampaiden takaa (menosuunnasta katsoan), lampaat karkaa sinne, missä niillä on suoja. Ja kun meillä oli kolmen viikon reenipaussi ja koirilla virtaa, lampaat oli koko ajan karussa.

No, saatiin me ne kumminkin häkitettyä joka kerta.

Kimmon evästys oli vain, että tarkempaa ohjausta, Koira kyllä osaa. Bono siis, Kimmon feivörit. Ja kyllähän se osaakin, kun se vaan vielä uskois mua.

Toinen kommentti oli, että tätä se oikeasti on. Lampaita vetää aina johonkin suuuntaan, ja siksi tässä hommassa tarvitaan koiraa. Ja niitä lampaita ei saa sinne, mihin haluaa niiden liikkuvan, ellei koira ole hanskassa ja pysy lampaiden takana. Tätä me sit ensi viikolla harjoitellaan lisää.

Tätä me ehkä ollaan harjoiteltu viimeiset kaksi vuotta, mutta nyt se vasta tuntuu minustakin siltä! Nyt tuntuu ihan luontevalta reenata rataa, eli kyllä nyt jotain edistystä on tapahtunut.

Sankarikoira ja rantaleijona

Meillä on sellaiset ajat, että Nikita tarvii paljon päänvaivaa ja koska hän on hivenen umpiossa kasvatettu - jos Bonoon vertaa - niin me ollaan ruvettu käymään Rajasaaressa tapaamassa muita koiria. Sosiaalista aktivointia, juu nou.

Ensimmäinen kerta oli pari viikkoa sitten, kun Reetta kävi Meilahdessa silmää leikkauttamassa ja me oltiin poikien kanssa tukijoukkoina mukana. Koska karvakorvia ei päästetä sairaaloihin, me tehtiin tärät Kristan kanssa ja vietettiin kaunista päivää Rajasaaren koirapuistossa.

Bono oli tietysti aivan onnessaan lapsuutensa maisemassa, ja sama onni levisi myös Nikiin (ja emäntään). Nikille teki tosi hyvää seurustella toisten ystävällisten koirien kanssa ja se sai ihan ikioman kaverin 9-kuisesta Sulo-nimisestä saksanseisojasta. Oi, miten ne juoksivat. Kotona ippuli nukkui pari päivää melko sikeästi.

Viime viikollakin käytiin siellä kerran ja tänään taas ihmissuhteiden hoitaminen tapahtui myös Rajasaaren maisemissa. Ria K:lla oli mukanaan Perusta Suomeen itse adoptoimansa isännän kanssa kulkeutunut ex-katukoira Prana, joka on hyvin pystyvä, mutta hiukkasen vielä varautunut toisten koirien kanssa. Se klaarasi tosi hienosti. Niki puolestaan juoksi aivan hurmiossa, ui muutamien koirien kanssa kunnon kierroksia meressä ja Bono kunostautui herrasmiehenä.

Prana on tosiaan isojen koirien kanssa hiukan varuillaan, ja kun yksi iso uros haisteli sitä turhan tungettelevasti niin, että Pranaa pelotti, Bono ajoi uroksen pois!

Kerrankin osasin lukea tilanteen ja mennä Bonon avuksi (enkä mmotkottanut sille) ja hoitaa emännän velvollisuden häätämällä puolestani ärhäkän uroksen pois Bonon kimpusta! Kaikki meni tosi hyvin, tungettelija meni omiin touhuihinsa Prana kiipesi penkille Rian syliin, ja Bono tuli sivulle asentoon vaatimaan hienosti ansaitsemiaan possunpaloja. Se tiesi itsekin toimineensa sankarillisesti ja se tiesi, että mammakin tajusi. Se oli tilanteen jälkeen niin ylväs!

Niki oli toisella hiekkarannalla hurvittelemassa uimarikavereidensa kanssa eikä huomannut koko tilannetta lainkaan!