Bonon kuulumiset

Aloin eilen luokitella blogitekstejä, kun ajattelin että tästä nettipiväkirjasta vois olla hyötyä sitten aikanaan, kun tulee pentu taloon. Että vois ottaa opikseen siitä, mitä on Bonon kanssa käyty läpi, eikä tarttis kaikkea töpätä juur samalla tavalla, mitä on tullut Bonsulin kanssa toljailtua.

Jos joku aloittelee siellä blogin pitämistä, niin voin suositella että luokittelu aloitetaan hyvissä ajoin ENNEN kuin tekstejä on lähes 500. Herraisä! Viis sataa? Ilmanko mä en mitään muuta saakaan aikaiseksi.

No Bono sentään kasvaa hyvin, ja sehän on pääasia. Viime yönä se tuli mun uneen ja puhui, ihan selvällä suomen kielellä. Se oli mukamas vielä pentu, ja ihan uninen, kun se oli ollut mun mukana kaupungilla asioita hoitelemassa. Otin sen syliin ja se oli ihan puolinukuksissa ja kun meinasin sanoa sille "hyvä poika", se itse kuiskasi "hyvä". Samalla tavalla kuin se pentuna kuiskasi mun korvaan "hau". Se tiesi itse, että tässä tilanteessa mama kehuu sitä :)

Reetta sanoi, että puhuvat eläimet tekee unesta suurunen, mutta nyt pitäis tietää, mitä se tarkoittaa.

Itse tulkitsen niin, että tykkään, että mulla on kovin hieno koira. Ja että meidän suhde on taas liikahtanut piirun verran parempaan suuntaan luottamuksen pitkällä ja kuoppaisella tiellä.

Meillä menee siis taas vaihteeksi tosi hyvin. Uuden vuoden aatonaattona sillä loppui tyttöjen perään kuolaaminen kuin seinään ja se alkoi pitää muhun hirmu hyvää kontaktia. Se jatkaa sitä edellee. Se kävelee tosi nätisti, ja mä sanon joka kerta hyvä, kun se katsoo mua. Monta kertaa lenkillä se lisäksi ilostuu mun pelkästä olemassaolosta (tai sit kehusta), että se heiluttaa häntää ja tulee nujuamaan jalkoja vasten ja pujahtelee mun jalkojen välistä ja jää vanutettavaksi. Ja tietysti laulaa!

No, mä en näe tässä mitään koiranpilaamismahdollisuutta, päinvastoin! Iloitsen meidän kontaktista ja koitan vahvistaa sitä entisestään. Laumavietistä on näköjään tulossa yhä parempi ja parempi palkkaamistapa Bonolle, kun se aikuistuu.

Kotona me ollaan aktivointi mielessä tehty esineiden tunnistamisnoutoja. Se osaa tuoda avaimet, sukan, patukan, kapulan, luun, kenkiä ja hiusdonitsin, kun ne on ripoteltu sekaisin. Toiveissa on, että tällä harjoittelulla se joku kerta suostuu ilmaisemaan myös niitä peijakkaan suppilovahveroita, jotka näyttää olevan kovasti hankalia. Mä luulen, että ne on vaikeita siksi, että se etsii näön, ei hajuaistin avulla. Onkohan sillä nenäpunkkeja vai enkö mä vaan osaa opettaa sille nenun käyttöä? Ei se oikein löydä nakkejakaan, kun teen sille namien etsimisleikkiä Viiru korjaa kaikki parempiin suihin, ellen erota niitä!

Lompsan etsiminen pitää myös muistaa opettaa. Kätevää, jos voi laittaa koiran asialle, kun hukkaa tärkeitä tavaroita. Nopsaan se kyllä väsähtää, eli monta kertaa ei voi laittaa sitä hakemaan tunnistettavaa. Jos on kaksi kenkää lattialla, niitä voi haetuttaa muutaman kerran niin, ettei ole muuta kamaa häiriönä. Sit ihan kerran tai kaksi vain voi pyytää hakemaan ne muun tavaran seasta.

Sitä mä en ole kyllä ihan loppuun asti ajatellut, että mites esineruutu sit tämän jälkeen, mutta kaipa se joskus selviää. Ehkä pitää lanseerata yleiskäsite "esine", joka tarkoittaa että saa tuoda mitä vain.

Grown up

Kyllä toi pampula on jotenkin muuttunut. Se on ollut näihin asti sellainen, että se vain reagoi siihen, mitä tapahtuu. Nyt siitä on tullut jotenkin oma-aloitteisempi. Tänään se raastoi mut hereille kesken unien!!! Eikä sillä edes ollu kakkahätä. Tämä on ihan outoa, sillä se on aina ennen odottanut, että alan availla silmiä ja kääntyillä, ja sitten se vasta aloittaa herätystyön.

Tässä nyt on kyllä taas narttuhajuja ollut, mutta se ei enää reagoi niihin niin voimakkaasti kuin aiemmin, joten tämä oli ehkä sitten sitä. A pro pos, mun vaatteissa olleista Oonan hajukaiuista se ei maanantaina välittänyt mitään... kai se sitten erottaa sukulaisen, mitä tästä muuta voi päätellä? Kyllä se mun vaatteet tarkasti nuuski, mutta ei reagoinut hajuihin mitenkään kuolailevasti.

Mutta oli se eilen koirametsässäkin selvästi erilainen kuin tässä taannoin, vielä kesällä. Kun tuli vieraita koiria, se kyllä kävi ne moikkaamassa, mutta ei mennyt korvattomaksi. Se tuli kutsusta luokse ja ilmoittautui tuon tuosta ihan oma-aloitteisesti. Eikä se ole oikeastaan juurikaan haarastanut katoamistemppuja - ja nykyisin ei enää ollenkaan. Very good.

On näiden kanssa niin mielenkiintoista.

Pakkasta

Tänne ei kuulu mitään ihmeitä. Pakkanen ei näytä haittaavan tahtia mitenkään ja koska mamalla on työrintamalla rauhallista, ollaan sovittu päivätärskyt koirapuistoon vesikoira Tepon kanssa. Pääsevät kirmaamaan vapaina niin pysyvät paremmin lämpiminäkin.

Kyllä mun täytyy nyt uskoa, että Bono on aikuistumassa. Kaikki lauhtuminen ei ole johtunut pallitakuista. Se ihan eri tavalla ottaa väliä muhun kuin ennen.

Se on hyvä se.

20 kk

Bono täytti 20 kk iät ja ajat sitten, mutta kun mama ei ole saanut aktivoiduttua valokuvien käsittelyyn.

Kamerasta löytyi yksi aika kiva kuva, josta näkyy että ilme senkun kehittyy. Silmistä lähtee antiikin Egyptiin viittaavat viirut ohimoita kohti. Samoin Bono on alkanut kasvattaa tummia kulmia.

"Mä olen aika lempeä tapaus."

What???

Meinaako meidän Bono aikuistua? Siis tällainen epäilys on nyt herännyt.

Pampula on muutamat päivät taas jaksanut käyttäytyä lähes moitteettomasti, nakit kiinnostaa, joten ohitukset sujuu hyvin ja kouluttaminen pelittää. Sitten: tästähän se varsinainen epäilys syntyi, kun se on alkanut omasta aloitteesta vetäytyä silloin tällöin omiin oloihinsa! Että meinaako se vähän itsenäistyä???

Tähän asti se on ollut niin tiiviisti mun perskärpäsenä, että juuri mitään en ole voinut tehdä ilman, että se kulkee perässä ja köllähtelee viereen tai punkee kainaloon. Jos olen tehnyt hajurakoa, se jostain pöytäliinan liepeen alta kumminkin kuikuilee, että mitähän se mamma siellä...

Nyt on kumminkin sattunut jo useamman kerran, että se meneekin esim. toiseen huoneeseen nukkumaan ja voi hakea rauhallisemman tai viileämmän paikan - mitä nyt kulloinkin kaipailee. Jopa yöunille se saattaa ainakin alkuillasta jäädä olkkariin. Never heard.

Olen jättänyt sitä viime aikoina usein yksin lyhyiksi toveiksi tai muutamaksi tunniksi. Oliskohan se tehnyt tehtävänsä? Se on oppinut, että olen olemassa, vaikka en olekaan koko ajan näköpiirissä?

Sanotaanko, ettei nyt myöhään, mutta ei todellakaan myöskään yhtään liian aikaisin. Sopii mulle ihan täydellisesti!

Sunday

Bloggaaminen on jäänyt vähäiseksi, kun pitää pelata virtuaalipuutarhurijuttuja ja kekkasin, että pahasti tökkivän paidankutimen voi jättää kesken ja alkaa taas tikuttaa niitä nopeita ja ihania sukkia ja käsineitä!

Ja töitäkin on tehty täyttä häkää siinä sivussa.

Koiran kanssa on ulkoiltu. Perjantaina oltiin metsälnkillä Muran kanssa ja eilen tavattiin Romeo, Elli ja Thori Solvallassa ja pampula onkin ollut aika säysee.

Keskusteltiin Marin ja Katjan kanssa siitä, kuinka Bonon ja Romeon kanssa mikään ei ole tullut ilmaiseksi. Mietiskelin tässä aamulla tassuja pestessä vielä, että ihan kaikki on todellakin pitänyt opettaa palkan kanssa. Pannan laittamisesta tassujen pyyhkimiseen. Kampaaminen, korvien puhdistaminen, silmien huuhtelu, hampaiden peseminen - kaikki on taistelun ja oveluuden avulla opeteltu.

Vieläkin prosessi on kesken. Nostamista me ollaan vasta aloittelemassa, Bono rimpuilee heti jos keksii että tuo aikoo nostaa mua. Lepääminen käskystä, jota Tuire Kaimio käsiki kirjassansa opetella heti pienenä, on vasta nyt ohjelmanumerossa.

Bonon ystävyys ja luottamus on todellakin pitänyt ansaita tekemällä! Siinä mielessä hyvällä tiellä kai ollaan, että nyt taannoin kun kylvetin se, huomasin että se ei vastustellut, eikä sille jäänyt myöskään mitään kammoa suihkuun menemistä kohtaan.

Föönaamisesta se ei mitenkään riemastunut, mutta suostui siihen. Tulkitsen, että se niinku periaatteessa luottaa, etten mä tee sille mitään kamalaa, vaikka jotain outoa ja kummallista tapahtuisikin.

Siihenhän mun kasvatusfilosofiani onkin tähdännyt!

Tänään on sunnuntai ja vaikuttaa siltä, että tulee kaunis päivä. En tiedä, tehtäiskö metsäjälki pitkästä aikaa? Pampulassa on ollut viiemaikoina virtaa aika paljon ja työskentelyhalut on kohentneet roimasti. Tyttöjen pissoja näköjään voi haistella ihan nenä turpeessa, eli eiköhän joku muukin jälkikin menisi ilman että nenä tulee ruvelle? Vaikka on mukamas talvi - ja periaatteessa kai jäljestämisen offseason.

Kunnostautumista

Meillä on tapahtunut kunnostautumista ja on tehty toivoakseni koiraeläimelle luonnollisia asioita. Koiran ja ihmisen tarpeet on niin sanoakseni kohdanneet.

Ulkona turkki pörhistyy komeaksi pehkoksi.

Eilen kun oltiin Sotungissa metsälenkillä ja pidettii kahvipaussia, Bono kunnostautui erittäin mallikkaasti. Se vahti meidän leiriä silmä kovana, ja kun oikein kuuntelin tarkasti, minäkin kuulin, kuinka oksa rasahti jonkun jalan alla. Bono ei lähtenyt mihinkään, mutta haukkui ja karkoitti vihulaisen pois.

Tarkkana nyt, joku lähestyy leirinuotiota.

Autolle tultaessa huomattiin, että joku muukin oli päivällä tullut metsälenkille, eli karhu olikin todennäköisesti ihminen. Minusta se oli kumminkin mallikasta esiintymistä. Bono ei lähtenyt haastamaan riitaa, mutta ilmoitti, että tänne ei kannata tulla. Mä kehuin Bonoa ja olin sitä mieltä, että se toimi niinkuin kunnon koira. Tuollaisiin tilanteisiin haukkuminen ja pieni ulvahtelu sopii erittäin hyvin.

Sitten meillä on alkanut asenteet lieventyä peuran jalkaa kohtaan. Yöllä heräsin, kun Bono kalisteli ja jyrskytti sitä. Tänään sitä on kanniskeltu kuin parhainta aarretta. Ehkä se soveltuukin parhaiten viihdekäyttöön, ei niinkään ravinnoksi.

Peuran jalka on vähän kuin sävy sävyyn sopiva asuste.

Nyt mä täällä mietiskelen, että tuleeko siihen nahkaan ja karvaan matoja, jos sitä ei nylje vai kuivuiskohan se keskulämmitysilmassa sievästi ja antibakteerisesti?

Dream come true

Olen tässä pari päivää ollut ällikällä, kun huomasin, että peijakas, mullahan alkaa olla justiinsa sellainen koira kotona, josta haaveksin silloin, kun olin vielä kissaihminen!

Tehdään pitkiä, leppoisia ulkoilulenkkejä ja siitä on seuraa ja sille saa nauraa ja ällistellä sen viksuutta. Se on ollut niin erinomaisen epä-ärsyttävä, mutta aktiivinen ja leikkisä monta päivää.

Ollaan tehty kuulaissa syksyilloissa ihania lenkkejä ja tutkittu metsiä. Sitten se osaa kävellä vetämättä ja räyskyttämättä. Sit se teki tässä yhtenä iltana sellaisen, että kun sanoin sille, että lähdetään autolla metsään (se tietää sanat auto ja metsä ja mitä siitä seuraa) ja sitten itsekseni ihmettelin, että onkohan siellä niin kylmä, että siellä tarttis sukkahousuja. No, Bono nappasi makkarin tuolille edellisestä käyttökerrasta unohtuneet sukkikset suuhunsa ja viiletti ne suussa iloisena pitkin huushollia.

Sukkiksia oli käytetty parina päivänä ja se oli jo oppinut sanan! Tai sit homma oli täysin sattumaa, mutta hyvät naurut siitä sai.

No, tietenkin se tänään sai sellaiset hepulit parille naapurin koiralle, että vedin kunnolla herneet nenään ja kiikutin se suoraan sisälle ja lähdin yksikseni Murren murkinaan. mutta noin niinkun ylipäänsä menee aika mukavasti.

Huolta ja muresta

Aamulla Bono sai jonkun kohtauksen. Se kakoi niin, että luulin, että se oksentaa. Vaihtoehtoisesti epäilin, että sillä on hengitysvaikeuksia, kun mitään oksennusta ei kuulunut ja kakomiskohtaukset eivät ottaaneet laantuakseen. Mulla kävi mielessä kaikki: kurkkuun jumittunut luu, kennelyskä, nenäpunkit, you name it. Mielessä kävi jo sekin, että tässäkö tämä meidän yhteiselämä sitten oli!

Annoin piimää, kun ajattelin, että joku takiainen on tarttunut kurkkuun. Se latki sen halukkaasti, mutta kakomiseen se ei tehonnut. Hengitysvaikeuksista ei kuitenkaan ilmeisesti ollut kyse, koska latkiminen onnistui helposti ja halukkaasti. Sitten laitoin sille ihan ruuan, kun ajattelin että jos sillä kuitenkin on joku kepukan kappale kurkussa poikittain, kun se aamulle kanniskeli aika lahoa tapausta.

No, se tepsi. Jotain jälkikaikuja vähän oli, mutta ne pelottavat yökkäilyt loppuivat. Nyt se nukkuu rauhallisesti. Itsekin taidan uskaltautua poistumaan vähän ulko-ovesta.

Mulla oli jupakan aikana ihana juustopannari uunissa aamiaiseksi valmistumassa, ja täytyy sanoa, että se ei maistunut yhtään niin hyvälle kuin seesteisemmissä tunnelmissa. Niin paljon huolta ja murhetta oli ilmassa.

Hampaiden takiakin pitää murehtia, kun barffaus pitää kyllä takahampaat hyvinä, mutta yläetu- ja kulmahampaiden juureen meinaa vaan tulla ientulehdusta ja kiillevauriota. Pakko harjata ihan säännöllisesti näköjään. Mun mielestä alle 10-vuotiaan koiran suusta ei pitäisi vielä kiskoa hampaita ellei ole tapaturmalla osuutta asiaan. Harjata saa siis vielä monta kertaa.

Semmoinen kehitysaskel meillä on kyllä otettu näin 1,5 -vuotiaan kunniaksi, että harjaamiset ja hampaiden hoito ynnä muut huoltotoimet sujuu kyllä todella hienosti. Bono pitää niitä nykyään huomionosoituksina ja tykkää niistä sen sijaan, että ämpyilisi vastaan. Kuraisten tassujen pyyhkiminenkin kuuluu niin vakiokuvioihin, että saan rauhassa riisua päällysvaatteet ja ripustaa kaulapannat sun muut rensselit naulaan, ja Bono odottaa rauhassa istuen, että tulee kehotus siirtyä kylpyhuoneeseen.

Että jotain edistystäkin tapahtuu meidän suhteessa, vaikka aina sitä ei huomaa, kun vaatimukset vissiin kasvaa samaa tahtia :)