Peikko

Sen verran on meidän kulmilla jo lumet sulaneet, että tehtiin tänään kevään ensimmäinen toko-reeni poikain kanssa kuivalla asfaltilla. Olipa aika juhlallista. Pojat on kärsineet toimettomuudesta, kun reenaaminen jäi muutamiin olohuonetreneihin ja kerran viikossa paimennukseen, mutta sen seurauksena Niki on opinut leikkimään!

Olen piilotellut sille leluja ja se kuljettelee niitä nykyisin säännöllisesti sille päälle sattuessaan. Itse asiassa homma käynnistyi taannoin, kun olin kipeänä, enkä jaksanut tehdä sen kanssa mitään. Makasin vain keittiön sohvalla peiton alla ja piilottelin pientä patukkaa peiton mutkiin. Se hoksasi heti, että tämä on kivaa. Tänään Reetta pesi Viirun jäämistön pikkuruisia vinkuleluja ja piilotetiin niitäkin pitkin huushollia ja Nikihän niitä sitten halukkaasti etsii. Kesällä niillä voisi tehdä vaikka esineruutua aktivointimielessä.

Bonsulin turkista on tullut ihan mahdoton pehko. Se on pehmeätä ja sitä on niin paljon, ettei se mahdu suurinpiirtein laskeutumaan vartalon myötäisesti vaan sojottaa kohtisuorassa nahkaa vasten. Kyselin siltä tänään, että "oletkos koira vai peikko", mutta ei se osannut siihen itsekään mitään vastata. Tämä turkkihomma on kastraation ainoa ikävä seuraus. Ai niin paitsit että onhan meillä myös paino-ongelma.

Olen vähentänyt sen ruoka-annoksia pikku hiljaa aika paljon, mutta jossain vaiheessa ilmeisesti kävi niin, että se hotkaisi oman annoksensa ja kävi sitten isäntänä Nikin kupille, joka väistyi kuuliaisesti. Nykyisin ne syö sermin kahden puolen, jotta tätä ei pääsisi tapahtumaan, mutta en siltikään ole huomannut merkittävää painon laskua.

No, nyt on taas haettu 8,5 kiloa broilerin siipiä Kennelrehun autolta. Jospa se olisi kevyttä. Päiväannos on neljä siipeä ja 250g NEUta. Saattaa joutua kyllä Bonolle tuostakin vielä keventämään. Kattotaan ny.

Nikin kuuliaisuus on mahdottoman sitkeätä. Tänään näin vasta ensimmäisen kerran, että se vähän oikeasti skabaili kepistä, kun heittelin niille oksia päivälenkillä. Tähän asti se on antanut Bonon aina ottaa kepin, jos ne juoksee hakemaan samaa keppiä. Ihan hyvä, että se vähän rohkaistuu. Olen jonkun kerran vienyt sitä yksin ulos ja opettanut näitä leikkilajeja, että se huomaisi kuinka kivaa on olla itse aktiivinen. Se on vähän niinku tottunut peesaamaan Bonoa.

Ai niin. Sellainen edistysakel Bonon kanssa on myös tapahtunut, että saan sen nykyisin kyljelleen ja se saadaan pysymään siinä ihan vapaaehtoisesti hieronnan ja harjaamisen ajan. Tämähän on aina ollut Bonolle vaikeata, että pitäisi vapaaehtoisesti alistua toimenpiteille. Kaikki on aina saatu tehtyä, mutta kyljelleen tai selälleen se ei ole niiden aikana mennyt. Alistuminen, rentotutuminen ja luottamus on näissä tilanteissa ollut kovin vaikeata. Mutta nyt on siis se asia muuttunut. Tai ainakin muuttumassa.

Niki puolestaan on oppinut, että kun mama on tullut töistä vasta yöllä, sellaisina aamuina herätetään mummi aamulenkille. Mikä enkeli!!! Mamman mussukka!

Bonsuli puolestaan lösähtää mun päälle nukkumaan ennen kuin toteaa, että ai niin, kyllähän mullakin itse asiassa on kupla otsassa - et kandeekin lähteä samalla oven avauksella. Se aina kyllä lopulta lähtee kyllä ulos Reetankin kanssa, vaikka ensin se meinaa, että mä jäänkin nukkumaan maman kainaloon.

Joutuu muuten nykyisin vaihtamaan lakanoita aika usein, sillä Nikikin on löytänyt oman paikkansa maman vierestä. Kolme vuotta sitten olin sitä mieltä, että koirat ei nuku ihmisten petissä. Näin se meni Lulun kanssakin. Ja kissojen.

Sitruunan tuoksua

En ole pitkään aikaan ajatellut käytösongelmia, kun meidän lenkit sujuvat hyvin. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että Bono rähisee ihan mahdottomasti, kun Reetta ulkoiluttaa sitä. Siihen malliin siis, että pitää pelätä kaatumisia ja että hävettää ja ketuttaa ja että pitää pelätä sen puolesta, ettei meillä ole kohta enää ulkoiuluttajaa maman pitkille työpäiville sekä sen puolesta, että Niki oppii samoille, pahoille tavoille.

Eilen on otettu Viiruvainaan sitruunapanta käyttöön ja alustavasti näyttäisi tepsivän. Iltalenkki oli mennyt rauhallisemmissa tunnelmissa. Siellä, missä pampula liikkuu, ilmassa viipyilee vieno sitruunan tuoksu.

On nämä kyllä epeleitä. Luulin, että tämä oli jo mennyttä elämää, mutta ei.

Lahjontaepäilys

Joskus musta tuntuu, että mua aamuisin yritetään herättää korruptoituneilla menetelmillä.

3-vuotis-kuulumiset

Bono on nyt 3 vuotta vanha ja se on nyt pakko uskoa, että hauvavauvani on oikeasti mieskoira - ei enää leikisti. Hän ei ole pentu eikä kakara enää. Heti tuli kaamea olo: miten tämä aika on sujahtanut näin äkkiä ja voi kauheeta enää kolme tällaista mitättömän lyhyttä ajanjaksoa ja se on jo 12 v. ja tullut siihen ikään, jossa samanikäisiä jo haudataan. Kyllä täytyy nyt nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä, koska ihan tuossa tuokiossa niitä ei enää ole!

Tässä mielessä oli kiva, että meidän viime torstain paimennukset meni aivan putkeen. Ensin Nikillä otin kaksi kertaa kuljetusta ja flankkiharjoituksia ja se työskenteli molemmat kerrat hyvin. Tosin pääosin nenu maassa. Siihen pitäisi nyt joku viisasten kivi keksiä, että miten sen saa nostamaan nenun ilmaan. Luulen, että kunhan sen tärkeysjärjestys olisi lampaat ja sitten vasta hajut - eikä päinvastoin - siitä tulisi ihan paimentamisen näköistä hommaa.

Se on kumma, kun se kuitenkin on ihan tasan tarkkaan myös tietoinen koko ajan, mitä mä haluan siltä, se näkee ohjauksen ja se tietää missä lampaat on. Jos katras uhkaa hajota, silloin se nostaa nenun maasta ja siihen tulee eloa ja se kokoaa katraan. Meidän taktiikkana onkin ollut vähän hajottaa laumaa niin, että mä kävelen sen läpi, jotta lampaat liikkuu eri suuntiin. Silloin Niki aina terästäytyy. Täytyy ehkä enemmän tehdä sitä taas ensi kerralla. Toisaalta, se kuitenkin koko ajan pitää lampaat liikkeessä, mikä on kyllä merkki siitä, että lampaat tietää, että se paimentaa. Se on pääasia.

Jotenkin mulla on sellainen tunne, että kun päästään toukokuussa ulos laitumelle, hommaan tulee lisää haastetta ja Niki saattaa silloin terästäytyä. Jä täytyy koko ajan muistaa, että se on juuri siinä iässä, jossa hajut kiinnostaa ihan mahdottomasti ja että se on vasta vuotias. Siihen nähden se työskentelee mahdottoman hyvin.

Bono oli odottanut kaksi tuntia autossa, kun tuli sen vuoro ja me ulkoiltiin puolisen tuntia kahdestaan ja odoteltiin rauhassa omaa vuoroamme. Rauhoittaminen toi ryhtiä Bononkin treeniin ja pystyttiin tekemään ihan samanlainen harjoitus kuin Nikin kanssakin. Ensin kuljeteltiin ja siihen väliin muutama flankki sekä vasempaan että oikeaan.

Tavoitteena mulla oli vain se, että se kulkee nätisti eikä hauku ja niinpä me pystyttiin tekemään kaikki se, mitä osataankin. Mä olin varautunut siihen, että me vain ollaan aitauksessa ja rauhoitan sen maahan. Mitään paimennuksellisia tavoitteita ei edes ollut!

Näiden mun koirien kanssa selvästi kaikessa puuhailussa a & o on rauhoittaminen ja valmistelu. Jos ne ei ehdi rauhoittua ja tottua tilanteeseen, niiden viretila pomppaa salamana liian korkealle eikä ne tiedä mitä pitää tehdä ja homma menee turhaksi poukkoiluksi ja haukkumiseksi. Bono voi vielä yrittää näykkiäkin lampaita, mutta nyt sillä ei ollut yhtään sen suuntaisia ajatuksia. Ensi kerralla voi alkaa treenata flankkeja niin että haetaan parempaa etäisyyttä lampaisiin.

Voi, mä olin ylpeä molemmista, ja erityisesti Bonosta!

Älskling 3 v.

Kuvat puhukoot puolestaan!

Oikea formula

Meillä on ollut Nikin kanssa vähän tekemistä sen kanssa viime aikoina, että kumpi on kumpi meidän suhteessa. Ja että onko meillä jonkinlainen emäntä-hauva-suhde ylipäänsä olemassa. Kaksi kertaa olen joutunut panemaan sen ulkona maahan ihan väkisin, kun se on meinannut jumpitella ja ollut sitä mieltä, että nuoren koiran ei tarvi totella, vaan se saa mennä nenän viitoittamaa tietä, miten tahtoo.

Toinen tälläinen tulehtuneen suhteen päivä oli viime viikon torstaina, kun oli vielä molemmat koirat paimenessa mukana ja kaikki meni tietysti aivan v***iksi.

Eilen tehtiin kaikki toisin. Ulkoilutin koirat oikein hyvin ennen paimeneen lähtöä ja ruokin ne kevyesti, mutta hyvin. Bono jäi kotiin, koska oli tarkoitus hommata laatuaikaa mulle ja Nikille. Ajoitettiin saapuminen niin, että ehdittiin ulkoilla ja rauhoittua oikein hyvin myös ennen lampaille menemistä. Molemmilla kerroilla makuutin sitä odottelemassa ja rauhoittumassa.

Meillä meni molemmat kerrat aivan putkeen! Aloitettiin vapalla kuljetuksella ja vaikka se haisteli jonkun verran, se pysyi koko ajan hommissa ja kuulolla niin, että sitä ei tarvinnut kamalasti vaatia. Sain periaatteessa edetä vallan kehumalla. Niki itse innostui hommasta taas niin, että kun oli lopetettu, se itse kävi vielä kiertämässä lampaita pari kunniakierrosta. En ollut ottanut sitä kiinni, koska aiemmin ei ollut mitään tällaisia "ongelmia". No, koulutuksen tässä vaiheessa, tämä ei ollut ongelma, myöhemmin kyllä :)

Tokalla kerralla sama hieno esitys jatkui ja joka kerta kun vaadin sitä menemään maahan, se meni melko hyvin - jopa paremmin kuin muutamat vanhemmat ja enemmän reenanneet kollegansa. Ei ihan heti käskystä, mutta kepillä annetusta merkistä kyllä. Se muutenkin tottelee keppiohjausta erittäin hyvin.

Oi, että me molemmat oltiin riemuissamme. Lähdettiin pienelle lenkille tokan vedon jälkeen ja vaikka Wool (lammastilan nuori bortsu-uros) tuli mukaan ja houkutteli Nikiä juoksemaan, se mielummin leikki mun kanssa patukalla ota koppi -leikkiä.

Juu, kyllä meillä on siis joku suhde olemassa!!! Ja Marikan kanssa sovittiin, että seuraavalla kerralla aloitetaan taas vapaalla kuljetuksella ja siihen väliin voi ottaa muutaman flankkiharjoituksen. Nyt taisi löytyä meillä oikea formula tehdä tätä hommaa. Pitää muistaa koko aika, ettei vaadita vielä liikaa. Flankki on siis hakukaari, jossa koira laitetaan maahan ja josta se lähetetään kaarelle joko katrasta oikealle tai vasemmalle kiertäen.

Muutakin mukavaa sattui. Tikrun ja Zaggan viisiviikkoiset pennut vierailivat paimennuskatsomossa, ja herraisä, miten suloisia vauvalle tuoksuvia pulleroita! Itsellä ei tullut kyllä yhtään pantukuumetta. Niki on siinä parhaassa iässä, jossa koiriensa kanssa olis paljon enemmän tekemistä kuin mitenkään aika ja energia riittää.

Sit tokaks, sain hyvästä keskustelusta motivaation kouluttaa myös Bonoa lampailla. Nanan emäntä nimittäin kertoi, että oma koiransa oli selvästi hyötynyt arkielämässä siitä, että sen sai koulutettua lampailla hanskaan. Olen nimittäin ilmoittanut Bononkin huhtikuuksi vakiovuorolaiseksi ja vähän melkein ehdin jo viime kerran jälkeen miettiä, että tulikohan tehtyä sitoumus, josta saa harmaita hiuksia. Mutta mennään sinne sillä asenteella, että paimennetaan elämää varten, eikä päinvastoin, niin eiköhän se ilo siitäkin hommasta löydy.

Asiasta viidenteen. Olen oppinut sanasen koiraa. Kun kuiskaa ihan hiljaa "häy" tapahtuu koirapopulaatiossa merkittävää terästäytymistä. Tosin en tiedä vielä mitä se tarkoittaa, mutta se vaikuttaa sellaiselta, että kun ollaan hipihiljaa vartiossa ja sanotaan "häy", kaveri tietää, että tuolla on jotain. Vähän sama kuin "huomio, liikettä etuvasemmalla". Tai jotain.

Talvipäivä

Meillä on syöty nappuloita talvisydän, mutta parisen päivää ollaan vietetty siirtymävaihetta raakaruokinnan suuntaan taas vaihteeksi. Bono tarvii hampaiden putsinkia ja Niki tarvii selvästi toisentyyppistä ruokaa, koska se ei saata noita nappuloita tällä hetkellä oikein syödä. Onhan ne tosi topakkaa tavaraa ja kukapa sitä tasapainotetulla täysravinnolla haluaisi olla aamusta iltaan ja kuukaudesta toiseen. Välillä kaipaa jotain kevyempää, tai vain vähän vaihtelua. Ymmärtäähän tuon.

Koska kehitysvaiheet on mitä on, eli nuorimmainen on huomannut että vanhintakin voi haastaa, Bono osoittaa herruuttaan erityisesti kaikista herkullisimpien ruokajuttujen kanssa. Ruokarauhan tähden, luut syödään siis eristyksissä kompostiaidan eri puolilla.



Usein (olen huomannut), että kun asujaimistoon suunnitellaan tukiasuntolaa, asukasyhdistykset aktivoituvat vastustamaan moisia hankkeita. Meidän yksi lenkkireitti kulkee tällaisen tukiasuntolan ohi ja koirat on saaneet sieltä vankkumattomia ihailijoita. Seuraavasta villahousukuvasta tuli mieleeni tarina, jonka Reetta kertoi.



Reetta ulkoilutti Nikiä tukiasuntolan ohi ja sen asukkaita oli pysähtynyt juttelemaan. Yksi tuttu Bonofani kyseli, missä Bono mahtaa olla ja toinen oli kehuskellut, kuinka hienosti hoidettu koira Niki onkaan. "Turkki kiiltää ja tassutkin on trimmattu", hän oli kiitellyt. Oli käynyt ilmi, että hänen perheessa oli joskus ollut samanlainen collie.

Ainakin meidän kokemukset on, ettei tukiasuntoloita tarvise pelätä, päinvastoin.

Vielä yksi ihana talvipäivä vietettiin tänään koirametsässä, josta saaliina oli nämä postauksen kuvat.

Ihme

Just kun manailin, etten varmaan ikinä saa Nikiltä pois imurin haukkumista ja jahtaamista, tänään imuroin ihan rauhassa. Niki kuljetteli suussansa patukkaa ja toi sitä mulle samalla kun imuroin ja meni vielä maate - joskus jopa imurin letkun päälle - odotellakseen, että patukka lentää.

Tässä on taustalla pitkä ketju tapahtumakäänteitä. Bono ei jaksa enää viihdyttää Nikiä sillä intensiteetillä, mitä Niki tahtoisi, joten se on kääntänyt katseensa mamaan. No, mamahan on havainnut tilaisuutensa tulleen, ja koittaa järjestää leikkihetket niin, että pampula ilolla ja entusiasmilla irrottaa, noutaa ja menee maahan.

Että koiran voi vierottaa imurista lelullakin, se ei ollut juolahtanut mieleen.

Kohta se ei varmaan haukukaan juuri lainkaan. Vieraiden tervehtiminen hyppimällä on nimittäin sekin alkanut uhkaavasti laantua.

Bono taas on niin reipas ja rohkea nykyisin. Tämän talven traumoihin kuuluu episodi, jossa Reetta ulkoilutti koiria, ja urheilukentällä oli peijakkaan ilotulitus keskellä tavallista talvi-iltaa. No, Bono on tietenkin halunnut vältellä siitä asti niitä kulmia ja sitä suuntaa, missä tämä tapahtui, mutta tänään se halusi sinne ihan itse! Kaipa se tietää, että kun on kevättä ilmassa, lämmöt plussalla ja aurinko porottaa, silloin ihmiset juhlii pikemminkin pussikaljan kuin ilotulitteiden voimalla.

Tämän lisäksi se on ihan itse halunut taas kiivetä rappuset kotiin. Kyllä se siitä valtaisat kehut sitten saakin joka kerta.