Tihulaisen töitä

Ortopedi määräsi Bonolle ison rodun ruokaa ja tein työtä käskettyä ja tilasin sitä. Kun pakettikortti saapui, se näytti tältä.


Tältä se näytti siinä vaiheessa, kun olin kerännyt kappaleet yhteen kasaan.

Tykkään kyllä tehdä palapelejä, mutta tästä puuttui selvästi paloja, eikä esim. hyllymerkinnöistä ollut mitään jälkiä. Teipattunakaan lappu ei ollut varsinaisesti asiakirjan näköinen.

Meidän posti on auki sunnuntaina ja hankkiuduin sinne aamupäivällä, hiljaiseen aikaan. Selittelin vähän ojentaessani lappua postineidille, ja hän totesi muistavansa koiranruokasäkin. Onni onnettomuudessa: juuri hän oli ottanut sen vastaan ja muisti sen, koska se tuoksahteli muonalle! Muuten sitä ei olisi satojen pakettien seasta ihan noin vain löytänytkään.

Hän arveli, että haju oli varmaan tarttunut pakettikorttiinkin, koska Bono oli sen omaksensa tulkinnut. Pitää varmaan paikaansa, kaikki muut postit on säilyneet ehjinä ennen ja jälkeen ruokalähetyksen.

Sunnuntaina tehtiin koemielessä jälki lähipuiston nurmikolle ja aluksi homma näytti melkein lupaavalta.



Sitten tuli tuulenpuuska ja pudotti 15 kg tammenterhoja meidän niskaan ja homma meni ihan plörinäksi. Ei ollut muutenkaan meidän päivä.

Mentiin sitten koirapuistoon ja siellä oli reilu meininki, kuten aina.


Ruskea jengi.

Aamuisia kohtaamisia

Meidän oleminen on ollut kovin seurallista viimeisten päivien aikana ja kun tähän lisätään se, että emäntä yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovalmisteluja löytää kirjastosta seitsemän (7) lukematonta kirjaa lempikirjailijaltaan, blogi on jäänyt vähän heitteille.

Hassuin insidentti lienee sattunut lauantaiaamun lenkillä. Me oltiin liikeellä aikaisin eikä oikein tavattu juuri ketään. Tämä on tosi harvinaista meidän kulmilla, näin harvakseltaan jopa ylellisyyttä. No, kaksi nuorta konstaapelia ajoi maijalla venäläisen ja juutalaisen hautausmaan välissä olevalle pienelle tienpätkälle ja pystytti puhallusratsiapisteen siihen. Tämähän oli ihan ennennäkemätöntä, ja sitä ihmeteltiin hyvä tovi sellaisella intensiteetillä, että poliisimiehiäkin nauratti.

Bonohan oli ihan täpinässä, että mitäs heppuja noi on, meidän kulmilla. Se alkoi vahtia miehiä asettautumalla lopulta ihan mukavaan makuuasentoon. Siinä se rentoutui ja oli lopulta ihan sen näköinen, että mukavan näköisiä tyyppejä, ja kaksi aivan joutilasta käsiparia, jotka oikein hyvin kelpaavat koiran rapsutteluun.

Poliisit ei olleet ilmeisesti koiraihmisiä, koska mun piti toimia tulkkina. Toinen heistä asian laidan ymmärrettyään tulikin Bonon luokse ja suoritti oikein kelvolliset rapsutukset. Palvelualan oikean ammattilaisen voi näemmä erottaa monista pienistä asioista!

Sitten meitä lähestyikin oikein viehättävä rottistyttö ja Bonsulin huomio kiinnittyi lajitoverin hormonaaliseen tilaan. Kyllä, se on ymmärtänyt, mitä eroa on tytöillä ja pojilla.

Raatouutisia

Onkohan viilenevät illat ja kylmät yöt aiheuttaneet city-kanien keskuudessa keuhkokuume-epidemian tai jotain, kun niiden raatoja on alkanut ilmaantua vallan mahdottomasti. Eilen illalla Bono löysi pimeästä puistikosta ihan koskemattoman, mutta kieltämättä kuolleen pupun. Tavallisesti niistä on varisten jäljiltä tallessa vain koivet ja nahka, mutta tämä oli vasta henkensä menettänyt.

Vielä aamullakin se oli ihan täpinöissä ja vaikka se on saanut viime aikoina ihailevia kommentteja naapurustossa hienosta talutinkävelystä, tänään raadon muisto oli liian houkutteleva säädylliseen ja collien arvolle sopivaan käyskentelyyn. Se on vielä liian nuori: sen aivoitukset on NIIIN ilmeisiä.

Pari kertaa me ollaan nyt harjoiteltu sellaista, että otan raadon suusta - oveluudella, en taidolla tai tyylillä - ja sitten kehunut mahdottomasti koirariepua, joka menettää suurimman aarteensa. Tämä onnistuu, kun koira on kiinni. Mitään onnistumisen mahdollisuuksia ei ole, kun koira on vapaa.

Miukun kanssa aikoinaan harrastin samaa. Kun se toi puoliksi lopetettuja saaliita kotiin, kehuin sitä mahdottomasti ja se ajan kuluessa tyytyi siihen, että se toi saaliit mulle ja minä harrastin armeliaisuutta kituvaa pieneläintä kohtaan ja laitoin yltäkylläisyydessämme saaliin "pakkaseen".

Jospa Bonokin tyytyisi jossain vaiheessa siihen, että koiraeläin hankkiin ruokataloutemme raaka-aineet ja ihmiseläin jalostaa pupuista pellettejä ja mahapullia...

Kun väsy iskee

... niin silloin levätään, vaikka peti ei olisi ihan unikulman standardien mukainen.



Todistusaineistoa myös siitä, että meillä on NENÄ!


"Mä nuuhkin meille reitin..."

Darling

Canis-lehden toimittaja kertoi pääkirjoituksessa, kuinka kouluttaminen oli muuttunut tavallaan helpommaksi sen jälkeen, kun hän oli koirineen muuttanut kaupunkiin (ihan meidän nurkille, by the way). On näet vahvisteet paremmin kontrollissa.

Bonossa saman ilmiön huomaa myös: kaikki kiva on kaupungissa emännästä lähtöisin, joten sille kannatta olla aika mukava. Lapissa poron ja hevosen kakkoja löytyi, sen kun raapaisi kuistin ovea ja lähti etsimään. Nyt on saatava emäntä virkuksi ja liikkeelle jne. Kamalasti hommaa... Erityisen kiitollinen Bono näyttää olevan mukavista koirapuiston leikkihetkistä. Se käy kesken telmimisenkin nojailemassa paijattavana ja se on koirapuistovisiitin jälkeen oikein sulaa vahaa kotosallakin.

Ihan eri luontoinen koira kuin siellä, missä palkkiot tulee oman aktiivisuuden ja ikioman NENÄn käytön ansiosta.

Kyllä, nenä on meille todellakin löytynyt! Tästä on aiemmin varmasti päivittelyä piisannut, kun ei namut löydy nurmikolta. Mutta nyt, nenää kun tarmokkaasti käyttää, ylähuuletkin pullistelee sammakon rinnan lailla. Ja puhina käy.

Hengenpelastaja

Eletään nyt menneessä, kun nykyisyys on niistämistä ja loikoilua. Bono tosin nauttii, kun emäntä ei jaksa liikkua liukkaasti. Se saa leikkiä toisten koirien kanssa ja haistella kanien jälkiä ihan rauhassa. Vaikka eipä näitä huvituksia koskaan ole paljon rajoitettu.


Viime viikolla, kun laaksossa vallitsi sumu, me kiivettiin aurinkoon tunturiin.

Sen verran Bono on metsittynyt, etten uskalla ihan yhtä reippaasti päästää sitä vapaana juoksentelemaan kuin ennen. Emäntä ei ole ihan yhtä houkutteleva kuivine nameineen kuin hemaisevat maasta syöksyvät hajut.

Jäljestyksen alkeiden lisäksi me erityisesti harjoiteltiin istumista ja maahan menemistä. Totesin lepsuilleeni niin, että molemmat meni ihan pieleen. Alettiin alusta opettelemaan istumista niin, että peppu ensin maahan.


"Mä osaan istua, mä osaan."


Mä OSAAN!!!!!

Maahan meneminen on jostain syystä hirveän vaikeata ja viimeksi tänään aloitin ihan alusta. Naksuttimen kanssa odotan sanomatta mitään, kunnes se tarjoaa oikean maahan menemisen. Tosin kädellä on autettava, että kyynärpäät osuu ensin lattiaan, mutta maksamakkara on tässä taas ihan paras koulutusavustaja.


Tunturissa Bono osasi kuin osasikin tarjota maahan menemistä oikein hanakasti mustikoiden toivossa!?!

Me käytiin Ylläksen Varkaankurun hienolla lehtolaaksoreitillä.


Photo opportunity.

Yksi onnettomuus sattui. Majavaojalla Viiru putosi suolampeen, kun se yritti juoda laiturilta. Onneksi oli Memphisistä ostetut mikrokuitukylpypyyhkeet sattumalta juuri sillä reissulla autossa, joten pikkupampula saatiin nopeasti kuivaksi, eikä sille jäänyt edes traumaa. Vain pelastushenkilökunta vilustui.


Tässä ollaan jo niin kuivia, että teki mieli ulos lämpimästä autosta.

Viiru kunnostautui myös vahtina. Sohvan selkämykseltä se vartioi meidän lomarauhaa. Peijakas, minkä porun se nosti, kun tunkeilijoita lähestyi meidän takapihaa.


"Ei kauttakulkua!!! Ei ainakaan tämän ikkunan alta!"


Vähänkös porot Viirusta piittasivat.


Bono tajusi homman vasta, kun tavara oli käsissä ja tilanne melkein ohi.


Ei se mitään, jos mä en oikein osaa vahtia, kun mä olen kuitenkin kamalan söpö. Ja osaan loikoilla tyylikkäästi.

Bono on myös tehnyt ensimmäisen hengenpelastuksen. Me lenkkeiltiin yhtenä iltana kaksin ryteikössä, josta ajattelin, että "täällä ei ole käynyt edes Camel-mies" ja enkö mä kohta huomannut, etten pääse enää eteenpäin, kun joenuoma katkaisee reitin. Ilta hämärsi jo, ja jäin kelailemaan, että mites me on tänne oikeastaan päädytty.

Bono otti ohjat käsiinsä ja vei mua aina muutaman kymmenen metriä kerrallaan vanhoja jälkiä pitkin takaisin. Vasta, kun taas tunnistin, missä ollaan ja kehuin sitä vuolaasti rapsutellen, se salli itselleen vapauden etsiskellä tuoreita poron kakkoja.

Me ei ehkä oltu ihan välittömässä hengenvaarassa, mutta kiva nähdä, että se osasi toimia. Se hyvin määrätietoisesti juoksi aina noin 30 metriä eteenpäin ja odotti skarppina paikallaan, kunnes olin saavuttanut sen.


Hengenpelastaja odottaa tumpeloa.

0,5 v. potretti

Met olemme kotiutuneet Lapista. Koira on väsynyt ja emäntä kuumeessa, mutta vaikka reissu oli raskas, se kannatti. Kävimme menomatkalla kylässä Päivin luona, joka tartutti meille jäljestyskuumeen. Se on eri kuume, josta emäntä fysiologisena ilmiönä juuri kärsii.

Reenattiin sen verran, että ihan oikea jälki tehtiin muutaman kerran ja onnistuneesti ruokakuppi sieltä jäljen päästä löytyi kuin löytyikin, kunhan ensin jokainen jalanjäljen näkymätön painauma oli nuuskittu rauhallisesti ja varmasti.

Merkkikapuloiden suuhun ottaminen onnistuu myös. Silloin tällöin ne myös laskeutuu mamin käteen.


Päivi varusti meidät hyvin. Ei jää välineistä kiinni hengenpelastushommelit.

Viralliseksi puolivuotispotretiksi on pitkällisen harkinnan jälkeen seuloutunut tämä kuva, vaikka korvat onkin pystyssä. Tuomariston perusteluissa korostui kuvan syksyisen raikas, mutta samalla seesteinen ja lempeän katseen rauhoittama tunnelma.


Pampula tunturissa.

Kisa oli tiukka ja ykköstilasta kilpaili mm. tämä otos.


Pampula tunturissa II.

Tämä oli myös vahvoilla.


Pampula Majavaojalla.

Boulversé

Bono on ollut maha kuralla eilisten kokemusten jälkeen ja me ollaan kuljettu ulkona koko ilta ja yö. Se ei suostunut tekemään mitään sanomalehdelle, joita levittelin tarjolle kylpyhuoneeseen. Se on tavallaan kovin herkkä, vaikka samalla tavattoman vahvaluonteinen. Eläinlääkäri joutui mm. selättämään sen, koska mulla alkoi voimat hiipumaan rimpuilevaa pampulaa pidellessä. Tänään on hauiksissa sellainen olo kuin olisi enemmänkin urheillut!

Mä en ole sitä kertaakaan alistanut - ei ole tarvinnut, mutta se näytti psykologisesti varsin tehokkaalta toimenpiteeltä... Pitää muistaa jos tulee murkkuna valtataisteluja. Kaikista näistä kommelluksista ja koettelemuksista on nimittäin ollut sellainen seuraus, että Bonosta on pikkupennun naivius ja pehmeys kadonnut. Se kokeilee hanakasti, mitä mieleen juolahtaa. Se on jotenkin olemukseltaan terävämpi kuin aiemmin, tarkkailee virkkuna ja reagoi nopeammin.

Mutta nyt meillä on kivaa. Kun tiedetään, että mikään nivel eikä nivelside ei ole rikki, voidaan liikkua rauhassa niin paljon kuin koira itse haluaa. Kyllä se sitten itse lepää, jos vaappuvat nivelet kipeytyy ja rasittuu. Se oli kymmenessä päivässä kasvattanut massaa taas jo kilon, joten en ihmettele, jos paikat on hellänä.

Kyllä mä muistan itsekin, kun kasvoin 13 cm murkkuna vuoden aikana niin aina oli nälkä ja joka paikkaa kolotti.

Me lähdetään lauantaiaamuna viikoksi Lappiin ja matkavalmistelut alkaa illalla kiihkeinä. Nyt on kiva lähdön fiilis, kun sai tuon huolen pois mielen päältä. Taidetaan lintsata koirakoulustakin, ja pakataan vaan kasseja ja nyssäköitä.

Tutto bene

Sain sen vastauksen kuin halusinkin. Mitään vikaa ei löytynyt. Lonkat, polvet ja kintereet on kuvissa ok. Vähän ruokintaohjeita, liikuntaohjeita sekä ohjeet, mitä pitää tapahtua, jolloin pitää ottaa yhteyttä. Eli jos reippaan liikunnan ja levon jälkeen ontuu, pitää soittaa.

Hankaluutta aiheutti se, että Bono vastusteli kaikkea tutkimusta, eli ei ihan satavarmasti voinut sanoa, oliko joku paikka kipeä vai ei. Tietenkin se osasi myös kävellä melkolailla suorin jaloin.

Lopputulema tällä haavaa on, että Bonsuli on Chape Chaplinin tyyppiä ja seurataan tilannetta. Jos pahempaa ontumista ei ilmaannu niin kasvatellaan jänteviä lihaksia runsaasti liikkumalla. That's it.

Odotusta ilmassa

Huomenna on lääkäri ja mua jännittää.

Toivon, että kaiken vaivannäön, kuvien ja rauhotusten jälkeen lääkäri sanoo:
"Rouva hyvä, tämä on aivan normaalia ja kuuluu kehitykseen. Pennuilla nivelet tässä iässä nyt vaan kääntyy 360 astetta mihin suuntaan vaan."

Mä pelkään, että se sanoo lonkkadysplasia ja näin jo painajaista siitä kamalasta leikkauksesta, jossa reisiluun päätä lyhennetään. En haluaisi olla kirurgian kanssa missään tekemisissä, pelkkä ajatuskin värisyttää.

Aktiivisuuden paluu

Iltapäivän ulkoilusta asti Bono on ollut kuten ennenkin. Ei siitä aiemminkaan varmaan ulkopuolinen olisi huomannut mitään eriskummallista, mutta enää en huomaa minäkään oikeastaan mitään. Se on iloinen ja palannut normaaleihin askareisiin.

Nykyisin tekstiileillä on valmistusvaiheessa jo kaikenlaisia teknokemikaalikäsittelyjä, mutta Bono uskoo vahvasti luomukuolaan. Se tekee sukista rapeat ja ihana, lämmin kosteus antaa kylmään kesään tropiikin tuntua.

Muita aktiivisuuden merkkejä talouteemme ilmaantui, kun hommasin pyykkejä kuivumaan.


Tyyny oli hyökännyt kahvimukin päälle.


Puhtaiden ja kuivien pyykkien välisijoituspaikka oli siirtynyt lattialle.
Myös viikkaustapaa oli uudistettu.


Viirulta lahjaksi saatu Rölli oli kipittänyt keittiöön.


Tennispallo oli ajatunut mamin kenkään.


Muistikirjan reunat oli saaneet pitsireunuksen.


Pääepäilty: "Mä ei tietää, mistä sä puhua."

Jäitä poltetellessa

Bono on tällä hetkellä sellainen mielenterveystoipilas :D

Sillä on ihan hyviä aikoja, mutta kovemmista äänistä se jännittyy ja alkaa pälyillä. Tänä aamuna se nukkui normaalisti selällään sikeästi ja illalla se näki juoksu- ja haukku-unia. Pälyilyä ja säikkymistä tapahtuu ulkona.

Onneksi sillä on niin hyvä perusta. Nyt pitää luottaa Bonon erinomaiseen hermorakenteeseen ja siihen, että onneksi tein paljon pikkupentuna töitä sen totuttamisessa kaikenlaisiin kolinoihin ja muihin ääniin.

Ollaan me jo voitu ulkoilla vapaana. Mä vaan pidän koko ajan herkkua mukana ja se saa heti namun, kun tulee mun luo. Keppiä se jo retuutti eilen ja juoksenteli rannalla. Se innostui vähän ajamaan city-kanejakin, joiden se yleensä antaa olla ihan rauhassa.

Petra kysyi, mitä tein kun pauke alkoi. Yritin aluksi namilla rauhoittaa ja istuttaa sitä, mutta se vauhkoontui niin pahoin, ettei siihen saanut kontaktia. Sitten me vaan lähdettiin kotiin. Jouduin kantamaankin sitä osan matkasta, kun jalka kipeytyi pahasti. Ei mennyt varmaan ihan oppikirjojen mukaisesti.

Eilen illalla sattui onneksi niin, että mulla oli ikkuna auki ja Bono pötkötteli mun jaloissa petissä, kun lueskelin kirjaa. Ulkoa alkoi kuulua ilotulituksen ääniä, jotka tuli selvästi kaukaa. Bono terästäytyi ja jännittyi, mutta ei lähtenyt mihinkään. Otin pikaisesti herkullisia, näytteeksi saamiani nappuloita käsille ja annoin niitä sille runsaskätisesti ja kehuin sitä kovasti aina kun se vähän rentoutui ja kiinnitti huomion minuun. Se söi niitä hanakasti.

Nyt ei haaveilla tottelevaisuusvalion arvosta. Nyt riittää, kun saadaan jalka kuntoon ja harjoitusta paukkuhommiin ennen uutta vuotta. Tosin kouluttaminen on osoittautunut tässäkin tilanteessa hyväksi välineeksi palauttaa tilannetta ja luottamusta normaaliin. Ollaan kerrattu ulkona kaikkea, mitä se osaa, vaikka se onkin ollut vähän säikkynä eikä keskittyminen ole samaa luokkaa kuin ennen. Se saa heti palkkaa, kun menee sinne päin. Kriteerit on nyt niin sanotusti melko matalat.

Mä olen itse ihan luottavainen, että kaikki sujuu hyvin. Päivä kerrallaan.

Pelko hellittää

Bonon posttraumaattinen stressi taitaa alkaa hellittää. Olen koittanut elellä kuten normaalisti ilman, että teen asiasta suurta numeroa. Jouduin jättämään sen yksin muutamaksi tunniksi kotiin, vaikka se ei olisi millään jäänyt. Ulkona se kuitenkin halusi käydä normaalisti ja syöminen sujui ilman kommervenkkejä. Samoin se teki yhden sivulle-treeninkin ihan normaalisti.

Kun tulin kyliltä takaisin, se oli selvästi nukkunut, oli naamatukka sen verran sekaisin ja silmät sikkarassa. Ostin apteekista feromonisuihketta, jota ruikkasin heti kotona sen rintakarvoihin ja poju innostui vähän leikkimään ja häntää heiluttamaan. Iltapäivän se onkin nukkunut.

Apteekin täti oli oikein ymmärtäväinen, kun kerroin mitä oli sattunut.

Eiköhän tämä tästä taas. Uni on parasta lääkettä ihan kaikkiin vaivoihin ja murheisiin. Veikkaanpa, että huomenna se taas jäkittää umpimielisenä vastaan, kun pitäisi hipsutella ulkoa kotiin päin. Varmaan se myös pureksii hihnaa, hamuaa hanskoja ja hyppii mua vasten ja luulenpa, ettei se ota mua yhtään pattiin.

Emämoka

Olin eilen niin ajattelematon, että saa nähdä tuliko mokattua niin, että jäi pysyvä luonnevamma.

Oltiin ulkoilemassa, kun alkoi Nelosen ilotulituskilpailu. En vaan kertakaikkiaan tajunnut, että se on niin lähellä ja että pauke on ihan älyttömän kova. Bono meni ihan vauhkoksi ja se veti kuolemanpelko koko olemuksessa kotiin päin. Matka tuntui ikuisuudelta ja koira on ollut ihan stressaantunut koko yön ja aamun. Läähättää vaan, kyhjöttää kyljessä ja kuulostelee kaikkia ääniä ihan säikkynä. Onneksi se tuntee saavansa jonkinlaista turvaa minusta eikä lymyile jossain nurkassa.

Helpotusta oloon näyttää tulevan kaimalta. Laitettiin pesukone päälle ja U2 poppikoneeseen ja kuudennen biisin kohdalla Bono alkoi järsiä luuta. Nyt loppui levyn seitsemäs biisi ja yksi kappale poron kylkiluita on päätynyt suolistoon mehustumaan ja joku nuolee mun varpaita.

Ihmisiä tuli illalla vastaan, ja kun ne näkivät Bonon vauhkona, niiden oli pakko kommentoida. "Mä olen kuule koiraihminen ja suosittelen, että viet tuon koiran kotiin", sanoi yksikin. Mihinköhän se kuvitteli mun sitä kiikuttavan? Yksi täti kysyi, että "pelkääkö tuo?" ja alkoi kertoa omasta koirastaan. Mulla on Mercuri Urvalin psykologisista testeistä maksimipisteet sosiaalisista taidoista, mutta siihen mun taidot ei riitä, että alkaisin rupattamaan jonkun ventovieraan koiran paukkuarkuudesta siinä tilanteessa kun oma piski on ihan paniikissa.

Jos joku olisi kysynyt, että tarvitko apua, niin olisi mulla saattanut olla idea tai pari, mistä olis voinut olla apua, mutta kukaan ei kysynyt. Tilannetta rauhoittamaankaan näistä epäilemättä hyvää tarkoittavista kommenteista ei ollut alkuunkaan - päinvastoin. Ne vaan kiristi sädekehää.

Tuli mieleen juttu, jonka katulapsityötä tehnyt tuttavani kertoi. Hän sanoi, että pahinta vahinkoa kriisityössä aiheuttavat amatöörit, jotka haluavat auttaa, mutta eivät lainkaan ota selvää, mitä voisi, pitäisi ja kannattaisi tehdä, vaan toimivat spontaanisti omin päin. Kun säälivä turistitäti ostaa katulapselle upouudet Niken lenkkarit, lapsen löytää satavarmasti seuraavana aamuna paljain varpain ojasta puukon jälki keskivartalossa.

Bono rassukka. Nyt on koettelemusten aika.

Levyllä alkoi 13. biisi ja meidän Bono taisi nukahtaa. Se on hyvä!

Back to basics

Ei onnistu sivulle meno, kun ei osaa poika istua. Se on nyt niin fiksautunut siihen, että herkkua tulee eteen istumalla tai seuraamalla ja nyt reenataan ihan tavallista istumista, sivulle istumista ja maahan menemistä. Koitetaan opetella ne nyt kosketuskepin kanssa, paitsi sivulle kävelystä istuminen, joka menee parhaiten herkkukädellä ohjaamalla.

Jokainen juttu pitää näköjään opetella eri ilanteissa. Ruokakupilla ei tulee kuuloonkaan, etteikö istuminen onnistuisi, mutta joka paikassa ei ole ruokakuppia tarjolla.

Käännökset seuraamisessa meni muuten ihan priimasti, mutta ohjaajan (= minä :) rytmi pysähtyy vasemmalle käännyttäessä. Kovin usein ei kannata enää palkatakaan, ettei rytmi hajoa turhaan.

Sydämen palat toimi liian hyvin! Bono ei meinannut malttaa millään tehdä mitään, kun se vain pyöri levottomana namua odottaen. Se vaikutti suorastaan liian nälkäiseltä.

Ei ollut siis mainetekojen päivä, mutta hissuksiin tässä nyt ollaankin kunnes saadaan selvyys siihen, mikä jalassa on. Koirakoulun ope kertoi, että se näyttää vähän samalta kuin hänen yhdellä koirallaan aikoinaan, jolta meni ristiside poikki. Hyvin Bono kyllä peittää, jos se on kipeä, sillä se varoo jalkaa vasta rasittuneena. Toisin se rasittuu aika vähästä.

Odotan malttamattomana että päästäis tilanteeseen, että voidaan treenata ja liikkua niin kauan kuin jaksetaan. Se on hieno fiilis, kun molemmat oppii ja osaa!

Raatouutisia

Taanoisesta variksen raadon syömisestä oli sellainen seuraus, että kakka on sen jälkeen ollut ihan superhyvä! Mä kuvittelen tunnistaneeni juuri sen aterian tulosteen.

Meinaan kokeilla heti, kun käyn taas Murren Murkinassa, että osa ruuasta olisi BARFia. Olenhan mä nytkin antanut sille vähän raakaa lihaa tai mahaa joka päivä, mutta en nyt sentään broilerin siipiä tms. Nyt sillä alkaa olla siihen hommaan tarvittavat hampaat, joten voi kokeilla. Kyllä pampula tiesi naakoilta näpistäessään, mitä maha kaipasi :D Se on NIIIN viisas.

Takajalka on edelleen niin kummasti vinksallaan, että tilasin keskiviikoksi ajan ortopedille. Se kääntyy aika pienestäkin rasituksesta polvesta pihtiin, mutta varpaista ulospäin. Se käyttäytyy selvästi eri tavoin kuin toinen jalka. Tutkitaan nyt, jotta saan mielenrauhan.

Onneksi tulin ottaneeksi eläinlääkärivakuutuksen!

Tänään mennään taas koirakouluun, mutta harjoittelu on ollut kyllä tällä viikolla tosi heikkoa. Kotona on tosin jääkaapissa possun sydäntä ja sehän saattaa siivittää meidät mainetekoihin.

Ruumiita

Me löydettiin eilen ruumis. Onneksi se oli hiekkaveistos, vaikka aluksi mä vähän mentaalisesti hypähdin ilmaan ja koin kalman väristyksiä.


Sandlady, jota Bono ei kauan ihmetellyt. Tukka oli kiinnostavin.

Toinenkin ruumis me löydettiin ja se oli syöty ja maatunut tunnistamattomaksi, mutta neljä jalkaa siinä kaiketi oli ja Bonon mielestä sillä olisi ollut ravintoarvoa. Sain sen kuitenkin pelastettua roskikseen.

Tänään se sitten revanssiksi varasti naakkojen evään, tuumasi kai että mä kokeilen nyt tätä BARF-ruokavaliota. Joku variksen raato se oli, aika loppuun kaluttu, mutta oli siinä luut ja sisälmykset ja hyvältä maistui. Naakanpojat oli vähän epätoivoisen kuuloisia, mutta en pystynyt heitä asiassa auttamaan.

Mä kestän nämä raadot vähän paremmin kuin sen toisen kulinaristisen intohimon. Ymmärrän nykyään myös oikein hyvin madottamisen idean.


Täti oli jotakuinkin luonnollista kokoa, joten Bonsulin koostakin saa tästä käsitystä.

Meillä on ollut koulutusrintamalla vähän taannehtivaa, Bono ei ole oikein kosketuskepin seuraamisesta innostunut. No kuinkas ollakaan, kun treenattiin tänään maksamakkaran kanssa niin alkoi sujua! Vastapäivään ympyrän käveleminen löytyi ihan tuossa tuokiossa, vaikka se on mukamas ollut ihan ylivoimaista.

Maksamakkara on vähän turhan suolainen herkku eikä sitä voi usein käyttää, mutta jatkuvasti täytyy näköjään muutenkin etsiä jotain uutta ja herkullista.

Mammutti

Me nähtiin eilen 5 kk ikäinen nahkapoika ja voi, se oli niin pieni ja siro Bonoon verrattuna. Se oli selvästi matalampi, kapeampi, lyhyempi ja pienempi. Painoakin oli kolme kiloa vähemmän.

Ne oli niin eri puusta veistetty kuin olla ja voi.

Meidän pampula täyttää jo kainalon kokonaan, vaikka onkin laihtunut optimirasvaprosenteille.

Metalöpinää (eli selittelyn makua): Vaihdoin kuvaa ylös ja onpa vaikea löytää tekstiin väriä, joka näkyisi kunnolla. Koittakaa kestää.*

*Täällä on nykyään Minskun lisäksi n. 30 muutakin säännöllistä kävijää.

First things first

Kipulääkkeet on tuoneet uutta rentoutta meidän pampulan olemukseen. Onkohan se huumeessa????

Tänä aamuna seistä törötin palttoo päällä ja maihinnousukengän nyöritettyinä valmiina syöksymään syksyn viileyteen kahinahousuissani, kun poju tuumaili, että mikäs kiire meillä on valmiissa maailmassa!

Pampula keskittyi suutarin opintoihinsa ja emäntä riisui kengät jalasta ja aloitti aamun keittelemällä ja juomalla kaffet. Käyhän se näinkin.