Painiottelu

Olikohan jo ilmassa, kun olen monena päivänä ajatellut, että meidän painimiset on ohi. Kolme kertaa Bono alistettiin viime talvena ja nyt sitten tänään taas meni painimiseksi.

Se on ollut taas levoton ja kuolaava jumpittelija muutaman päivän. Eilen tottiskentällä se karkasi, kun olin laittamassa sitä autoon. Bono juoksenteli kirahvin näköisenä kaula pitkällä ja häntä pystyssä pitkin ja poikin. Onneksi oli hyviä kouluttajia paikalla. Kun sain sen kiinni se laitettiin töihin, sivulle, seuraa, maahan jne. Kunnon sulkeisiin. Jos se ei meinannut tehdä, vaadin sitä ja jopa pakotin istumaan pepusta painamalla.

Itse koulutussessiot meni hirveän hyvin. Meillä oli kaksi sessiota jokaista koirakkoa kohti, sillä meitä BH-kurssilaisia oli (ihanaa) vain kolme!!!! Sain hirveän hyviä neuvoja siihen, kuinka uroksen kanssa kannattaa mentellä. Sain ihan kädestä pitäen myös oppia, kuinka pieniä pakotteita voi ja pitää käyttää (esim. käsiapua ja hirmuiset kehut ynnä hyvät palkat välittömästi).

Mitähän täsät tulisi, jos ei oleisi ketään auttamassa. Koiran kouluttaminen on aika vaikeata ja kaikkien neuvot on melkein jollain tapaa erilaisia. Silti, arvostan tosi paljon kaikkia kouluttajia jotka jaksaa illat ja viikonloput notkua kentillä jakamassa omia kokemuksiaan ja näkemyksiään. Samoin muita vanhempia tieteenharjoittajia, jotka jaksavat vastailla kysymyksiin ja pohdiskella noviisien ongelmia.

No tänään olikin sitten sellainen keissi, että meinasin lenkillä, että se saa mennä maahan, kun oli koira näköpiirissä ja Bono alkoi vinkua ja machoilla. Eihän se sopinut Bonsulin pirtaan ollenkaan. Se yritti mennä pannasta läpi, kokeili muhun jopa hampaita ekaa kertaa ikinä ja karkasikin kerran (onneksi hihnan kanssa). Ihan painimalla sain sen sitten lopulta maahan ja pysymään siinä niin, että se nousi vasta kun annoin vapautuskäskyn. Jauhelihanökäleet se sylki sittenkin vielä maahan.


En tiedä "pilasinko koiran" vai en, mutta se on ainakin ihan selvää, että ei kaduta yhtään. Bono on saanut päähänsä, että se tekee silloin, kun sille itselle sopii ja se ei kyllä ole tottelevaisuutta, eller hur?


Mä aloitin Bonon kanssa silloin naksuttimella ja olen ollut tosi pehmeä. Meidän kouluttaja tuumasikin, että olen turhan kiltti. Se on saanut nauttia pentuajan vapauksia näihin asti ja tottunut siihen, että kun vähän joskus jotain, niin se riittää.

Me käytiin ennne kotiin tuloa vielä hiukkasen kentällä tekemässä erittäin vasiua tottista, mutta sain sille kumminkin pari ihan hyvää sivulle menoa ja sain sen myös leikkimään. Tarkoitus olikin tehdä vähän töitä ja kohottaa tunnelmaa. Jospa tämä tästä taas. Muistin onneksi heti kehua, painimisen lomassakin, kun se vaikka vahingossa hetkeksi unohti, mistä tässä nyt painitaankaan, ja meni vapaaehtoiseti maahan. Jättikehut se sai, kun se alkoi pysyä siinä.


Liikennevaloissa jäätiin kaistojen keskelle ja laitoin sen sivulle. Se istui jalan päälle ja piti kontaktia melkein koko ajan, kun valot paloi punaisella.

Hankala laji. Untuvikkona on aina epätietoisuus, että teinkö oikein vain väärin. Useimmiten tuntuu siltä, että tein väärin. Aika näyttää.