Bono esitti kaikki inhottavimmat metkut oikein sikermänä (räyskytti, pää pyöri, korvaton, kuola valuu pissoja haistellessa; se kuseskeli ja paskoi lammasaitaukseen jne. jne.) kunnes hermostuin siihen aivan täydellisesti ja pidin sille sulkeisharjoituksia puoli tuntia ennen viimeistä yritystä. Se vinkui ja tempoili ja makasi kertakaikkiaan maassa käskyn alla ja sai palautuksen takaisin maahan aina kun se yrtitti jotain. Mä en niinku uskonut silmiäni, että se on taas tätä, joten en tarpeeksi rivakasti siihen ilmeisesti heti puuttunut. Pääsi taas ihan mahdottomaksi.
Sulkeiset kai vähän mursi sen villiintynyttä tahtoa, sillä viimeisellä yrityksellä se kiinnostui lampaista sellaisella intensiteetillä, että mun täydellinen ketutus kääntyi voittopuolisesti riemuksi. Tästä on hyvä torstaina jatkaa. Oli hyvä, että oli alla ne viime kesän loistavat onnistumiset, koska jos tästä olisi aloitettu, olisin pitänyt sitä ihan toivottomana pimpelipomtapauksena!
Kotonakin se kävi vielä niin kierroksilla, että se oli eristettävä, että se malttoi rauhoittua nukkumaan. Ihme viiraus taas! Se vaan kiersi ympyrää ja vaani tilaisutta päästä astumaan Reettaa. Hohhoi!
Niki oli kerran siinä hommassa, että se liinan päässä ajoi lampaita portteihin ja se piti koko ajan huomion lampaissa, mutta käveli rauhallisesti ja hallitusti, joten me saatiin lauma pysymään kasassa ja menemään joka kerta porttista läpi. Nappisuoritus siis!
Bonon kanssa se viimeinen kerta meni niin, että se kyllä ajoi lampaita, mutta niin räyhäkkäästi, että mun piti vain keskittyä siihen, että se pysyy kehumalla vireessä, mutta sen verran kontrollissa, ettei pääse hätyyttämään lampaita liikaa.
Niin paljon ja ilmeisesti tehokkaasti sain sitä kumminkin kehuttua, että se palkkautui laumavietillä ja oli aivan onskuna, mikä oli päivän luonteen huomioon ottaen itse asiassa valtava saavutus, nyt kun sitä ajattelee. Bonosta aina tietää, koska sillä on laumavietti tapissa: se puskee jalkojen väliin ja hakee kehokontaktia ja samalla nauraa ja ottaa katsekontaktia. Se on silloin siinä mielentilassa, että "äiti, äiti, kato mitä mä osaan!"
Kehuin sitä tietty hirmuisesti jälkeenpäin ja se sai ruuan ja sit lähdetiinkin kotia kohti, eli onnistumiseen me saatiin päivä päättymään, vaikka piti sitä ihan hartiavoimin kyllä hakea. Tämä on vissiin se, mitä sanotaan työvoitoksi? Kyllä mun usko vähän palautui, vaikka jossain vaiheessa ajattelin, että "kaikki on menetetty, ja niinkun mä odotin tätä paimennuskesää!"
Niki pääsi solmimaan uusia suhteita lammasaitauksen aidan yli.
Se hyvä on, kun pyörii palveluskoiraporukoiden kanssa, niin kuulee muiden koirajuttuja. Olen sellaiseen ymmärrykseen tullut, että kaikissa roduissa yksilöt on varsin vaihtelevia ja joka rodusta löytyy aika lailla reikäpäitä. Ja niitä on myös kaikilla koiraharrastajilla! Ihmiset kisaa ja harrastaa paljon hullummillakin bortsuilla, sepukoilla ja maleilla, kuin mitä Bono on.
Palveluskoiraihmiset erottaa seurakoiran pitäjistä varmaan vain se, että ne on sitoutuneet tekemään töitä koiriensa kanssa, näkevät vaivaa etsiäkseen omalle koiralle sopivat kikat ja tepsivät keinot. Ei kai siinä muuta. Sitäpaitsi se vanha laulu sopii taas tähänkin, että 10 vuotta, kun jaksaa olla kärsivällinen niin kyllä siitä hyvä tulee.
Mä en ole mitenkään vielä ainakaan luovuttanut. Katotaan sit syksyllä uudestaan :D
