1. takaisku

Oltiin eilen Vihtijärvellä koko ilta, kun olin lupautunut talkoisiin merkkaamaan lauantaisten palveluskoiratapahtuman jälkiä maastoon. Nyt on koko porukka ihan uuvuksissa. Bono oli maastossa monta tuntia mukana ja vaikka Ippuli odotti autossa, sille retki oli raskas muussa mielessä. Mama taas joutui suunnitustöihin ekaa kertaa melkein 30 vuoteen ja rampaammaan 1,5 km edestakaisin metsässä kalliota ylös ja kalliota alas. Sellainen epäilys syntyi siinä puuskuttassa, että eipä taida olla kunto ihan kirkkainta terästä.

Niki ja Bono villintyivät ihan mahdottomasti, kun päästiin metsäautotielle ja Niki ei pysynyt koirien yksiössä vaan kiipeili penkkien yli ja siinä tohinassa loukkasi toisen etujalkansa. Voi se oli onneton! Se on ontunut sitä vielä tänäänkin hiukan, vaikka se on jo paljon parempi. Se varaa kuitenkin jalalle painoa, ja kun sitä puristelee nivelistä niin ei se arista muualta kuin varpaasta. Ilmeisesti oireilu on vamman kokoon nähden kuitenkin hiukkasen ylimitoitettua.

Bonolla oli tuossa iässä noita ontumisia myös, muistan kyllä elävästi. Harmitaa kovasti. Täytyy nyt ostaa se autohäkki noille, kun Niki ei pysy sille osoitetulla paikalla vapaaehtoisesti. Se ryökäle muitta mutkitta klenkkanakin kiipeää jopa kuskipukille asti. Ajokorttia ei ole kuitenkaan esittää, joten mä pidän sitä vähän röyhkeänä!

Järkyttävä urakka muuten se voittajaluokan metsäjälki. Herraisä, meillä meni maastoon merkitessä siinä yli kaksi tuntia ja meillä oli kartta ja kompassi sekä kaksi ihmistä kreppaamassa. Eikä me oltu viimeinen ryhmä, joka metsästä pääsi kahvipaikalle.

Mä vain suunnistin ja laskin matkaa. Eli saatiin temmeltää omaa tahtia. Kisassa siitä pitäisi selvitä 40 minuutissa. Sit jos koira hukkaa jäljen niin millä ilveellä sieltä edes löytää kotiin? Vieraassa metsässä puolessatoista kilsassa ehtii eksyä tosi kauas. Eipä se olekaan ihan helppo laji!