Pellollinen pehkoja

Eilen, kun Mura kävi kylässä, Bono hoiti herrasmiehen tavoin isännän elkeet.


"Sä voit syödä mun luuta, jos maistuu."


"Juostaanko matot ryttyyn? Vai soffapainia ensin?"


"Sä voit pötköttää mun pedissä. Sä voit myös imeksiä mun rölliä, mutta mä vähän imeksin sitä itse tästä toisesta kulmasta, sopiiko?"

Vastapainoksi Bono ei tänä aamuna meinannut millään nousta. Se köllötteli kaksi tuntia siitä, kun itse keittelin aamukaffet. Nautiskeltiin molemmat pyhäaamun kiireettömyydestä.


"Mama höpisee jotain, että tuota epeliä ei ressi paina. Ressi? Mikä ressi?"

Iltapäivällä me ajeltiin ratikalla ja bussilla ja päädyttiin hienojen koirien tapahtumaan!


Vai miltä tämä näyttääkään?

Eräs rouva nimittäin pysähtyi ja kehui Bonoa hienoksi, kun oltiin lähestymässä lapsuudenkotia. Sitten hän totesi, että näitä oli tuolla monta, onko teillä joku tapahtuma. No olihan meillä, tavattiin sisaruksia, äitee ja Thori-setä.


Hei laukkaa ratsu reima!


Elli-äidillä tuppaa olemaan kovasti huomautettavaa asian laidoista.


"Jossain on aina kuhinaa, missähän juuri nyt eniten?"


"Ai tuollahan sitä."

Ihana viikonloppu

Me ollaan otettu kaikki irti siitä, ettei sada!

Perjantaina juostiin hiekkarannalla Kristan kanssa. Eilen nautittiin kuivasta kelistä Mura K:n kanssa Rajasaaressa ja kohta lähdetään tapaamaan sisaruksia. Mura kävi kylässäkin ja kunhan emäntä ennättää, niin pari kuvaa tupsahtanee tänne siitä, kuinka sovussa voi koirat leikkiä samoilla leluilla. Mikään ei ole niin ihanaa kuin penkoa kaverin lelukoppaa.

Akku on latauksessa ja toiveissa olisi muutama mojova otos sisaruksista.

Poikain koulunkaynti

Meillä taitaa olla nyt se tyypillinen 10+ -ikäisten poikien koulunkäyntiin liittyvä asenne ongelma: ei paljon huvita. Tosin se saattaa johtua siitäkin, että kun koko ajan sataa vedenpaisumuksen tavoin, ei päästä oikein ulkona treenaamaan. Hiekkakentät on ihan veden vallassa ja nurmikentät mutaliejuna. Harjoittelu on jäänyt tosi vähiin. Silloin, kun on vähän yritetty, kaikki muu kiinnostaa paljon enemmän.

Tosin sain lohtua ja tarpeellista kannustusta, kun Heini kertoi Tepon tottiskouluttajan sanoneen, että se ei tavallisesti tiedäkään kovin hyvää jos tuon ikäinen koira vetää moitteetonta sarjaa. Innostus hiipuu myöhemmin. Ehkä meillä siis loppujen lopuksi menee ihan hyvin.

Alokasluokasta se osaa jo periaatteessa kaikki muut liikkeet paitsi hyppäämisen. Näyttelyä varten se osaa ravata nätisti, kun sanon "juostaan". Sit se osaa seistä jonkun hetken paikallaan namia tuijottaen. Tosin takajalat on liian lähellä etujalkoja enkä osaa ohjata sitä seisomaan nätimmin.

Olenkohan muistanut tänne vuodattaa, mitä kaikkea alistamisjupakan jälkeen on tapahtunut? Bono on jotenkin rentoutunut. Ulkona jos haluan, että ohitetaan koira eikä mennä haistelemaan, se tyytyy siihen kiltisti. Me ei nyt enää haistella muita kuin tuttuja koiria. Tai siis Bono. Minä olen toistaiseksi pitäytynyt haistelemisesta.

Se on alkanut nuolemaan mun käsiä ja naamaa. Ennen se joskus häthätää lipaisi varpaasta, kun se huomasi, että olen herännyt. Sit se välillä ihan itse pyörähtää kainaloon hetkeksi istahtamaan. Hoitotoimet sujuu erittäin paljon iisimmin, se jopa tykkää kun kuivataan turkki, häntä vaan heiluu kun vanutan sitä pyyhkeen sisällä. Ei puhettakaan, että yrittäisi karata ja lyödä homman läskiksi. Tassut se malttaa nostaa ihan itse kuivattaviksi, yksi kerrallaan.

Kaiken kaikkiaan luulen, että meidän suhde on nyt oikealla tolalla. Mun homma on asettaa rajat ja se myös tietää sen. Pidän huolen myös siitä, että suojelen sitä aktiivisesti. Jos esim. koirapuistossa isompi koira retuuttaa sitä liian rajusti, mä lopetan sen homman. Jos joku koira kadulla haukkuu, otan Bonon niin, että itse jään haukkuvan koiran ja Bonon väliin ja sit vaan mennään ohi. Nyt se jo tietää tullakin mun luo, jos se kaipaa väliintuloa.

Nämä on niitä Kaimion kikkoja ja ne on tosi tehokkaita käytännössä.

Päivi kertoi, että hän joutui kerran samalla tavalla painimaan Wallun (hovawart-uros) nuorena kollina maahan, mutta kerta riitti. Ja siitä kehkeytyi hieno ja kiva iso koira.

Teeppä pissa!

Bono keksi tuossa taannoin, että kun on poika, voi säästää merkkausainetta ja lenkillä voi lorottaa monta kertaa. Valitettavasti se vain ei muista aina tehdä niitä merkkejä, kun huomio kiinnittyy hajuihin. Olen niin tyytyväinen, että tuli opetettua sille pyynnöstä pissaaminen, koska se toimii. Yleensä se pissaa melkolailla saman tien, kun sanon sille, että "tee pissa". Koomillisinta on, kun se just haistelee jonkun tytön jälkeä ja itse kyykistyy samalla, ilman että malttaa nostaa nenää maasta.

Tämä on kiva juttu erityisesti silloin, kun täytyy pyytää hoitajaa ulkoiluttamaan. Ja on se mukavampi lähteä töihin tai vetäytyä yöpuulle, kun tietää, että rakko on tiristetty tyhjiin.

Nyt me opetellaan ravistamaan pyynnöstä. Ravistamisen saa aktivoitua, kun märkää turkkia vatvoo edestakaisin kädellä. Sit mä hoen "ravista" ja olen ylettömän tyytyväinen ja kehun kamalasti, kun se ravistaa.

Ei tarvi kuivaamiseen kolmea kylpypyyhettä, kaksi riittää.

Helmiäishohtoinen turkki

Ulkona on synkkää ja liejuista, kun on satanut masentavia määriä. Märässä pimeydessä Bono näkyy kauas valkoisen frakkipaitansa ansiosta. Eräs koiranulkoiluttajakollega ihasteli, että miten se onkin niin puhdas ja valkoinen. "Mitä sä sille teet, kun se on noin hohtava?" hän kysyi.

En mitään, on vastaus. Bonon turkki on ihan ylettömän helppo hoitaa. Ainakin jos vertaa persialaiskissan kuontaloon, jota tuli suittua aamuin illoin 15 vuotta. Bono turkki on jo sen verran karkea ja lasimainen, että se hylkii likaa. En enää kovin usein edes pese sen jalkoja, sillä mikrokuituliina puhdistaa kurat ja hiekat tosi hyvin. Selkäpuoli hoituu, kun kahdella froteepyyhkeellä jynssää vastakarvaan ja vastavuoroisesti myötäkarvaan. Samalla tulee hierottua kasvusta kivistävät kyljet, alaselkä ja reidet.

Korvantaustat pitää ruokota päivittäin, ne huopaantuu nykyään helposti. Ja kyllä mä sitä turkkiakin harjaan aika usein. Se on vähän sellainen ohjelmanumerokin ja yhdessä tekemistä. Mutta siinäpä se. Ei ole tarvinnut föönata ja hoitoaineiden kanssa lotrata.

Valkoisista osista valon sopivasti sattuessa karva oikeasti kimaltaa helmiäisenä. Sen kun saisi joskus kuvattua.

Talviaika

Kellojen siirtäminen tuli meille kuin tilauksesta. Eilen oli niin kamala keli, ettei kertakaikkiaan ollut kiva olla ulkona. Normaalisti tämä lähes taukoamatta jatkuva sade ei ole haitannut meidän hyvää ulkoilufiilistä, mutta nyt tuntui, että tätä ei enää jaksa.

No, mepä virkkuna oltiin kuudelta taipaleella ja Bono harrasti ensin keppejä, kuten normaaliin aamujärjestykseen kuluu. Sitten tyttöjen jäljestystä. Tai poikien, en tiedä keiden jälkiä se nuuskii. Ehkä kavereiden?

No, me sit puuhailtiin kotiasioita ja sain omasta mielestäni pitävän todisteen koiran pitkäaikaismuistista. Edellisellä kerralla kun imuroitiin, ehkä n. viikko sitten, kyllästyin kun se yritti haukkua ja riehua imurille. Laitoin sen kylpyhuoneeseen odottamaan, kunnes olin saanut imuroitua. Nyt se muisti ihan tasan tarkkaan, että ei kannata riehaantua. Vain yksi pieni haukahdus luiskahti hampaiden välistä vahingossa. Muuten se tyytyi osallistumaan mekkalointiin äänettömänä yhtiökumppanina.

Luin kirjastossa Yrjölän Elämää Rotweilerin kanssa -kirjasta, että mitä hankalampi puberteetti koiralla on sen itsenäisempi siitä tulee. Jos koira on teini-iässä säyseä, siitä tulee kuulema aikuisena turhan tiukasti omistajassaan kiinni riippuva.

Mä olen alkanut toivoa Bonolta pieniä voimannäyttöjä :D.

Metsäretki

Me käytiin eilen Kirkkonummella metsäretkellä. Mun piti tehdä Bonolle jälki, mutta unohdin, kun alkoi löytyä suppilovahveroita. Me yritettiin, että Bono olis etsinyt niitä, mutta se luuli, että me tarkoitetaan, että syö näitä. Ehkä ensi syksynä satsataan sienikoirakoulutukseen.

Bono auttoi pakkaamisessa.


- Mä vaan katson, että kaikki tulee mukaan...


.... ja että mitään ei jää tuolin alle.


Kova homma pitää lauma kasassa, kun ne kaikki kulkee eri suuntiin.

Pampulan uroteot

Naudanvuotaluu oli sen verran kiinnostanut eilen, että Bono oli silpunnut vain tuolille unohtuneen nenäliinapaketin. Pitäiskin kai jättää sen ulottuville jotain vanhoja lehtiä tai jotain, jolla ei ole niin väliä. Vaikka parempi kai olisi, että se pitäytyisi viihdyttämään itseään yksin ollessaan omilla leluillaan. Ehkä nyt on se aika, että kannattaa piipahdella lemmikkitarvikekaupassa usein.

Eilen oli niin paljon ohjelmaa, että tänään se saattaa olla unen tarpeessakin. Oltiin eilen nimittäin koirakoulussa ja ne on aina raskaita ja pitkiä iltoja. Otetaan matkat leppoisasti ja ilman tiukkoja aikatauluja niin menee aikaa, mutta ei tule äkseraamisen tunnelmaa.

Kerroin koirakoulun opettajalle meidän tulevista näyttelykoitoksista ja pidettiinkin sitten harjoitus sitä varten. Tuntematta rotua hän kertoi kuitenkin vähän omia vaikutelmiaan. Hän tuumasi, että liikkeet on hyvät sekä etupäässä että takana, juoksu on kaunista, turkki on hyvä, tutkiminen onnnistui kelvollisesti ja kulmaukset tuntui kaikin puolin hyviltä. Ainoa asia, joka hänen silmäänsä pisti oli takajalkojen ahtaus.

Mä uskon ja toivon, että tämä korjautuu, kunhan reisiin tulee lisää lihasta ja Bono aikuistuttuaan vankistuu. Sen reidet on vielä kovin ohuenlaiset. Mä olen nyt kumminkin löytänyt tavan ruokkia sen hyvin niin, että se pysyy erittäin hoikkana, joten tässä pitäydytään. Tämä on yhtä kuin kukkuraiset 4 dl ison rodun junior Happy Dog nappulaa päivässä, siihen mausteeksi vähän puuroa, kasviksia, öljyä jne. mutta aika vähän, sit se saa koulutusnamia, joka on höyrytettyä kanaa tms. ja pienen kongillisen herkkuja päivässä. Jos on tavallista enemmän liikuntaa, ektradesi nappulaa, lisäksi joku uusi purujutska n. kerran viikossa. Jos taas on tavallista vähemmän touhua, ruokaa vähän vähennetään.

Näillä eväillä se röyhtäisee syötyään ja pysyy laihana. Jalat on olleet tanakammat näin.

Me harjoiteltiin tänään aamulla vielä seisomista ja namin tuijotusta ja nyt se tajusi, että sen namin saa, kun lakkaa tavoittelemasta sitä, mutta kuitenkin katsoo siihen. Nyt sitten kestoa, kestoa, kestoa.

Mulla on ollut taipumuksena kylvää palkkaa vähän turhan tiuhaan.

Maahan menoa ja siinä pysymistä reenattiin eilen ja Bonolla on selvästi siihen liikkeeseen joku erityinen suhde! Se rojahtaa maahan hyvin meluisasti ja romuluisesti. Kun se tietää, että se on tehnyt oikein, häntä heiluu maata viistäen.

Liikuttavaa ja vitsikästä.

Uusia palveluja

Ajattelin toissapäivänä, että Bonon luut alkaa olla niin loppuun kaluttuja, että kohta se keksii päiviensä ratoksi jotain omaa kivaa ja muuta mukavaa. Oli nimittäin korkkiset lasinalustat muuttuneet murusiksi.

No, en muistanut eiliseksi ostaa uutta nakerrettavaa, joten meille oli eilispäivän kuluessa avattu postin aukaisupalvelu, mattojen kuohkeutuspalvelu, sukkien kuljetuspalvelu sekä juhlakoristelupalvelu niistä konfeteista, joita postipalvelu oli tuottanut.

Nyt sillä on uusi, pitkä naudanvuotaviihdyke. Saapa nähdä onko tänään ollut yhtä puuhakasta.

Meidän naapurissa asuu Bonon verisukulainen isän puolelta, Rockyn tytär Maggie, ja Bono on jo sukulaistätiänsä selvästi isompi! Eilen tehtiin vertailua. Tuomio: mammuttikakara.

Emäntäkoulua

Työkaveri kysyi, mitä Bonolle kuuluu ja kerroin koulutusponnisteluista. Hän totesi, että sehän on oikeastaan emäntäkolua eikä koirakoulua. Kuinka totta!

Löysin vähän apuja näyttelyemäntäkouluun naksutinmenetelmällä ja tuumasin, että laitetaanpa linkki tänne. Artikkelin alla on linkit jutun jatko-osiin:
Shaping for the Show Ring by Karen Pryor

Merkillistä

Nyt, kun on ilmoittauduttu kisaamaan, pitäis sitten oppia esittämään Bonoa - tai ainakin harjoituttaa sitä siihen, että on mahdollista seisoksia ihan muina miehinä hienosti ja ryhdikkäästi suorastaan piinallisen pitkä aika.

Kokeiltiin eilen namipalan tuijottamista - ei merkittäviä saavutuksia. Sitten kokeiltiin sillä tavalla, että naksuttimella palkitsin sitä, kun se koski mun sormia ja seisoskeli. Siinä oli vähän parempi vaste, mutta ei sitä näyttelyseisomiseksi voi sanoa. Hanakasti se ensin tyrkytti istumista ja kun palkka tuli sen mielestä liian hitaasti, se alkoi tarjota maahan menemistä oikein kovalla ryminällä ja huokausten säestyksellä. Maahan meno on ilmeisesti The Ultimate Uhraus. Toivottavasti tätä ei nähdä kehässä!

No, kattotaan. Ehkä pentu voi ollakin vielä vähän vallaton!!!

Bono kyykistelee niin usein pissalle, että kun on nämä sairauskertomukset on olleet viimeaikoina niin pinnalla, ajattelin jo hetken että onko sillä nyt joku virtsatietulehdus!? Mä veikkaan, että ilmiö kuitenkin liittyy aikuistumiseen ja se on keksinyt merkkailun! Se on myös hiffannut jo aiemmin, että kun lirauttaa tolpan juureen, kuuluu tölikän koirayhteisöön. Nyt se on ilmeisesti keksinyt, että kannattaa olla yhteisössä aktiivinen jäsen ja lirauttaa usein ja moneen paikkaan.

Jalkaa se ei vielä yritäkään nostaa.

Kauneuskilpailuihin

Bonosta on tullut niin hirmuisen komea (tässä sataprosenttisen objektiivinen totuudentorvi ääntelehtii), että olen päättänyt ilmoittaa sen näyttelyyn! Kaapelitehtaalla on ulkomuototuomareiden epävirallinen pentunäyttely 16.11 ja ajattelin mennä sinne vähän totuttautumaan meinikiin.

Mä innostuin hirveästi, kun luulin, että Rainer Vuorinen arvostelee colliet Voittaja -näyttelyssä 13.-14.12 ja ajattelin että haluaisin kuulla, mitä hän sanoisi pampulasta. Mä jo kuvittelin kantavani junnuvoittajan pokaalia, mutta Bono ei ehdikään täyttää kriitillistä 9 kuukautta siiheksi, joten me tyydytään loistamaan pennuissa.

No, Mari tiesi kertoa, että Vuorinen onkin ryhmätuomarina. Ei se mitään. Me mennään kuitenkin fiilistelemään ja tutustumaan meinikiin. Katsotaan onko meistä areenoille :) Toivottavasti tavataan sukulaisia!

Kainaloinen

Bonolla taitaa olla tosiaan joku uhmaiän tapainen, se on heittäytynyt kovin jukuripäiseksi. Ei se oikein jaksaisi lenkkeilläkään. Ulkona kaikista kivointa on haisteleminen ja raatojen jäljittäminen. Muuten se retuuttaa hihnaa ja heittäytyy pötköttelemään. Tai pakittaa ja yrittää mennä pannasta läpi. Se on säädetty nyt niin kireälle, että melkein hirvittää, mutta kapea (vaikka paksu noin kuvainnollisesti) kallon muoto on nyt johtanut tähän.

Treenaamisesta se ei ole yhtään kiinnostunut, jos ei ole ihan superherkut. Me ollaankin oikeastaan otettu pieni sarja ruokakuppi kädessä. Tieto muonasta aina siivittää mukavaan tarkkaavaisuuteen. Oteetaan iisisti sillä saralla. Onneksi me ollaan edistytty niin paljon, että vaikka lopetettaisiin tähän paikkaan koko treenaaminen, se olisi ihan yhteiskuntakelpoinen, mukavasti käyttäytyvä koira.

Vastapainoksi Bono on alkanut ainakin aika ajoin nauttia siitä, että käsittelen sitä. Varsinkin korvien ja pään hierominen saa sen huokailemaan raukeasti. Siitä on sitten hyvä jatkaa muuallekin kroppaan.

Nyt se on alkanut venyttelemään. Joka kerta, kun lähdetään ulos, se venyttää etukropan antaumuksellisesti hissiä odotellessa. Sieltä sekin tulee, vaikka pienempänä ihmettelin, kuinka koira voi olla olemassa niin ettei se venyttele :D

Tunnelmia

Tunnelmat on hyvät, mutta raukeat. Ei olla jaksettu paljon äkseerata, eikä paljon reenatakaan.


Ulkoilla voi näinkin - ihan totta. Kannattaa kokeilla!


Ollaan me nautittu iltatähden paisteesta ja kuun loisteesta.


Ollaan muisteltu mennyttä työviikkoa...


...ja toimiston vaaroja.


Ollaan nautittu viimeisistä syksyn väreistä.


Ja todettu, että nyt voi jo polttaa kynttiloitä.


Mä täytin 7 kk ihan vaivihkaa - tänään.


Ja kävin koirapuistossa juoksemassa Rekun kanssa.

Ei tässä tämän kummoisempaa. Tällä kertaa.

Onnellinen koiran omistaja

Tunsin eilen itseni koko päivän huonoksi ihmiseksi, halveksittavaksi Ramboksi ja epäonnistuneeksi koiran kasvattajaksi, mutta kuinka ollakaan: aamupaini toi sen tuloksen, jonka parhaimmillaan kuvittelen alistamisen voivan tuottaa.

Silmät on jo ihan hyvät, mutta kasvatusmielessä huuhtelen niitä vielä aamuin illoin. Nyt se ei enää vauhkoonnu ja pyörittele silmiään villinä, kun näkee, mitä mulla on mielessä. Se vähän koittaa juosta karkuun ja rimpuilee, mutta siinä ei ole sitä ahdistumisen tunnetta, sen kroppa ei jännity ja pelosta terä on poissa. Kunhan saan sen kainaloon, se istuu siinä ihan rentona ja homma sujuu mukavasti. Sit voi vähän lipaista, lepertää ja heiluttaa häntää, kun homma on ohi.

Tätä mä juuri hain: että se ymmärtäisi ja luottaisi, että teenpä mä mitä vain, ja vaikka se vähän nipistäisi tai kirvelisi, siitä ei seuraa mitää kamalaa vaan loppupelissä mukavia ja hyviä asioita.


Karanteenin takia Bono ei päässyt viikonloppuna naisseuraan, vaikka treffit oli sovittu- sääli.

Saldo on muutenkin mittava. Eilisen ja tämän aamun aikana olen
- saanut raadon suusta noin vain
- saanut harjattua koko hurtan läpi kerralla niin, että jätkä vain makasi maassa ja jyrskytti luuta, käänsipä sopivasti kankkuakin, kun oli sen aika
- saanut pyyhittyä peräpeilin pari kertaa ilman kieppumista
- huuhdellut silmät kaksi kertaa ilman taistelua.

Tassujen pyyhkimisiä ja pesuja ei lasketa, koska se osasto on mennyt tähänkin asti hyvin.

Musta tuntuu taas, että vaikka en kristikuntaan kuulukaan, maailmassa on jonkunlaista johdatusta. Kannatti melkein maksaa 300 euroa siitä, että näin kuinka tyylikkäästi ja eleettömästi Eskelinen sen homman Apexissa teki! Silloin siis, kun jalkoja kuvattiin.


Whatcha got there?

Olen keskustellut tästä alistamiskysymyksestä kokeneempien koiranpitäjien kanssa ja se tuntuu ajatuksena yleensä kategorisesti herättävän vastustusta. Selvyyden vuoksi: mä en tarkoita sillä pakottamalla kouluttamista, huutamista, suutuspäissä retuuttamista tai minkäänlaista satuttamista. Tarkoitan sillä sitä, että kun koira vauhkoontuu, pidän sitä kiinni ja estän sen rimpuilun ja poukkoilun kiinni pitämällä ilman, että satutan sitä. Pidän sitä kiinni siihen asti, että se rentoutuu ja pysyy mun luona lopulta vapaaehtoisesti. Ja antaa huuhdella ne peevelin silmät :D

Eilen mä kellistin sen maahan kyljelleen, koska en jaksanut pidellä sitä muuten paikoillaan.

Kyllä mä tämän tiesin itse asiassa jo silloin, kun pentuvalinta tehtiin, että joku kerta mun on pakotettava se maahan. Bono ei ole muistaakseni kertaakaan mennyt kenenkään koirankaan edessä selälleen, ei emolleen eikä sen jälkeen kenellekään muullekaan. Ja Romeo taitaa olla samaa sarjaa?!

Karmee numero

Tänään mun hieno pakottamismenetelmäni ei toiminut kuin yhden silmän ajan. Toisen eli juuri sen silmän hoitamisesta, joka on vasta alkanut rähmiä, tuli ihan järkyttävä show. Bono melkein kokeili hampaitakin muhun, ja koko homma päätyi siihen, että me maattiin kylpyhuoneen lattialla päällekkäin ja mä pidin sitä kyljellään ja pää lattiassa. Jostain tuli vähän vertakin, en tiedä mistä.

Mä en oikein tiedä, mitä mä ajattelisin tästä alistamishommasta. En kyllä oikein mielelläni siihen ryhdy. Toisaalta ajattelen, että en voi antaa sen onnistua voittamaan sellaisissa asioissa, jotka on sen oman terveyden kannalta tärkeitä. Tilanne kehittyi nyt niin, että jos se olisi saanut tahtonsa läpi, mä olisin ollut sen kanssa jatkossa jatkuvasti helisemässä. Olen ehkä nytkin. Se pääsi luikertelemaan pannastakin läpi ja nyt on pakko vaihtaa pantaa.

Onneksi oli aamun kaikki kivat asiat vielä edessä. Annoin sille ruuan normaalisti ja leikittiin naksutinta vähän oikein helpoilla kriteereillä. Sit mä laitoin vähän täytettä vanhan luun sisään ja se istuskeli vähän aikaa sylissä ennen kuin lähdin töihin.

Jospa tämä tästä. Illallahan se nähdään, kun huuhdellaan silmiä taas.

Hyvät silmälasit

Nyt menee taas hyvin. Eilen leikittiin paljon ja aloitettiin taas naksutinleikitkin. Tänä aamuna tein ihan pikkutreenin, jossa ensin vähän paikalla istuskelua ja sitten paikalla makuuta ja molemmat menee niin, että voin poistua Bonon luota ja kääntää sille selän ja mennä näkymättömiin nurkan taakse ja pampula töröttää kiltisti asennossa.

Valtava läpimurto! Makuulla nmenomaan.

Maha on vielä vähän löysä, mutta ei kipeä eikä juoksuta meitä enää lainkaan. Normaalit ulkoilut riittää. Eilen kävin kyllä ruokiksella ulkoiluttamassa sen, mutta se oli turha käynti. Hyvä näin.

Silmien huuhteluun olen kehittänyt väkivallattoman pakottamismenetelmän. Se kun ei antaisi mielellään hoitaa, laitan sen hihnaan ja käärin hihnan pari kertaa vyötärön ympärille niin, että pampula ei pääse kauas. Sit se istuu mun jalkojen välissä, kun itse olen penkin reunalla. Hoitohommeli sujuu ilman teatraalisuutta. Mä pyrin sellaisiin ratkaisuihin, joita ohjaa Sinikka Nopolan filosofia "ei tehrä tästä ny numeroo."

Toisaalta, kokemukseni elikoista on se, että kymmenen vuotta kun jaksaa olla kärsivällinen, siitä tulee väistämättä oikein kiva ja myöntyväinen.

Me nähtiin tänään kettu! Se oli hieno. Mulla on ollut uudet silmälasit vasta vajaat 4 vrk käytössä ja tulos on loistava!!!

Oltiin ulkona vähän kuuden jälkeen ja se oli ihan meidän lähellä. Se luikki Väiskin kaukalopallokentän suojissa, siinä me bongattiin se ihan lähietäisyydeltä pari kertaa. Sitten se oli vaanimassa pukukoppien alla asuvia kaneja. Siellä Bono sai siitä ilmavainun ja intoutui jäljestämään siksakkia hilputtaen ketun perään.

Me tuumattiin, että repolainen pärjää kaupunkiviidakossa paremmin kun ei kesytetä sitä, joten lähdettiin sitten eri suuntaan. Se oli hieno. Aika pieni - ehkä pienen shelttinartun kokoinen.

Eikö tämä koskaan lopu?

Aamulla tuli puhdas kakka ja totesin, että nyt voimme jo vaikka vähän moikkailla koiratuttuja. Olen vältellyt koirakontakteja, kun ajattelin ettei tartutettaisi omia kärsimyksiä toisille.

Kotiin tullessa huomasin, että toinen silmä on ihan täynnä visvaa. Nyt on sitten silmässä tulehdus.

Mä jo konsultoin loppuviikosta Jaanaa tässä rähmimisasiassa, ja apteekissa hypistelin silmähuuhdepakettia. En kuitenkaan aloittanut huuhteluruljanssia, kun ajattelin että säästelen Bonoa. SE ei tykkää hoitotoimenpiteistä ja ripulishow on jo melkoinen koettelemus. Sitä paisi ajattelin vähän sitäkin, etten mielelläni koskettele silmiä samaan aikaan, kun ollaan matopaskojen kanssa käsikontaktissa.

Meidän tienoilla on liikaa koiria ja kun ei pakkasia ole, mikrobiyhteisö voi vähän turhan hyvin.

Mä luulen, että me aletaan suunnitella muuttoa.

Väliaikatietoja

Ripuli jatkuu, mutta attapekt on rauhoittanut mahaa niin, ettei enää ihan koko ajan tarvi hypätä ulkona. Mulla oli matokuuri valmiina kotona hankittuna taannoisten raatoeväiden takia ja aloitin kolmen päivän kuurin eilen illalla. Poika osoitti jo halua leikkimiseen ja jekkuiluun, joten arvelin sen olevan tarpeeksi voimissaan.

Aamulla olikin eka kerta sitten perjantaiaamun, kun ulkona tuli ensin pissa ja vasta sitten kakka. Kakkakin muistutti ehkä vähän enemmän kiinteänpuoleista kuin liejua. Yöllä tosin jo vahän vaikutti siltä, että koko show alkaa alusta uudelleen, mutta aamuyö meni ihan rauhallisesti nukkuessa.

Nyt me ollaan töissä, saan tarkkailla miten vointi kehittyy ja töytyyttää sen tarvittaessa heti kartanolle.

Potilas

Meillä on taas ollut vaiherikas yö, kun Bono tuli eilen ripulille ja sai illalla nokkosihottumakohtauksen. Me pöristeltiin taksilla pieneläinsairaalaan, sillä limaripulin lisäksi naama turposi ihan mahdottomasti. Ihan kuin ampiaisparvi olisi iskenyt rassukan kimppuun.

Päivystyksessä oli monen tunnin jono ja pahin turvotus ehtikin jo siellä ollessa laskea, mutta pampula oli aamuun asti kovin levoton ja kipeä.


Laitan tähän kumminkin piristykseksi luontohavaintoja ajalta ennen kärsimystä.

Ihoturvotus näkyi naamassa ja jaloissa, mutta kyljistäkin sai käsikopelolla bongata kuumia isoja patteja, kun se niitä kalusi. Ne kutisi kamalasti.


Syksyn viimeiset vaahtopäät - kenties.

Mietin jo, että olenko itse yliherkkä ja lähdinkö turhaan retuuttamaan koirariepua yön selkään itkemään. Ei sitä pennun kanssa kuitenkaan uskalla kovin pitkään katsoa, varsinkin kun tiedän että ihmisillä nokkosihottuma voi turvottaa limakalvot. Esitiedot kirjannut kandi ja päivystävä lääkärikin totesivat, että nokkosihottuma kannattaa aina käydä näyttämässä, jotta vitaalitoiminnot tarkistetaan, koska se voi olla anafylaksian oire.


Bono 19 kg, kollega 40 kg.

Ei kuitenkaan koskaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Esitutkinnan tehnyt kandi oli myös ylpeä ja onnellinen collien omistaja ja tunsi Bonon kasvattajan (lupasi olla yhteydessä, kun tietää nyt, missä majailet :). Meillehän heti löytyi yhteinen sävel, koska olimme liikuttavan yhtä mieltä siitä, että collie on aivan ylivertainen koira! Puhuttiin pitkät pätkät asiaa - mitäs muuta - ja opin tärkeitä juttuja collien MDR-geenimutaatiosta.

Ivermektiinin lisäksi jotkut rauhotusaineet tyrmäävät collien kuulema turhan tanakasti. Myös Strongholdin vaikuttava aine on ylianostuksena vaarallinen. Ripulilääkkeistä imodium ja eritoten loperamidi ovat MDR-collielle vaarallisia. Punkkimyrkyistä Promeris Duo on myös vaarallinen.

Geenimutaatio ei ilmeisesti ole kuitenkaan hirveän yleinen, sillä tosi monet eläinlääkärit eivät tiedä siitä lainkaan. Siksi asia kannattaa aina mainita rutiininomaisesti, kun yliherkkyyksiä kysytään.

Olen oppinut muuten pakon sanelemana hyvän pitelyotteen, jolla voi rauhattoman tai hermostuneen koiran rauhoittaa muissakin yhteyksissä. Jos pitelee koiraa lattialla, mä laitan oman polven sen etujalkojen taakse. Toisella kädellä niskalenkki niin, että sen leuka nojaa rennosti mun kyynärtaipeeseen. Kyynärpää pidetään siis ylhäällä. Toinen käsi menee kropan yli ja pitelee ulommaista etujalkaa, mielellään vähän ilmassa. Toimii samaan tapaan kuin esim. lastensuojelutilanteissa kiinnipito rauhoittavana toimenpiteenä eikä tarvi sen kummemmin muuten alistaa.


Tämä ei ole mikä tahansa pulu vaan sepelkyyhky!

Mä otan 3 % verran kunniaa tämän otteen vuoksi siitä, että lääkäri laittoi lappuunsa vielä loppukaneetiksi: "Pikaista paranemista superkiltille Bonolle!"

Kyllä se sai taas kuulla kehuja luonteesta ja käytöksestä, vaikka olosuhteet ei olleet kaikkein otollisimmat esiintyä edukseen :D


Olo on jo parempi, kohta voi kurkotella taas.

Raportoinpa vielä senkin, että mä itse löin jalkani luuhun lääkäriin lähtöä touhottaessani, ja päkiästä meni nahka ihan rullalle. Mennessä taksikuski kertoikin hyvän Happy End -tarinan, siitä kuinka ulkopuolisen välittäminen voi olla kultaakin kalliimpaa tilanteessa, jossa hätääntynyt sairaan lemmikin omistaja on vähän toistaitoinen.

Hänellä oli kerran kyydissä nainen, joka suunntteli operaatiota, jossa haetaan auto paikasta x, mies paikasta y ja koira paikasta z. Koira oli huonossa jamassa ja piti toimittaa lääkäriin. Taksikuski oli tuumannut, että neljän ruuhka on alkamassa ja liikenne puuroutuu kohta, ja ehdotti, että mitäs jos kuitenkin ihan ensin haetaan koira ja ajetaan lääkäriin. Näin tapahtui.

Omistaja oli jälkeen päin soittanut perään ja sanonut, että koiralla oli ollut henki hieverissä, mutta pelastui, kun oli päässyt nopeasti hoitoon.

Kunniatohtori

Todisteita siitä, että ollaan oikeasti hengissä ja ihan hyvässä kuosissa noin ylipäänsä. Tietsikassakaan ei ollut muuta vikaa kuin muutama sata megaa liikaa kuvia.


Rajasaaressa Tepon (oik.) kanssa.


Helsinkiläistä ruskaa ja muutama saman kaupungin koira-asukas.


Lonely rider - vai olikse c.c. rider? Elvis tietäisi.


Ahkera metsuri ansaitsisi vaivan palkakseen kunniatohtorin peipörit tai jotain.

Siunattu* korkeapaine

Ihan kuin myrkkypilvi olisi pois pyyhkäisty mielestä ja olkapäiltä, kun aurinko paistaa jo ties kuinka monetta päivää ja ilma on raikas. Bonokin herätti mut jo viideltä. Ripulia lukuunottamatta se ei ole koskaan ennen herättänyt mua. Nyt sillä vain ilmeisesti oli sellainen olo, että pitäis olla jo aamu. Tai sitten se oli jostain kuullut, että olen moitiskellut sitä aamu-unisuudesta ja kettubongailun mahdottomuudesta. No, viideltä oli kyllä ihan liian pimeää. Koskaan ei ole hyvä!

Me oltiin illalla Rajasaaressa Rian ja Mura K:n kanssa ja vaikka siellä vilahti puolitoista tuntia, ei oltu lainkaan rasittuneita, päin vastoin virkistyneitä. Lönkyteltiin iisisti. Bonsuli sai takapäälle niin arvokasta heinikossa ja metsämaastossa hilputtelua.

Emännät keskusteli mm. kirjallisuudesta ja 3 sekunnin säännöstä ja totesin olleeni taannoisessa loihelausumassani hiukan jyrkkä. Mä luulen, että nisäkkäillä on yhteinen ominaisuus se, että on jonnii sortin lyhytmuisti, mutta survival kamppailussa tarvitaan kyllä mielestäni väistämättä myös varsin vankkaa pitkäkestoista muistia. Molempi parempi siis.

Bono on jo säkäkorkeudeltaan 55 cm, joten vähän piti katsoa, että onko Bono jo isompi kuin Mura. Valitettavasti ei ole tutkimusaineistoa pähkäilyn pontimeksi, sillä valo ei riittänyt kamerani optiikalle millään. Salamalla kuviin tulee taas ikäviä sivumerkityksiä, kun silmät kiiluu samaan tapaan kuin Jack Nicholsonilla Hohdossa, joten mä en kamalasti harrasta salamalla kuvaamista.

Enkä mä sitäpaitsi ole saanut purettua vielä viikonloppuisia kuviakaan kameralta että se siitä.

*toimitan sielunhoidon käsikirjoitusta, joten kristillissävytteinen sanasto näköjään suodattuu tännekin. Mikäs siinä, hyvä sana.

Kettuja? -Pah.

Ei toivoakaan nähdä kettuja, pulskia sen kummemmin kuin laihojakaan, sillä Bonsulia ei saa aikaisin taipaleelle.

Mulla oli kello soittamassa puoli kuudelta, ja kunhan olin itse saanut unihiekat pois silmistä, keitin kahvit, keitin puuron, söin ja join, tiskasin viikon tiskit ja kävin suihkussa. Sitten vasta nuori herra jaksoi nousta jaloilleen.

Villi luonto ei odota yhdeksän ruuhkaan asti näkösällä.

3 sekuntia

Koiran muisti on kuulema kolme sekuntia, näin mulle on kerrottu. Jos se tekee jotain inhaa ja siitä seuraa omistajan taholta kurinpitotoimenpiteitä, näiden pitäisi tulla nopeammin kuin 3 sekkaa. Minä en usko tätä.

Meillä oli taas raatoepisodi perjantaina ja sain koiran kiinni vasta, kun se oli syönyt ketun jäljiltä oikein pahalle haisevaksi äityneen linnun luuston. Kun sain sen vihdoin kiinni, töytyytin sen kotiin ja suihkuun aika totisesti. Kuinka ollakaan, koko viikonloppu on sen jälkeen mennyt oikein sopuisissa merkeissä. Bono osaa kävellä hihnassa nätisti, vaikka se on taas ihan urakalla koetellut kuinka tehokasta vetäminen voisikaan olla. Sain myös aamulla leikattua takun palleista ilman mitään ylimääräistä venkoilua.

Kyllä kai kaikki oppiminen edellyttää, että oliolla on jonkunlainen pitkäaikaismuisti?

Olen ottanut kuviakin viikonloppuna, sillä me ollaan ahkerasti kasvatettu lihaksia reisiin, mutta kotikoneessa on jotain vikaa. Jonain päivänä ne tänne varmaan kuitenkin tupsahtaa.

Naapurit on nähneet pulskia kettuja meidän kulmilla, mikä selittää raatopopulaation valtavuuden. Saan uudet silmälasit tällä viikolla, ehkä minäkin sitten näen!! Kettuja.

Koulutus rules

Meillä oli niin mukavaa eilen koirakoulussa että! Oltiin kyllä ihan märkiä eikä Bono suostunut menemään vetiselle asfaltille maate. Tämä on kiva juttu (tämä siis, että koulutus on kivaa), sillä ulkoilu ei sille jostain syystä nyt oikein maistu. Me tehdään tavallista lyhempiä lenkkejä, varsinkin aamuisin.

Kotona sain vihdoin onnistumaan sarjan maahanmenoja, kun otin kosketuskepin taas avuksi. Pallopäällä, kun kopauttaa lattia, se menee nätisti kyynärpäät edelle alas - ja hanakasti!

Me saatiin hyviä vinkkejä, kuinka työstää tiukempia käännöksiä (mama pyörii lähes paikallaan - toimii ruokakuppi kädessä oikein mojovasti), sivulle jäämisen paikkaa (sivulle, askel eteen, sivulle, käännös oikeaan, sivulle jne.). Toimii hienosti. Sitten me alettiin reenaamaan sitä paljon surtua seisomista ja Bono hiffasi sen heti. Vai olikohan se niin, että emäntä hiffas, miten sitä kannattaa palkita? Jotain joka tapauksessa tapahtui niin, että se tuntuu nyt edistyvän eikä taantuvan.

Jos energiaa piisaa, niin voidaan alkaa harjoitella noutokapulan pitämistäkin, saatiin siihen hyvät ohjeet.

Me ollaan taas molemmat oikein innostuneita ja valion arvo kangastelee taas mentaalisessa horisontissa :D Optimismia ilmassa, siis. Menestyksen ja optimismin taustalla saattaa ola se, että oli taas hyvät herkut: höyrytettyä naudan paistia. Se jotenkin potkii parempiin suorituksiin kuin kuivamuonanappulat tai kuivatut maksan ja sydämen kimpaleet.

Ai niin, tärkeä vinkki, jota en ollut muistanut noudattaa, oli sellainen, että vielä palkitessa toistaa vihjesanan. Eli sanoo esim. sivu uudestaan juuri silloin, kun se on hienosti oikeassa asennossa. Se auttaa koiraa ymmärtämään, mitä siltä niinku oikeastaan odotetaan.

Joku vaihe

Bonolla on taas ollut kasvupyrähdys. Huomasin, että Ramseksen jäämistöstä peräisin oleva Pariisin tuliaispanta, josta koirani meni kaksi viikkoa sitten läpi, on kohta sen verran tiukka viimeisessä reiässä, että saadaan siirtyä käyttämään tokavikaa reikää. Muuten mä en sen kasvamista oikein itse tahdo huomata.

Koirapuistossa huomasin eilen, että sen vasen takajalkakin lenksui taas sivusuunnassa, mikä ilmeisesti siis liittyy kasvamiseen. Se on jäntevöitynyt kumminkin aika mukavasti, kun kuvaamisen jälkeen lisäsin liikunnan määrää. Koira on muutenkin väsähtäneen oloinen. Se köllöttelee ulkona halukkaasti, tänäänkin aamulla ihan melkein rankkasateessa se laittautui maate, eikä halunnut tehdä normaalia aamulenkkiä.

Illalla on koirakoulu ja me ollaan lintsattu sieltä matkan ja emännän flunssan takia nyt kolme kertaa peräkkäin. Tänään mennään, vaikka sataisi jalkarättejä.

Me ollaan edistytty sivulla istumisessa ja istumisessa yleensäkin. Mä voin etääntyä siitä melkein 10 metriä ja lähellä voin kääntää sille vähäksi aikaa selän ja se jököttää paikallaan. Mutta sitten me ollaan taannuttu seuraamisessa, se karkaa kauas oikealle käännyttäessä. Ja maahan -käskyä se ei kerta kaikkiaan opi. Mulla on joku perustavaa laatua oleva kämmi sen opettamisessa. Jos mä kylmiltään sitä pyydän maahan, se menee (jos menee) siihen istumisen kautta. Aina kun annan käsimerkin (kopautan maahan) se menee maahan aluksi pehva edellä ja mun ymmärtääkseni pitäis tokoa varten mennä kyynärpäät edellä.

Joku mättää. Ehkä se, että kosketuskeppi tuntui hankalalta ja olen luopunut siitä. Ohjaan kädellä ja se ei toimi kovin hyvin. Ja pitäisi varmaan ottaa ohjelmaan muutakin, ehkä se on tylsistynyt? Ostin kyllä jo noutokapulan, kun jälkikapuloiden kanssa noutamisen alkeisharjoittelu oli niin mukavaa.

Seisomisen treenaaminen on ollut jäissä kuukausitolkulla ja sen se on unohtanut (vai olinkse minä?) ihan kokonaan.

Ei meissä taida olla aineksia ihan valioksi, mutta kunhan nyt paikkamakuu joskus onnistuisi niin se olisi jo jotain.

Muutenkin tapetilla on nyt enimmäkseen se, että nenäpeijooni toimii. Ihan kuin se olisi oppinut lukemaan, keskittyneisyys lyhtytolpilla on varsin kunnioitettavaa!!! Koskahan se keksii alkaa opetella koiven nostamista?

Tihulaisen töitä

Ortopedi määräsi Bonolle ison rodun ruokaa ja tein työtä käskettyä ja tilasin sitä. Kun pakettikortti saapui, se näytti tältä.


Tältä se näytti siinä vaiheessa, kun olin kerännyt kappaleet yhteen kasaan.

Tykkään kyllä tehdä palapelejä, mutta tästä puuttui selvästi paloja, eikä esim. hyllymerkinnöistä ollut mitään jälkiä. Teipattunakaan lappu ei ollut varsinaisesti asiakirjan näköinen.

Meidän posti on auki sunnuntaina ja hankkiuduin sinne aamupäivällä, hiljaiseen aikaan. Selittelin vähän ojentaessani lappua postineidille, ja hän totesi muistavansa koiranruokasäkin. Onni onnettomuudessa: juuri hän oli ottanut sen vastaan ja muisti sen, koska se tuoksahteli muonalle! Muuten sitä ei olisi satojen pakettien seasta ihan noin vain löytänytkään.

Hän arveli, että haju oli varmaan tarttunut pakettikorttiinkin, koska Bono oli sen omaksensa tulkinnut. Pitää varmaan paikaansa, kaikki muut postit on säilyneet ehjinä ennen ja jälkeen ruokalähetyksen.

Sunnuntaina tehtiin koemielessä jälki lähipuiston nurmikolle ja aluksi homma näytti melkein lupaavalta.



Sitten tuli tuulenpuuska ja pudotti 15 kg tammenterhoja meidän niskaan ja homma meni ihan plörinäksi. Ei ollut muutenkaan meidän päivä.

Mentiin sitten koirapuistoon ja siellä oli reilu meininki, kuten aina.


Ruskea jengi.

Aamuisia kohtaamisia

Meidän oleminen on ollut kovin seurallista viimeisten päivien aikana ja kun tähän lisätään se, että emäntä yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovalmisteluja löytää kirjastosta seitsemän (7) lukematonta kirjaa lempikirjailijaltaan, blogi on jäänyt vähän heitteille.

Hassuin insidentti lienee sattunut lauantaiaamun lenkillä. Me oltiin liikeellä aikaisin eikä oikein tavattu juuri ketään. Tämä on tosi harvinaista meidän kulmilla, näin harvakseltaan jopa ylellisyyttä. No, kaksi nuorta konstaapelia ajoi maijalla venäläisen ja juutalaisen hautausmaan välissä olevalle pienelle tienpätkälle ja pystytti puhallusratsiapisteen siihen. Tämähän oli ihan ennennäkemätöntä, ja sitä ihmeteltiin hyvä tovi sellaisella intensiteetillä, että poliisimiehiäkin nauratti.

Bonohan oli ihan täpinässä, että mitäs heppuja noi on, meidän kulmilla. Se alkoi vahtia miehiä asettautumalla lopulta ihan mukavaan makuuasentoon. Siinä se rentoutui ja oli lopulta ihan sen näköinen, että mukavan näköisiä tyyppejä, ja kaksi aivan joutilasta käsiparia, jotka oikein hyvin kelpaavat koiran rapsutteluun.

Poliisit ei olleet ilmeisesti koiraihmisiä, koska mun piti toimia tulkkina. Toinen heistä asian laidan ymmärrettyään tulikin Bonon luokse ja suoritti oikein kelvolliset rapsutukset. Palvelualan oikean ammattilaisen voi näemmä erottaa monista pienistä asioista!

Sitten meitä lähestyikin oikein viehättävä rottistyttö ja Bonsulin huomio kiinnittyi lajitoverin hormonaaliseen tilaan. Kyllä, se on ymmärtänyt, mitä eroa on tytöillä ja pojilla.

Raatouutisia

Onkohan viilenevät illat ja kylmät yöt aiheuttaneet city-kanien keskuudessa keuhkokuume-epidemian tai jotain, kun niiden raatoja on alkanut ilmaantua vallan mahdottomasti. Eilen illalla Bono löysi pimeästä puistikosta ihan koskemattoman, mutta kieltämättä kuolleen pupun. Tavallisesti niistä on varisten jäljiltä tallessa vain koivet ja nahka, mutta tämä oli vasta henkensä menettänyt.

Vielä aamullakin se oli ihan täpinöissä ja vaikka se on saanut viime aikoina ihailevia kommentteja naapurustossa hienosta talutinkävelystä, tänään raadon muisto oli liian houkutteleva säädylliseen ja collien arvolle sopivaan käyskentelyyn. Se on vielä liian nuori: sen aivoitukset on NIIIN ilmeisiä.

Pari kertaa me ollaan nyt harjoiteltu sellaista, että otan raadon suusta - oveluudella, en taidolla tai tyylillä - ja sitten kehunut mahdottomasti koirariepua, joka menettää suurimman aarteensa. Tämä onnistuu, kun koira on kiinni. Mitään onnistumisen mahdollisuuksia ei ole, kun koira on vapaa.

Miukun kanssa aikoinaan harrastin samaa. Kun se toi puoliksi lopetettuja saaliita kotiin, kehuin sitä mahdottomasti ja se ajan kuluessa tyytyi siihen, että se toi saaliit mulle ja minä harrastin armeliaisuutta kituvaa pieneläintä kohtaan ja laitoin yltäkylläisyydessämme saaliin "pakkaseen".

Jospa Bonokin tyytyisi jossain vaiheessa siihen, että koiraeläin hankkiin ruokataloutemme raaka-aineet ja ihmiseläin jalostaa pupuista pellettejä ja mahapullia...

Kun väsy iskee

... niin silloin levätään, vaikka peti ei olisi ihan unikulman standardien mukainen.



Todistusaineistoa myös siitä, että meillä on NENÄ!


"Mä nuuhkin meille reitin..."

Darling

Canis-lehden toimittaja kertoi pääkirjoituksessa, kuinka kouluttaminen oli muuttunut tavallaan helpommaksi sen jälkeen, kun hän oli koirineen muuttanut kaupunkiin (ihan meidän nurkille, by the way). On näet vahvisteet paremmin kontrollissa.

Bonossa saman ilmiön huomaa myös: kaikki kiva on kaupungissa emännästä lähtöisin, joten sille kannatta olla aika mukava. Lapissa poron ja hevosen kakkoja löytyi, sen kun raapaisi kuistin ovea ja lähti etsimään. Nyt on saatava emäntä virkuksi ja liikkeelle jne. Kamalasti hommaa... Erityisen kiitollinen Bono näyttää olevan mukavista koirapuiston leikkihetkistä. Se käy kesken telmimisenkin nojailemassa paijattavana ja se on koirapuistovisiitin jälkeen oikein sulaa vahaa kotosallakin.

Ihan eri luontoinen koira kuin siellä, missä palkkiot tulee oman aktiivisuuden ja ikioman NENÄn käytön ansiosta.

Kyllä, nenä on meille todellakin löytynyt! Tästä on aiemmin varmasti päivittelyä piisannut, kun ei namut löydy nurmikolta. Mutta nyt, nenää kun tarmokkaasti käyttää, ylähuuletkin pullistelee sammakon rinnan lailla. Ja puhina käy.

Hengenpelastaja

Eletään nyt menneessä, kun nykyisyys on niistämistä ja loikoilua. Bono tosin nauttii, kun emäntä ei jaksa liikkua liukkaasti. Se saa leikkiä toisten koirien kanssa ja haistella kanien jälkiä ihan rauhassa. Vaikka eipä näitä huvituksia koskaan ole paljon rajoitettu.


Viime viikolla, kun laaksossa vallitsi sumu, me kiivettiin aurinkoon tunturiin.

Sen verran Bono on metsittynyt, etten uskalla ihan yhtä reippaasti päästää sitä vapaana juoksentelemaan kuin ennen. Emäntä ei ole ihan yhtä houkutteleva kuivine nameineen kuin hemaisevat maasta syöksyvät hajut.

Jäljestyksen alkeiden lisäksi me erityisesti harjoiteltiin istumista ja maahan menemistä. Totesin lepsuilleeni niin, että molemmat meni ihan pieleen. Alettiin alusta opettelemaan istumista niin, että peppu ensin maahan.


"Mä osaan istua, mä osaan."


Mä OSAAN!!!!!

Maahan meneminen on jostain syystä hirveän vaikeata ja viimeksi tänään aloitin ihan alusta. Naksuttimen kanssa odotan sanomatta mitään, kunnes se tarjoaa oikean maahan menemisen. Tosin kädellä on autettava, että kyynärpäät osuu ensin lattiaan, mutta maksamakkara on tässä taas ihan paras koulutusavustaja.


Tunturissa Bono osasi kuin osasikin tarjota maahan menemistä oikein hanakasti mustikoiden toivossa!?!

Me käytiin Ylläksen Varkaankurun hienolla lehtolaaksoreitillä.


Photo opportunity.

Yksi onnettomuus sattui. Majavaojalla Viiru putosi suolampeen, kun se yritti juoda laiturilta. Onneksi oli Memphisistä ostetut mikrokuitukylpypyyhkeet sattumalta juuri sillä reissulla autossa, joten pikkupampula saatiin nopeasti kuivaksi, eikä sille jäänyt edes traumaa. Vain pelastushenkilökunta vilustui.


Tässä ollaan jo niin kuivia, että teki mieli ulos lämpimästä autosta.

Viiru kunnostautui myös vahtina. Sohvan selkämykseltä se vartioi meidän lomarauhaa. Peijakas, minkä porun se nosti, kun tunkeilijoita lähestyi meidän takapihaa.


"Ei kauttakulkua!!! Ei ainakaan tämän ikkunan alta!"


Vähänkös porot Viirusta piittasivat.


Bono tajusi homman vasta, kun tavara oli käsissä ja tilanne melkein ohi.


Ei se mitään, jos mä en oikein osaa vahtia, kun mä olen kuitenkin kamalan söpö. Ja osaan loikoilla tyylikkäästi.

Bono on myös tehnyt ensimmäisen hengenpelastuksen. Me lenkkeiltiin yhtenä iltana kaksin ryteikössä, josta ajattelin, että "täällä ei ole käynyt edes Camel-mies" ja enkö mä kohta huomannut, etten pääse enää eteenpäin, kun joenuoma katkaisee reitin. Ilta hämärsi jo, ja jäin kelailemaan, että mites me on tänne oikeastaan päädytty.

Bono otti ohjat käsiinsä ja vei mua aina muutaman kymmenen metriä kerrallaan vanhoja jälkiä pitkin takaisin. Vasta, kun taas tunnistin, missä ollaan ja kehuin sitä vuolaasti rapsutellen, se salli itselleen vapauden etsiskellä tuoreita poron kakkoja.

Me ei ehkä oltu ihan välittömässä hengenvaarassa, mutta kiva nähdä, että se osasi toimia. Se hyvin määrätietoisesti juoksi aina noin 30 metriä eteenpäin ja odotti skarppina paikallaan, kunnes olin saavuttanut sen.


Hengenpelastaja odottaa tumpeloa.

0,5 v. potretti

Met olemme kotiutuneet Lapista. Koira on väsynyt ja emäntä kuumeessa, mutta vaikka reissu oli raskas, se kannatti. Kävimme menomatkalla kylässä Päivin luona, joka tartutti meille jäljestyskuumeen. Se on eri kuume, josta emäntä fysiologisena ilmiönä juuri kärsii.

Reenattiin sen verran, että ihan oikea jälki tehtiin muutaman kerran ja onnistuneesti ruokakuppi sieltä jäljen päästä löytyi kuin löytyikin, kunhan ensin jokainen jalanjäljen näkymätön painauma oli nuuskittu rauhallisesti ja varmasti.

Merkkikapuloiden suuhun ottaminen onnistuu myös. Silloin tällöin ne myös laskeutuu mamin käteen.


Päivi varusti meidät hyvin. Ei jää välineistä kiinni hengenpelastushommelit.

Viralliseksi puolivuotispotretiksi on pitkällisen harkinnan jälkeen seuloutunut tämä kuva, vaikka korvat onkin pystyssä. Tuomariston perusteluissa korostui kuvan syksyisen raikas, mutta samalla seesteinen ja lempeän katseen rauhoittama tunnelma.


Pampula tunturissa.

Kisa oli tiukka ja ykköstilasta kilpaili mm. tämä otos.


Pampula tunturissa II.

Tämä oli myös vahvoilla.


Pampula Majavaojalla.

Boulversé

Bono on ollut maha kuralla eilisten kokemusten jälkeen ja me ollaan kuljettu ulkona koko ilta ja yö. Se ei suostunut tekemään mitään sanomalehdelle, joita levittelin tarjolle kylpyhuoneeseen. Se on tavallaan kovin herkkä, vaikka samalla tavattoman vahvaluonteinen. Eläinlääkäri joutui mm. selättämään sen, koska mulla alkoi voimat hiipumaan rimpuilevaa pampulaa pidellessä. Tänään on hauiksissa sellainen olo kuin olisi enemmänkin urheillut!

Mä en ole sitä kertaakaan alistanut - ei ole tarvinnut, mutta se näytti psykologisesti varsin tehokkaalta toimenpiteeltä... Pitää muistaa jos tulee murkkuna valtataisteluja. Kaikista näistä kommelluksista ja koettelemuksista on nimittäin ollut sellainen seuraus, että Bonosta on pikkupennun naivius ja pehmeys kadonnut. Se kokeilee hanakasti, mitä mieleen juolahtaa. Se on jotenkin olemukseltaan terävämpi kuin aiemmin, tarkkailee virkkuna ja reagoi nopeammin.

Mutta nyt meillä on kivaa. Kun tiedetään, että mikään nivel eikä nivelside ei ole rikki, voidaan liikkua rauhassa niin paljon kuin koira itse haluaa. Kyllä se sitten itse lepää, jos vaappuvat nivelet kipeytyy ja rasittuu. Se oli kymmenessä päivässä kasvattanut massaa taas jo kilon, joten en ihmettele, jos paikat on hellänä.

Kyllä mä muistan itsekin, kun kasvoin 13 cm murkkuna vuoden aikana niin aina oli nälkä ja joka paikkaa kolotti.

Me lähdetään lauantaiaamuna viikoksi Lappiin ja matkavalmistelut alkaa illalla kiihkeinä. Nyt on kiva lähdön fiilis, kun sai tuon huolen pois mielen päältä. Taidetaan lintsata koirakoulustakin, ja pakataan vaan kasseja ja nyssäköitä.

Tutto bene

Sain sen vastauksen kuin halusinkin. Mitään vikaa ei löytynyt. Lonkat, polvet ja kintereet on kuvissa ok. Vähän ruokintaohjeita, liikuntaohjeita sekä ohjeet, mitä pitää tapahtua, jolloin pitää ottaa yhteyttä. Eli jos reippaan liikunnan ja levon jälkeen ontuu, pitää soittaa.

Hankaluutta aiheutti se, että Bono vastusteli kaikkea tutkimusta, eli ei ihan satavarmasti voinut sanoa, oliko joku paikka kipeä vai ei. Tietenkin se osasi myös kävellä melkolailla suorin jaloin.

Lopputulema tällä haavaa on, että Bonsuli on Chape Chaplinin tyyppiä ja seurataan tilannetta. Jos pahempaa ontumista ei ilmaannu niin kasvatellaan jänteviä lihaksia runsaasti liikkumalla. That's it.

Odotusta ilmassa

Huomenna on lääkäri ja mua jännittää.

Toivon, että kaiken vaivannäön, kuvien ja rauhotusten jälkeen lääkäri sanoo:
"Rouva hyvä, tämä on aivan normaalia ja kuuluu kehitykseen. Pennuilla nivelet tässä iässä nyt vaan kääntyy 360 astetta mihin suuntaan vaan."

Mä pelkään, että se sanoo lonkkadysplasia ja näin jo painajaista siitä kamalasta leikkauksesta, jossa reisiluun päätä lyhennetään. En haluaisi olla kirurgian kanssa missään tekemisissä, pelkkä ajatuskin värisyttää.

Aktiivisuuden paluu

Iltapäivän ulkoilusta asti Bono on ollut kuten ennenkin. Ei siitä aiemminkaan varmaan ulkopuolinen olisi huomannut mitään eriskummallista, mutta enää en huomaa minäkään oikeastaan mitään. Se on iloinen ja palannut normaaleihin askareisiin.

Nykyisin tekstiileillä on valmistusvaiheessa jo kaikenlaisia teknokemikaalikäsittelyjä, mutta Bono uskoo vahvasti luomukuolaan. Se tekee sukista rapeat ja ihana, lämmin kosteus antaa kylmään kesään tropiikin tuntua.

Muita aktiivisuuden merkkejä talouteemme ilmaantui, kun hommasin pyykkejä kuivumaan.


Tyyny oli hyökännyt kahvimukin päälle.


Puhtaiden ja kuivien pyykkien välisijoituspaikka oli siirtynyt lattialle.
Myös viikkaustapaa oli uudistettu.


Viirulta lahjaksi saatu Rölli oli kipittänyt keittiöön.


Tennispallo oli ajatunut mamin kenkään.


Muistikirjan reunat oli saaneet pitsireunuksen.


Pääepäilty: "Mä ei tietää, mistä sä puhua."

Jäitä poltetellessa

Bono on tällä hetkellä sellainen mielenterveystoipilas :D

Sillä on ihan hyviä aikoja, mutta kovemmista äänistä se jännittyy ja alkaa pälyillä. Tänä aamuna se nukkui normaalisti selällään sikeästi ja illalla se näki juoksu- ja haukku-unia. Pälyilyä ja säikkymistä tapahtuu ulkona.

Onneksi sillä on niin hyvä perusta. Nyt pitää luottaa Bonon erinomaiseen hermorakenteeseen ja siihen, että onneksi tein paljon pikkupentuna töitä sen totuttamisessa kaikenlaisiin kolinoihin ja muihin ääniin.

Ollaan me jo voitu ulkoilla vapaana. Mä vaan pidän koko ajan herkkua mukana ja se saa heti namun, kun tulee mun luo. Keppiä se jo retuutti eilen ja juoksenteli rannalla. Se innostui vähän ajamaan city-kanejakin, joiden se yleensä antaa olla ihan rauhassa.

Petra kysyi, mitä tein kun pauke alkoi. Yritin aluksi namilla rauhoittaa ja istuttaa sitä, mutta se vauhkoontui niin pahoin, ettei siihen saanut kontaktia. Sitten me vaan lähdettiin kotiin. Jouduin kantamaankin sitä osan matkasta, kun jalka kipeytyi pahasti. Ei mennyt varmaan ihan oppikirjojen mukaisesti.

Eilen illalla sattui onneksi niin, että mulla oli ikkuna auki ja Bono pötkötteli mun jaloissa petissä, kun lueskelin kirjaa. Ulkoa alkoi kuulua ilotulituksen ääniä, jotka tuli selvästi kaukaa. Bono terästäytyi ja jännittyi, mutta ei lähtenyt mihinkään. Otin pikaisesti herkullisia, näytteeksi saamiani nappuloita käsille ja annoin niitä sille runsaskätisesti ja kehuin sitä kovasti aina kun se vähän rentoutui ja kiinnitti huomion minuun. Se söi niitä hanakasti.

Nyt ei haaveilla tottelevaisuusvalion arvosta. Nyt riittää, kun saadaan jalka kuntoon ja harjoitusta paukkuhommiin ennen uutta vuotta. Tosin kouluttaminen on osoittautunut tässäkin tilanteessa hyväksi välineeksi palauttaa tilannetta ja luottamusta normaaliin. Ollaan kerrattu ulkona kaikkea, mitä se osaa, vaikka se onkin ollut vähän säikkynä eikä keskittyminen ole samaa luokkaa kuin ennen. Se saa heti palkkaa, kun menee sinne päin. Kriteerit on nyt niin sanotusti melko matalat.

Mä olen itse ihan luottavainen, että kaikki sujuu hyvin. Päivä kerrallaan.

Pelko hellittää

Bonon posttraumaattinen stressi taitaa alkaa hellittää. Olen koittanut elellä kuten normaalisti ilman, että teen asiasta suurta numeroa. Jouduin jättämään sen yksin muutamaksi tunniksi kotiin, vaikka se ei olisi millään jäänyt. Ulkona se kuitenkin halusi käydä normaalisti ja syöminen sujui ilman kommervenkkejä. Samoin se teki yhden sivulle-treeninkin ihan normaalisti.

Kun tulin kyliltä takaisin, se oli selvästi nukkunut, oli naamatukka sen verran sekaisin ja silmät sikkarassa. Ostin apteekista feromonisuihketta, jota ruikkasin heti kotona sen rintakarvoihin ja poju innostui vähän leikkimään ja häntää heiluttamaan. Iltapäivän se onkin nukkunut.

Apteekin täti oli oikein ymmärtäväinen, kun kerroin mitä oli sattunut.

Eiköhän tämä tästä taas. Uni on parasta lääkettä ihan kaikkiin vaivoihin ja murheisiin. Veikkaanpa, että huomenna se taas jäkittää umpimielisenä vastaan, kun pitäisi hipsutella ulkoa kotiin päin. Varmaan se myös pureksii hihnaa, hamuaa hanskoja ja hyppii mua vasten ja luulenpa, ettei se ota mua yhtään pattiin.

Emämoka

Olin eilen niin ajattelematon, että saa nähdä tuliko mokattua niin, että jäi pysyvä luonnevamma.

Oltiin ulkoilemassa, kun alkoi Nelosen ilotulituskilpailu. En vaan kertakaikkiaan tajunnut, että se on niin lähellä ja että pauke on ihan älyttömän kova. Bono meni ihan vauhkoksi ja se veti kuolemanpelko koko olemuksessa kotiin päin. Matka tuntui ikuisuudelta ja koira on ollut ihan stressaantunut koko yön ja aamun. Läähättää vaan, kyhjöttää kyljessä ja kuulostelee kaikkia ääniä ihan säikkynä. Onneksi se tuntee saavansa jonkinlaista turvaa minusta eikä lymyile jossain nurkassa.

Helpotusta oloon näyttää tulevan kaimalta. Laitettiin pesukone päälle ja U2 poppikoneeseen ja kuudennen biisin kohdalla Bono alkoi järsiä luuta. Nyt loppui levyn seitsemäs biisi ja yksi kappale poron kylkiluita on päätynyt suolistoon mehustumaan ja joku nuolee mun varpaita.

Ihmisiä tuli illalla vastaan, ja kun ne näkivät Bonon vauhkona, niiden oli pakko kommentoida. "Mä olen kuule koiraihminen ja suosittelen, että viet tuon koiran kotiin", sanoi yksikin. Mihinköhän se kuvitteli mun sitä kiikuttavan? Yksi täti kysyi, että "pelkääkö tuo?" ja alkoi kertoa omasta koirastaan. Mulla on Mercuri Urvalin psykologisista testeistä maksimipisteet sosiaalisista taidoista, mutta siihen mun taidot ei riitä, että alkaisin rupattamaan jonkun ventovieraan koiran paukkuarkuudesta siinä tilanteessa kun oma piski on ihan paniikissa.

Jos joku olisi kysynyt, että tarvitko apua, niin olisi mulla saattanut olla idea tai pari, mistä olis voinut olla apua, mutta kukaan ei kysynyt. Tilannetta rauhoittamaankaan näistä epäilemättä hyvää tarkoittavista kommenteista ei ollut alkuunkaan - päinvastoin. Ne vaan kiristi sädekehää.

Tuli mieleen juttu, jonka katulapsityötä tehnyt tuttavani kertoi. Hän sanoi, että pahinta vahinkoa kriisityössä aiheuttavat amatöörit, jotka haluavat auttaa, mutta eivät lainkaan ota selvää, mitä voisi, pitäisi ja kannattaisi tehdä, vaan toimivat spontaanisti omin päin. Kun säälivä turistitäti ostaa katulapselle upouudet Niken lenkkarit, lapsen löytää satavarmasti seuraavana aamuna paljain varpain ojasta puukon jälki keskivartalossa.

Bono rassukka. Nyt on koettelemusten aika.

Levyllä alkoi 13. biisi ja meidän Bono taisi nukahtaa. Se on hyvä!

Back to basics

Ei onnistu sivulle meno, kun ei osaa poika istua. Se on nyt niin fiksautunut siihen, että herkkua tulee eteen istumalla tai seuraamalla ja nyt reenataan ihan tavallista istumista, sivulle istumista ja maahan menemistä. Koitetaan opetella ne nyt kosketuskepin kanssa, paitsi sivulle kävelystä istuminen, joka menee parhaiten herkkukädellä ohjaamalla.

Jokainen juttu pitää näköjään opetella eri ilanteissa. Ruokakupilla ei tulee kuuloonkaan, etteikö istuminen onnistuisi, mutta joka paikassa ei ole ruokakuppia tarjolla.

Käännökset seuraamisessa meni muuten ihan priimasti, mutta ohjaajan (= minä :) rytmi pysähtyy vasemmalle käännyttäessä. Kovin usein ei kannata enää palkatakaan, ettei rytmi hajoa turhaan.

Sydämen palat toimi liian hyvin! Bono ei meinannut malttaa millään tehdä mitään, kun se vain pyöri levottomana namua odottaen. Se vaikutti suorastaan liian nälkäiseltä.

Ei ollut siis mainetekojen päivä, mutta hissuksiin tässä nyt ollaankin kunnes saadaan selvyys siihen, mikä jalassa on. Koirakoulun ope kertoi, että se näyttää vähän samalta kuin hänen yhdellä koirallaan aikoinaan, jolta meni ristiside poikki. Hyvin Bono kyllä peittää, jos se on kipeä, sillä se varoo jalkaa vasta rasittuneena. Toisin se rasittuu aika vähästä.

Odotan malttamattomana että päästäis tilanteeseen, että voidaan treenata ja liikkua niin kauan kuin jaksetaan. Se on hieno fiilis, kun molemmat oppii ja osaa!

Raatouutisia

Taanoisesta variksen raadon syömisestä oli sellainen seuraus, että kakka on sen jälkeen ollut ihan superhyvä! Mä kuvittelen tunnistaneeni juuri sen aterian tulosteen.

Meinaan kokeilla heti, kun käyn taas Murren Murkinassa, että osa ruuasta olisi BARFia. Olenhan mä nytkin antanut sille vähän raakaa lihaa tai mahaa joka päivä, mutta en nyt sentään broilerin siipiä tms. Nyt sillä alkaa olla siihen hommaan tarvittavat hampaat, joten voi kokeilla. Kyllä pampula tiesi naakoilta näpistäessään, mitä maha kaipasi :D Se on NIIIN viisas.

Takajalka on edelleen niin kummasti vinksallaan, että tilasin keskiviikoksi ajan ortopedille. Se kääntyy aika pienestäkin rasituksesta polvesta pihtiin, mutta varpaista ulospäin. Se käyttäytyy selvästi eri tavoin kuin toinen jalka. Tutkitaan nyt, jotta saan mielenrauhan.

Onneksi tulin ottaneeksi eläinlääkärivakuutuksen!

Tänään mennään taas koirakouluun, mutta harjoittelu on ollut kyllä tällä viikolla tosi heikkoa. Kotona on tosin jääkaapissa possun sydäntä ja sehän saattaa siivittää meidät mainetekoihin.

Ruumiita

Me löydettiin eilen ruumis. Onneksi se oli hiekkaveistos, vaikka aluksi mä vähän mentaalisesti hypähdin ilmaan ja koin kalman väristyksiä.


Sandlady, jota Bono ei kauan ihmetellyt. Tukka oli kiinnostavin.

Toinenkin ruumis me löydettiin ja se oli syöty ja maatunut tunnistamattomaksi, mutta neljä jalkaa siinä kaiketi oli ja Bonon mielestä sillä olisi ollut ravintoarvoa. Sain sen kuitenkin pelastettua roskikseen.

Tänään se sitten revanssiksi varasti naakkojen evään, tuumasi kai että mä kokeilen nyt tätä BARF-ruokavaliota. Joku variksen raato se oli, aika loppuun kaluttu, mutta oli siinä luut ja sisälmykset ja hyvältä maistui. Naakanpojat oli vähän epätoivoisen kuuloisia, mutta en pystynyt heitä asiassa auttamaan.

Mä kestän nämä raadot vähän paremmin kuin sen toisen kulinaristisen intohimon. Ymmärrän nykyään myös oikein hyvin madottamisen idean.


Täti oli jotakuinkin luonnollista kokoa, joten Bonsulin koostakin saa tästä käsitystä.

Meillä on ollut koulutusrintamalla vähän taannehtivaa, Bono ei ole oikein kosketuskepin seuraamisesta innostunut. No kuinkas ollakaan, kun treenattiin tänään maksamakkaran kanssa niin alkoi sujua! Vastapäivään ympyrän käveleminen löytyi ihan tuossa tuokiossa, vaikka se on mukamas ollut ihan ylivoimaista.

Maksamakkara on vähän turhan suolainen herkku eikä sitä voi usein käyttää, mutta jatkuvasti täytyy näköjään muutenkin etsiä jotain uutta ja herkullista.

Mammutti

Me nähtiin eilen 5 kk ikäinen nahkapoika ja voi, se oli niin pieni ja siro Bonoon verrattuna. Se oli selvästi matalampi, kapeampi, lyhyempi ja pienempi. Painoakin oli kolme kiloa vähemmän.

Ne oli niin eri puusta veistetty kuin olla ja voi.

Meidän pampula täyttää jo kainalon kokonaan, vaikka onkin laihtunut optimirasvaprosenteille.

Metalöpinää (eli selittelyn makua): Vaihdoin kuvaa ylös ja onpa vaikea löytää tekstiin väriä, joka näkyisi kunnolla. Koittakaa kestää.*

*Täällä on nykyään Minskun lisäksi n. 30 muutakin säännöllistä kävijää.

First things first

Kipulääkkeet on tuoneet uutta rentoutta meidän pampulan olemukseen. Onkohan se huumeessa????

Tänä aamuna seistä törötin palttoo päällä ja maihinnousukengän nyöritettyinä valmiina syöksymään syksyn viileyteen kahinahousuissani, kun poju tuumaili, että mikäs kiire meillä on valmiissa maailmassa!

Pampula keskittyi suutarin opintoihinsa ja emäntä riisui kengät jalasta ja aloitti aamun keittelemällä ja juomalla kaffet. Käyhän se näinkin.