Kylässä

Käytiin pitkästä aikaa Bonon siskon luona kylässä. Niki ja Oona olivat tavanneet viimeksi, kun Niki oli ihan pentu ja pienehköä jännitettä välilöissä oli, vaikka leikki kyllä sujui ulkona varsin vauhdikkaissa ja rattoisissa merkeissä. Tottahan hienojen daamien tulee nuoret kollit laittaakin ojennukseen. Varsinkin, kun nimenomainen kolli on niin törkee, että merkkaa daamin petin!

En sit millään muista ikinä vahtia, että Niki yksinkertaisesti on sellainen tyyppi, joka merkkaa uudet paikat. Onneksi se uskoo, kun komentaa, mutta ehtiihän se pienet lirauttaa, kun ei ole emäntä hereillä.

Oonan mielestä Nikillä ei olis ihmeemmin ollut asiaa keittiöön ja varsinkaan Tommin syöttötuolin alle. Bonolla on VIP-passi ja hänen kulkemisista ei ole Oonan mielestä niin lukua.

Sunnuntai

Onpas ihana sunnuntai, kun oli vapaapäivä. Mentiin koirametsään ja seillä oli paljon koiria. Ohitukset tapahtuu tosi nätisti, vaikka kamalasti ei mykyään koirakontakteja olekaan, kun vain ei jäädä loiputtomiin kuhnimaan tilanteisiin. Bono on oppinut, että kun pysyttelee maman lähellä, kaikki menee hyvin. Jonkun kerran joutuu vähän uhoomaan toisille uroksille.

Tähän ei kastroiminen ole vaikuttanuyt mitenkään, mutta mulle onkin tullut sellainen tunne, että se kuuluu urosten elämään ja siitä uhoomisesta mieskoira saa jopa nostetta! Miehen pitää nääs tehdä, mitä miehen pitää. Vaikka olisi entinekin mies. Musta on hyvä, ettei Bonosta tullut leikkaamisen myötä mikään ressukka.

Nikin kanssa pitää olla tarkkana, koska jos oikein ihana nuori tyttökoira sattuu vastaan, pojulta unohtuu muu ja se meinaa lähteä tytön kyytiin. Silloin se on otettava hetkeksi kiinni. Hajujen perään se ei lähde, herkkupepun pitää olla läsnä, jotta maailma unohtuu. Tosin monta hyvää tilannetta tänään oli, että se tuli kutsuttaessa toisten koirien luota. Oli nimittäin nakkia mukana ja nakin tenho oli hyvä. Sekin on oppinut, että toiset koirat moikataan, mutta matka jatkuu.

Nikillä on muuten kiva kehitysvaihe. Se tarkkailee erittäin keskittyneesti meidän huushollin touhuja ja selvästi opiskelee sitä, kuinka asioita hoidetaan. On tullut villikkoon hitunen malttia! Se kulkee mun perässä ja tutkiskelee, miten pyykkiä pestään, mitä tavaroita laitetaan mihinkin ja kuinka Bono on ihmisten kanssa. On hyvin hellyttävää seurata kuinka se opiskelee, miten asiat toimii. Melkein näkee, kuinka sen päässä raksuttaa. Välillä se tietysti unohtuu ja silloin joutuu hyppimään ja remuamaan, mutta jotenkin on aavistettavissa, että siitä jonain päivänä saattaa kehkeytyä arvokaanpuoleinen herrakoira.

Bonohan on äärimmäisen herkkä ja se myös kommunikoi hyvin pienin ja herkin elein, ja nyt Niki on selvästi ottanut opikseen muutamia kikkoja. On esimerkiksi tehokkaampaa diplomatiaa herättelymielessä lipaista kevyesti kielellä ja pötkähtää kohteen kainaloon köllöttelemään kuin talloa unisen ihmisen yli ja istua naamalle. Tämän se nyt ainakin on jo oppinut.

Sukkakuvia

Täälläpä Minskun kaipailemia sukkakuvia. Tältä ne näyttää jaloissa. Eilen dokumentoitiin Sipoon koirametsässä, joka itse asiassa kuuluu jo nykyään luovutettuun Sipooseen, eli Helsinkiin.






Tarkkasilmäinen saattaa huomata, että kärjistä tuppaavat kulumaan melkoista vauhtia, mutta onneksi alla on villasukat! Nikin etujaloissa oli eilen aika paksut villasukat, ja systeemi näyttääkin sen vuoksi melko myhkyräiseltä. Ne myös tuntuu vähän ikäviltä. Eilen joutui pitämään tuota kaikkein myhkyräisintä jalkaa ilmassa koko automatkan Sipooseen, siis luovutettuun Sipooseen.

Mutta kunhan ulos päästään, ne ei haittaa eivätkä vauhtia hidasta.







Tältä se sukkashow emännän vinkkelistä näyttää. Niitä kuivuu kolme settiä (á 16 sukkaa) saunan lauteilla. Pari ylimääräistä settiä on vielä varalla ripulipäiviä varten, joita ei onneksi ole viimeaikoina ollut lainkaan.



Ja kumilangat, joilla ne nirutetaan paikoilleen, kuivuvat oskarinoksalla.



Tänään on kumminkin alkanut lauhtua, joten huomenna ehkä trimmataan varvaskarvat ja heittäydytään kirmailemaan paljain varpain. Meinaa mennä pakkaset nimittäin meidän nurkilla alle kymmenen selsiusasteen!

Me ei uskota

Joku meteorologin planttu on loihe lausunut, että maaliskuusta tulee talven kylmin kuukausi! Hohhoijakkaa.... Miten ne voi sen arvioida? Miten ne muka tietää nyt jo, miten matalapaineet ja korkeapaineet kehittyy ja liikkuu? Me ei uskota, ei kertakaikkiaan uskota. Me uskotaan kesään ja kärpäsiin.

Eilen oltiin koirametsässä ja väsähdettiin koko poppoo niin, että oltiin kuudelta illalla jo sikiunessa ja herättiin vasta aamuyöllä ulkoilemaan ja töihin! Pakkaset väsyttää. Ja sitkeä tauti. Luovutetaan huminen paimennuspaikkakin sitä janoaville, sillä kunto on vähän toistaitoinen. Nieluviljelyt on otettu. Emännältä siis. Pojat on ihan kunnossa.

Mitäs meille?

Ei oikein mitään. Pakkasia on pidelly.

Viime torstain paimenessa tehtiin taas pois päin ajoa ja nyt Niki piti huomion aika kivasti lampaissa. Toisella kerralla vapaa kuljettelu oli tosi hyvää, se kokoaa katraan kivasti, jos joku lampaista meinaa erkaantua sieltä. Pujoteltiin kahdeksikkoa portin ympäri ja tehtiin pieniä kiemuroita ja meni ihan hyvin.

Pakkasilla on lenkit jääneet vähän normaalia lyhyemmiksi, mutta on koitettu että yksi pitkä lenkki kumminkin tehdään. Mahdollisuuksien mukaan olen myös pystynyt päästämään niitä vapaaksi, että saavat purkaa tarmoaan.

Kotosalla ne on saaneet nyt hevosen luita iltaisin, että olis koiramaisen mielekästä tekemistä, eikä tarttis niin itse miettiä, että mitä vekkulia sitä kekkais maman ja mummin riemuksi.

Kyllä me jo toivotaan vähän leppeämpiä kelejä. Tuntuu, että karvaan meinaa tukehtua, kun se lentää ja liitelee ja tarttuu joka paikkaan, kun on niin kuiva ilmanala.

Leikkihetki

Talletin muistoksi yhden meidän aamuhetkistä. Pampuloilla on pieni leikkihetki aamuisin ja tältä se tohina näyttää hurjimmillaan. Niki ärähtää tässä kerran ihan oikeasti!

Homma on lähtenyt käyntiin siitä, että jompi kumpi on varastanut maman hanskat ja siitäkös se riemu sitten repesi. Ennen olisin ollut varma, että rosvo on Niki, mutta enää en ole ihan varma, sillä Bono on nykyisin varsin leikkisä ja reipas.

Silkkitassut

Bonon hieroja kävi taas eilen meillä ja hän totesi, että "voi kuinka silkkiset tassut!" Koirilla on yleisesti ottaen kuulema tällä haavaa kovin halkeilleet ja kovat anturat. No, mikäs ihme tuo, kun on pidellyt pakkasia jo kohta neljä kuukautta.

Meilläpä vain on pidetty sukkia kaikkien kauhistuksesta (siis Retu, minä, Bono & Niki) huolimatta aina, kun mittari sujahtaa alle 10 asteen, joten silkkiset on. Kyllä on!

Vastenmielistä on sukkien pukeminen ja pojat tuppaa mnemään piiloon, kun ruvetaan puuhaamaan ulos lähtöä heti kun käy ilmi, että sukkahommat on tiedossa. Onhan se sellaista äheltämistä ja varmaan ne kumpparit kiristääkin ikävästi jaloissa, mutta minkäs teet. Ei vara venhettä kaada ja niin edelleen.

On onnistuttu paleltumat välttämään ja sitä toivotaan vielä lopputalven osaltakin. Kyllä ne siitä sitten vuosi vuodelta varmaan vähän karaistuu, mutta en ole kyllä mitään riskejä uskaltanut Nikinkään kanssa ottaa, hänellä kun on ihan vaaleat tassukat ja siis ilmeisesti vieläkin herkemmät kuin mustat, paksupigmenttiset tassut ruukaa olla. Sen verran surkeata oli viime talvena, kun Bonon jalat paleltui. Siitä oli kauaskantoiset seuraukset, ja meidän välitkin meinas tulehtua ihan tykkänään, kun epäluottamus ja käytöshäiriö jäi päälle. Onneksi nykyään on kaikki jo taas ihan toisin.

Muuten nuo ei pakkasista piittaa. Vähän ravistelevat ekan kylmäaallon puraistaessa ulko-ovella, mutta turkki suojaa tosi hyvin. Tänään käytiin metsälenkilläkin ja siellä ne kirmailivat - sukat jalassa - kuin olis kesä konsanaan.

Hieronnan anteja on, että ollaan huomattu, että Bono tarvii säännöllistä jumppaa jaloille, jotta takapään hallinta pysyy hyvänä. Ei se ole mitään sen kummempaa, kuin että nostellaan päivittäin jalkoja vähän, niin että se joutuu varaamaan myös heikommille tassuille. Bono on selvästi toispuolinen ja jos ei sitä pakota tekemään heikommalla puolella töitä, se ei tee. Vaivannäkö on todella minimaalinen siihen nähden, miten suuren hyödyn siitä saa.

Huomenna mennään taas Niksukan kanssa paimeneen. Bono saanee jäädä kotio, kun on niin pakkaset.

Käytiin muuten tänään ihmisoporukoilla sellaisessa kylässä, missä on kaksi narttukoiraa. Niillä oli terrierimäiset leikit, kova ääni ja kova skaba huushollin herruudesta. Todettin, että on meillä kyllä sävyisät pojat. Asiat voisivat olla kovasti tosinkin.

Päivittelin jossain vaiheessa Nikin lemmentuskia, mutta ne tuli ja meni. Pikkupampula on niin leppoisa tapaus, kun se palautuu tuollaisista niin nopeasti. Se oli se hetki ja sitten se oli ohi. Just passelia kohkaamista emännän rajallisen pitkämielisyyden huomioon ottaen.

Oliko tarpeeksi kapulakielistä? Ihanaa kun ei enää tarvi niuhottaa kielipoliisina. Eipä silti, blogin lukijat eivät ole ihan hirveästi saaneet oikeakielisyyden kurimuksesta kärsiä!

Vammoja

Vammoja ei ole koirilla vaan mamalla. Niki on niin riehakas ja äijämäinen, että se on tullut puolihuolimattomasti murjoneeksi minut ihan huonoon kuntoon.

Aamulla koitin lukea Hesaria lattialla ja Niki osoitti läheisyyden kaipuutaan törmäämällä vauhdikkaasti mun leukaan. Kieli jäi hampaiden väliin ja valui verta molemmilta sivuilta. Nyt ei ihan hirveesti huvita lörpöttää, kun on helpompi pysytellä puhumattomana.

Nyt, kun en ole kotona koko aikaa, pojat myöskin kisaa huomiosta melko vauhdikkaast ja ankaruudella. Erityisesti Niki suoraviivaiseen tyyliinsä hyppää syliinkin vauhdilla. Mustelmia on vähän siellä sun täällä. Koitan karsia liian rempseitä elkeitä, mutta tulokset ei mairittele. Olen sen kanssa vissiin vähän löyhäluontoinen, vaikka se vaatisi tiukempaa kuria kuin Bono. Bonohan oppi kaikki perusarkitottelevaisuusjutut kovin helposti, Nikin kanssa saa tahkota enemmän.

Mulla on tässä assiass myös sellainen asenteellinen händikäppi, että muistan koko ajan Nikin toilailuja seuratessani, että mulla ei ole pentua varmaan suraavaan 15 vuoteen, joten nyt pitää nauttia kaikesta hölmöstä. Sitä tulee suitsittua senkin takia varmaan aika vähän...

No, tietyt rajat on kyllä ylittämättömiä, mutta silti.

Olrn tullut tässä koirankoulutushommelissa siihen mielipiteeseen, että arkitottelevaisuuden opettaminen on kaikista vaikeinta. Siinä pitää määritellä niin toukasti ne kriteerit, joita koiran käyttäytymiseltä vaaditaan ja sitten pitä huolta siitä, että ne pidetään kaikkiialla, kaikissa olosuhteissa ja kaikissa häiriötilanteissa. Se vaaatii ainakin nuorten urosten kanssa sellaista sitkeyttä ja sitoutumista, että harvassa hommassa sellaista tarvitaankaan. Takapakkia tulee heti, kun unohtuu haaveilemaan tai kulkee pää puoliksi unessa.

Lampailla tai tokossa haasteet on tavallaan pienempiä ja niitä voi porrastaa kohtuullisiksi, omille ja koiran voimille sopiviksi annoksiksi. Arkitottelevaisuudessa kaikki, koko paketti erikoisvoittajaluokkaan asti, on koko ajan käsissä - tai vaihtoehtoisesti reisillä, kuten sanonta kuuluu.

Joo, ei ole siis onnistuttu Nikiltä vielä karsia hyppimistä tai imurin kanssa riehumista. Huoks. Mahtaako enää onnistuakaan? No, muuten se on kyllä oikein tolkun koira.

Back to normal

Mamma on nyt terve taas ja puurtanut töissäkin ihan yliahkerasti. Tänään oltiin paimenessa, vaikka pakkanen koetteli. Sen verran säälin koiria, että Bono jäi nyt lampailla käymättä, ettei niiden tarvi odotella autossa kamalan kauan. Kyllä ne aika mukavasti siellä pärjää, molemmilla on mahdottoman tiukka pohjavilla. Sitäpaitsi, kun niitä on kaksi autossa, auto pysyy melko lämpimänä pitkät ajat.

Sain tänään vapaapäivän kunniaksi sisustettua poikien boksinkin ihan uuteen, hienoon uskoon. Alla on mittaan leikattu kuramatto ja päällä on ruskeat kylppärimatot, joilla kelpaa poikain kelliä ja joista saa hiekat helposti rapsautettua. Kyllä on siistiä ny koiravankkurin peräosastossa!

Nikin kanssa otettiin ekalla kerralla pois päin ajoa ja sehän meni ihan vituralleen. Pampulalla oli kakkahätä, ja vaikka ulkoilutin sitä kotona ennen autoon menoa sekä uudestaan ennen lampaille menoa, ei se saanut sitä puserrettua. Niinpä se kulki lampailla vallan nenu maassa.

Tokalla kerralla se kuljetti ja kokosi isoa katrasta (n. 10 päätä) ja se menikin vallan mainiosti, vaikka mukana oli kokemattomia ja säikkyjä lampaita. Sen maahan meno on niin varma, että siihen voi luottaa 100 %:sesti, ettei se karkaa hanskasta ja aiheuta vaaraa lampaille. Se on tosi upeata. Sama on kyllä Bonollakin.

Meillä on nyt vakiovuoro Swedun paimennuskoulussa. Joka torstai treenataan mukavassa porukassa, joten eiköhän tässä jotain aleta pikku hiljaa oppia! Tänään oli sitäpaitsi Pete tuonut ihan sairaan hyvät pullat koko porukalle kahvin kanssa, että on porkkanat kaikin puolin houkuttavassa kunnossa....

Nikistä pitää kertoa sen verran, että kun hänestä on nyt tullut nuori mies (paino sanalla mies) niin hänestä on kehkeytynyt kerrassaan sydänkäpy. Se on alkanut pitää minuun ihan mahdottoman hyvää kontaktia, ja se aina vain vähemmän liimautuu Bonoon. Nyt kun käyn oikeissa töissä, se tottelee (molemmat tottelee) myös Reettaa ihan mahdottoman hyvin.

Nikin ruokahalukin on muuttunut. Sille ei oikein aamuisin maistu eväs, ruokahalua on paremminkin iltapuolella.

Niki on tosi kontaktihakuinen ja seurallinen koira, joka tunkee peppua syliin kyselemättä, kun se vain mieleen juolahtaa. Se ihan oikeasti todella kiipeää istumaan syliin! Se on myös mahdottoman oma-aloitteinen ja kekseliäs. Se on sellainen koira, että tiedän jo nyt, että joskus kun sitä ei enää ole, siitä riittää muisteltavaa jatkuvasti ja sen tempauksia muistellaan nauraen. Se on virkostuttanut Bonoakin. Bono on taas ruvennut varastelemaan sukkia, ihan kuin pentuna. Ja se hakee kierrätyskasasta ihan oma-aloitteisesti pahveja :o

Meidän nöyrä, superkiltti Bono, joka katselee kainosti mantelisilmillään!