Pitäiskö kammata vai ei?
Ihmiset nauttivat eilen senaatintorilla järkyttävän hyvästä msiikista, kun Bono ja Inka vahtivat, ettei rosvo tule. Mitä lie tehneet, sillä Bono ainakin oli ihan puhki. Sillä on nykyään tämä pettämätön jalkaindikaattori. Takajalat on siksakkia heti, kun väsymys iskee. Ne suoristuu kyllä lepäämällä.
Huoneistossa ei ollut mitään puuhailun jälkiä. Tiettävästi Bonokaan ei ole vielä sukukypsä, vaikka molemmat herneet onkin jo käsin kosketeltavissa. Valvontakamerat on vielä asentamatta.
Sohvallakin on vähän märkänä haljun oloista.
Viime kesänä kun luin Shantaramin, huokailin joka toisen sivun jälkeen, että "voi, en ikinä tässä elämässä lue enää mitään yhtä hienoa."
Turha huoli. Löysin kirjastosta lempparikirjailijani Robertson Daviesin Murther and Walking Spirits. Mielikuvituksen ja mielihyvän tykitys on taas ihan vallatonta. Stoori kertoo miehestä, joka yllättää työkaverinsa ja oman vaimonsa petipuuhista ja tulee vahingossa tapetuksi. Hän mm. yrittää kummitella murhaajalleen, mutta ei oikein osaa muuta kuin laulaa tällaista värssyä kollegansa korvaan:
The bells of hell go ting-a-ling-a-ling
For you and not for me
For me the angels sing-a-ling-a-ling
They've got the goods for me
Kun ei ole paha niin ei ole paha!
Tätä Davies-herkkua on vielä trilogin verran odottamassa!!!
Luonnon kihara. Mitähän rotumääritelmä tästä sanoo?
Puhuvan roskiksen tarina jatkuu.... videomateriaalia roskiksesta itse teossa on tuolla.
