Viime viikolla, kun laaksossa vallitsi sumu, me kiivettiin aurinkoon tunturiin.
Sen verran Bono on metsittynyt, etten uskalla ihan yhtä reippaasti päästää sitä vapaana juoksentelemaan kuin ennen. Emäntä ei ole ihan yhtä houkutteleva kuivine nameineen kuin hemaisevat maasta syöksyvät hajut.
Jäljestyksen alkeiden lisäksi me erityisesti harjoiteltiin istumista ja maahan menemistä. Totesin lepsuilleeni niin, että molemmat meni ihan pieleen. Alettiin alusta opettelemaan istumista niin, että peppu ensin maahan.
"Mä osaan istua, mä osaan."
Mä OSAAN!!!!!
Maahan meneminen on jostain syystä hirveän vaikeata ja viimeksi tänään aloitin ihan alusta. Naksuttimen kanssa odotan sanomatta mitään, kunnes se tarjoaa oikean maahan menemisen. Tosin kädellä on autettava, että kyynärpäät osuu ensin lattiaan, mutta maksamakkara on tässä taas ihan paras koulutusavustaja.
Tunturissa Bono osasi kuin osasikin tarjota maahan menemistä oikein hanakasti mustikoiden toivossa!?!
Me käytiin Ylläksen Varkaankurun hienolla lehtolaaksoreitillä.
Photo opportunity.
Yksi onnettomuus sattui. Majavaojalla Viiru putosi suolampeen, kun se yritti juoda laiturilta. Onneksi oli Memphisistä ostetut mikrokuitukylpypyyhkeet sattumalta juuri sillä reissulla autossa, joten pikkupampula saatiin nopeasti kuivaksi, eikä sille jäänyt edes traumaa. Vain pelastushenkilökunta vilustui.
Tässä ollaan jo niin kuivia, että teki mieli ulos lämpimästä autosta.
Viiru kunnostautui myös vahtina. Sohvan selkämykseltä se vartioi meidän lomarauhaa. Peijakas, minkä porun se nosti, kun tunkeilijoita lähestyi meidän takapihaa.
"Ei kauttakulkua!!! Ei ainakaan tämän ikkunan alta!"
Vähänkös porot Viirusta piittasivat.
Bono tajusi homman vasta, kun tavara oli käsissä ja tilanne melkein ohi.
Ei se mitään, jos mä en oikein osaa vahtia, kun mä olen kuitenkin kamalan söpö. Ja osaan loikoilla tyylikkäästi.
Bono on myös tehnyt ensimmäisen hengenpelastuksen. Me lenkkeiltiin yhtenä iltana kaksin ryteikössä, josta ajattelin, että "täällä ei ole käynyt edes Camel-mies" ja enkö mä kohta huomannut, etten pääse enää eteenpäin, kun joenuoma katkaisee reitin. Ilta hämärsi jo, ja jäin kelailemaan, että mites me on tänne oikeastaan päädytty.
Bono otti ohjat käsiinsä ja vei mua aina muutaman kymmenen metriä kerrallaan vanhoja jälkiä pitkin takaisin. Vasta, kun taas tunnistin, missä ollaan ja kehuin sitä vuolaasti rapsutellen, se salli itselleen vapauden etsiskellä tuoreita poron kakkoja.
Me ei ehkä oltu ihan välittömässä hengenvaarassa, mutta kiva nähdä, että se osasi toimia. Se hyvin määrätietoisesti juoksi aina noin 30 metriä eteenpäin ja odotti skarppina paikallaan, kunnes olin saavuttanut sen.
Hengenpelastaja odottaa tumpeloa.
