Pari saaristolaiskuvaa vielä tässä.
Kuvista näkyy, että Nikikin osaa viilettää keppi suussa - ja uskaltaa napata sen Bonon nenun edestä.
Näihin tunnelmiin lienee hyvä lopettaa tämä blogi. Olo kahden poikakoirakakaran kanssa on tasaantunut sellaiseksi, että tätä voi jo sanoa elämäksi kahden mieskoiran kanssa. Olo on niin tasaista, ettei tunnu olevan ihmeemmin raportoitavaa. Me leikitään ja reenaillaan tokoa, kun muistetaan ja todennäköisesti jollain tavalla jatketaan syksyllä paimentamistakin. Näyttelyissä meitä tuskin näkee, sillä Nikin korvat on niin itsepäiset, etten saa niitä rotumääritelmän edellyttämälle vekille tuunattua. Täytyy sanoa, että noin hienossa koirassa se ei ole huoltajan näkökulmasta mitenkään suuri miinus.
Bono on niin tasaantunut, että siinä on jo melkein vanhan koiran lempeyttä ja viisautta. Eilen olin ajatellut, että käydään iltalenkillä kylässä tietyssä vakiopaikassa meidän lähellä, mutta kun alkoi sataa, tuumasin, että tehdäänkin vain pikainen lenkki. No, koska Bono tiesi alkuperäisen suunnitelman, se piti siitä kiinni ja kylässä me käytiin, vaikka oltiinkin ihan märkiä koko konkkaronkka. Se johdatteli meidät suorinta tietä kyläpaikan ovelle. Sen itsepäisyydelle ei meillä kukaan pärjää.
Kiitos seurasta näinä reippaina kolmena vuotena, joina tätä blogia on kirjoitettu, bästa tittare - tittare bästa!
