Peikko

Sen verran on meidän kulmilla jo lumet sulaneet, että tehtiin tänään kevään ensimmäinen toko-reeni poikain kanssa kuivalla asfaltilla. Olipa aika juhlallista. Pojat on kärsineet toimettomuudesta, kun reenaaminen jäi muutamiin olohuonetreneihin ja kerran viikossa paimennukseen, mutta sen seurauksena Niki on opinut leikkimään!

Olen piilotellut sille leluja ja se kuljettelee niitä nykyisin säännöllisesti sille päälle sattuessaan. Itse asiassa homma käynnistyi taannoin, kun olin kipeänä, enkä jaksanut tehdä sen kanssa mitään. Makasin vain keittiön sohvalla peiton alla ja piilottelin pientä patukkaa peiton mutkiin. Se hoksasi heti, että tämä on kivaa. Tänään Reetta pesi Viirun jäämistön pikkuruisia vinkuleluja ja piilotetiin niitäkin pitkin huushollia ja Nikihän niitä sitten halukkaasti etsii. Kesällä niillä voisi tehdä vaikka esineruutua aktivointimielessä.

Bonsulin turkista on tullut ihan mahdoton pehko. Se on pehmeätä ja sitä on niin paljon, ettei se mahdu suurinpiirtein laskeutumaan vartalon myötäisesti vaan sojottaa kohtisuorassa nahkaa vasten. Kyselin siltä tänään, että "oletkos koira vai peikko", mutta ei se osannut siihen itsekään mitään vastata. Tämä turkkihomma on kastraation ainoa ikävä seuraus. Ai niin paitsit että onhan meillä myös paino-ongelma.

Olen vähentänyt sen ruoka-annoksia pikku hiljaa aika paljon, mutta jossain vaiheessa ilmeisesti kävi niin, että se hotkaisi oman annoksensa ja kävi sitten isäntänä Nikin kupille, joka väistyi kuuliaisesti. Nykyisin ne syö sermin kahden puolen, jotta tätä ei pääsisi tapahtumaan, mutta en siltikään ole huomannut merkittävää painon laskua.

No, nyt on taas haettu 8,5 kiloa broilerin siipiä Kennelrehun autolta. Jospa se olisi kevyttä. Päiväannos on neljä siipeä ja 250g NEUta. Saattaa joutua kyllä Bonolle tuostakin vielä keventämään. Kattotaan ny.

Nikin kuuliaisuus on mahdottoman sitkeätä. Tänään näin vasta ensimmäisen kerran, että se vähän oikeasti skabaili kepistä, kun heittelin niille oksia päivälenkillä. Tähän asti se on antanut Bonon aina ottaa kepin, jos ne juoksee hakemaan samaa keppiä. Ihan hyvä, että se vähän rohkaistuu. Olen jonkun kerran vienyt sitä yksin ulos ja opettanut näitä leikkilajeja, että se huomaisi kuinka kivaa on olla itse aktiivinen. Se on vähän niinku tottunut peesaamaan Bonoa.

Ai niin. Sellainen edistysakel Bonon kanssa on myös tapahtunut, että saan sen nykyisin kyljelleen ja se saadaan pysymään siinä ihan vapaaehtoisesti hieronnan ja harjaamisen ajan. Tämähän on aina ollut Bonolle vaikeata, että pitäisi vapaaehtoisesti alistua toimenpiteille. Kaikki on aina saatu tehtyä, mutta kyljelleen tai selälleen se ei ole niiden aikana mennyt. Alistuminen, rentotutuminen ja luottamus on näissä tilanteissa ollut kovin vaikeata. Mutta nyt on siis se asia muuttunut. Tai ainakin muuttumassa.

Niki puolestaan on oppinut, että kun mama on tullut töistä vasta yöllä, sellaisina aamuina herätetään mummi aamulenkille. Mikä enkeli!!! Mamman mussukka!

Bonsuli puolestaan lösähtää mun päälle nukkumaan ennen kuin toteaa, että ai niin, kyllähän mullakin itse asiassa on kupla otsassa - et kandeekin lähteä samalla oven avauksella. Se aina kyllä lopulta lähtee kyllä ulos Reetankin kanssa, vaikka ensin se meinaa, että mä jäänkin nukkumaan maman kainaloon.

Joutuu muuten nykyisin vaihtamaan lakanoita aika usein, sillä Nikikin on löytänyt oman paikkansa maman vierestä. Kolme vuotta sitten olin sitä mieltä, että koirat ei nuku ihmisten petissä. Näin se meni Lulun kanssakin. Ja kissojen.

Sitruunan tuoksua

En ole pitkään aikaan ajatellut käytösongelmia, kun meidän lenkit sujuvat hyvin. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että Bono rähisee ihan mahdottomasti, kun Reetta ulkoiluttaa sitä. Siihen malliin siis, että pitää pelätä kaatumisia ja että hävettää ja ketuttaa ja että pitää pelätä sen puolesta, ettei meillä ole kohta enää ulkoiuluttajaa maman pitkille työpäiville sekä sen puolesta, että Niki oppii samoille, pahoille tavoille.

Eilen on otettu Viiruvainaan sitruunapanta käyttöön ja alustavasti näyttäisi tepsivän. Iltalenkki oli mennyt rauhallisemmissa tunnelmissa. Siellä, missä pampula liikkuu, ilmassa viipyilee vieno sitruunan tuoksu.

On nämä kyllä epeleitä. Luulin, että tämä oli jo mennyttä elämää, mutta ei.

Lahjontaepäilys

Joskus musta tuntuu, että mua aamuisin yritetään herättää korruptoituneilla menetelmillä.

3-vuotis-kuulumiset

Bono on nyt 3 vuotta vanha ja se on nyt pakko uskoa, että hauvavauvani on oikeasti mieskoira - ei enää leikisti. Hän ei ole pentu eikä kakara enää. Heti tuli kaamea olo: miten tämä aika on sujahtanut näin äkkiä ja voi kauheeta enää kolme tällaista mitättömän lyhyttä ajanjaksoa ja se on jo 12 v. ja tullut siihen ikään, jossa samanikäisiä jo haudataan. Kyllä täytyy nyt nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä, koska ihan tuossa tuokiossa niitä ei enää ole!

Tässä mielessä oli kiva, että meidän viime torstain paimennukset meni aivan putkeen. Ensin Nikillä otin kaksi kertaa kuljetusta ja flankkiharjoituksia ja se työskenteli molemmat kerrat hyvin. Tosin pääosin nenu maassa. Siihen pitäisi nyt joku viisasten kivi keksiä, että miten sen saa nostamaan nenun ilmaan. Luulen, että kunhan sen tärkeysjärjestys olisi lampaat ja sitten vasta hajut - eikä päinvastoin - siitä tulisi ihan paimentamisen näköistä hommaa.

Se on kumma, kun se kuitenkin on ihan tasan tarkkaan myös tietoinen koko ajan, mitä mä haluan siltä, se näkee ohjauksen ja se tietää missä lampaat on. Jos katras uhkaa hajota, silloin se nostaa nenun maasta ja siihen tulee eloa ja se kokoaa katraan. Meidän taktiikkana onkin ollut vähän hajottaa laumaa niin, että mä kävelen sen läpi, jotta lampaat liikkuu eri suuntiin. Silloin Niki aina terästäytyy. Täytyy ehkä enemmän tehdä sitä taas ensi kerralla. Toisaalta, se kuitenkin koko ajan pitää lampaat liikkeessä, mikä on kyllä merkki siitä, että lampaat tietää, että se paimentaa. Se on pääasia.

Jotenkin mulla on sellainen tunne, että kun päästään toukokuussa ulos laitumelle, hommaan tulee lisää haastetta ja Niki saattaa silloin terästäytyä. Jä täytyy koko ajan muistaa, että se on juuri siinä iässä, jossa hajut kiinnostaa ihan mahdottomasti ja että se on vasta vuotias. Siihen nähden se työskentelee mahdottoman hyvin.

Bono oli odottanut kaksi tuntia autossa, kun tuli sen vuoro ja me ulkoiltiin puolisen tuntia kahdestaan ja odoteltiin rauhassa omaa vuoroamme. Rauhoittaminen toi ryhtiä Bononkin treeniin ja pystyttiin tekemään ihan samanlainen harjoitus kuin Nikin kanssakin. Ensin kuljeteltiin ja siihen väliin muutama flankki sekä vasempaan että oikeaan.

Tavoitteena mulla oli vain se, että se kulkee nätisti eikä hauku ja niinpä me pystyttiin tekemään kaikki se, mitä osataankin. Mä olin varautunut siihen, että me vain ollaan aitauksessa ja rauhoitan sen maahan. Mitään paimennuksellisia tavoitteita ei edes ollut!

Näiden mun koirien kanssa selvästi kaikessa puuhailussa a & o on rauhoittaminen ja valmistelu. Jos ne ei ehdi rauhoittua ja tottua tilanteeseen, niiden viretila pomppaa salamana liian korkealle eikä ne tiedä mitä pitää tehdä ja homma menee turhaksi poukkoiluksi ja haukkumiseksi. Bono voi vielä yrittää näykkiäkin lampaita, mutta nyt sillä ei ollut yhtään sen suuntaisia ajatuksia. Ensi kerralla voi alkaa treenata flankkeja niin että haetaan parempaa etäisyyttä lampaisiin.

Voi, mä olin ylpeä molemmista, ja erityisesti Bonosta!

Älskling 3 v.

Kuvat puhukoot puolestaan!

Oikea formula

Meillä on ollut Nikin kanssa vähän tekemistä sen kanssa viime aikoina, että kumpi on kumpi meidän suhteessa. Ja että onko meillä jonkinlainen emäntä-hauva-suhde ylipäänsä olemassa. Kaksi kertaa olen joutunut panemaan sen ulkona maahan ihan väkisin, kun se on meinannut jumpitella ja ollut sitä mieltä, että nuoren koiran ei tarvi totella, vaan se saa mennä nenän viitoittamaa tietä, miten tahtoo.

Toinen tälläinen tulehtuneen suhteen päivä oli viime viikon torstaina, kun oli vielä molemmat koirat paimenessa mukana ja kaikki meni tietysti aivan v***iksi.

Eilen tehtiin kaikki toisin. Ulkoilutin koirat oikein hyvin ennen paimeneen lähtöä ja ruokin ne kevyesti, mutta hyvin. Bono jäi kotiin, koska oli tarkoitus hommata laatuaikaa mulle ja Nikille. Ajoitettiin saapuminen niin, että ehdittiin ulkoilla ja rauhoittua oikein hyvin myös ennen lampaille menemistä. Molemmilla kerroilla makuutin sitä odottelemassa ja rauhoittumassa.

Meillä meni molemmat kerrat aivan putkeen! Aloitettiin vapalla kuljetuksella ja vaikka se haisteli jonkun verran, se pysyi koko ajan hommissa ja kuulolla niin, että sitä ei tarvinnut kamalasti vaatia. Sain periaatteessa edetä vallan kehumalla. Niki itse innostui hommasta taas niin, että kun oli lopetettu, se itse kävi vielä kiertämässä lampaita pari kunniakierrosta. En ollut ottanut sitä kiinni, koska aiemmin ei ollut mitään tällaisia "ongelmia". No, koulutuksen tässä vaiheessa, tämä ei ollut ongelma, myöhemmin kyllä :)

Tokalla kerralla sama hieno esitys jatkui ja joka kerta kun vaadin sitä menemään maahan, se meni melko hyvin - jopa paremmin kuin muutamat vanhemmat ja enemmän reenanneet kollegansa. Ei ihan heti käskystä, mutta kepillä annetusta merkistä kyllä. Se muutenkin tottelee keppiohjausta erittäin hyvin.

Oi, että me molemmat oltiin riemuissamme. Lähdettiin pienelle lenkille tokan vedon jälkeen ja vaikka Wool (lammastilan nuori bortsu-uros) tuli mukaan ja houkutteli Nikiä juoksemaan, se mielummin leikki mun kanssa patukalla ota koppi -leikkiä.

Juu, kyllä meillä on siis joku suhde olemassa!!! Ja Marikan kanssa sovittiin, että seuraavalla kerralla aloitetaan taas vapaalla kuljetuksella ja siihen väliin voi ottaa muutaman flankkiharjoituksen. Nyt taisi löytyä meillä oikea formula tehdä tätä hommaa. Pitää muistaa koko aika, ettei vaadita vielä liikaa. Flankki on siis hakukaari, jossa koira laitetaan maahan ja josta se lähetetään kaarelle joko katrasta oikealle tai vasemmalle kiertäen.

Muutakin mukavaa sattui. Tikrun ja Zaggan viisiviikkoiset pennut vierailivat paimennuskatsomossa, ja herraisä, miten suloisia vauvalle tuoksuvia pulleroita! Itsellä ei tullut kyllä yhtään pantukuumetta. Niki on siinä parhaassa iässä, jossa koiriensa kanssa olis paljon enemmän tekemistä kuin mitenkään aika ja energia riittää.

Sit tokaks, sain hyvästä keskustelusta motivaation kouluttaa myös Bonoa lampailla. Nanan emäntä nimittäin kertoi, että oma koiransa oli selvästi hyötynyt arkielämässä siitä, että sen sai koulutettua lampailla hanskaan. Olen nimittäin ilmoittanut Bononkin huhtikuuksi vakiovuorolaiseksi ja vähän melkein ehdin jo viime kerran jälkeen miettiä, että tulikohan tehtyä sitoumus, josta saa harmaita hiuksia. Mutta mennään sinne sillä asenteella, että paimennetaan elämää varten, eikä päinvastoin, niin eiköhän se ilo siitäkin hommasta löydy.

Asiasta viidenteen. Olen oppinut sanasen koiraa. Kun kuiskaa ihan hiljaa "häy" tapahtuu koirapopulaatiossa merkittävää terästäytymistä. Tosin en tiedä vielä mitä se tarkoittaa, mutta se vaikuttaa sellaiselta, että kun ollaan hipihiljaa vartiossa ja sanotaan "häy", kaveri tietää, että tuolla on jotain. Vähän sama kuin "huomio, liikettä etuvasemmalla". Tai jotain.

Talvipäivä

Meillä on syöty nappuloita talvisydän, mutta parisen päivää ollaan vietetty siirtymävaihetta raakaruokinnan suuntaan taas vaihteeksi. Bono tarvii hampaiden putsinkia ja Niki tarvii selvästi toisentyyppistä ruokaa, koska se ei saata noita nappuloita tällä hetkellä oikein syödä. Onhan ne tosi topakkaa tavaraa ja kukapa sitä tasapainotetulla täysravinnolla haluaisi olla aamusta iltaan ja kuukaudesta toiseen. Välillä kaipaa jotain kevyempää, tai vain vähän vaihtelua. Ymmärtäähän tuon.

Koska kehitysvaiheet on mitä on, eli nuorimmainen on huomannut että vanhintakin voi haastaa, Bono osoittaa herruuttaan erityisesti kaikista herkullisimpien ruokajuttujen kanssa. Ruokarauhan tähden, luut syödään siis eristyksissä kompostiaidan eri puolilla.



Usein (olen huomannut), että kun asujaimistoon suunnitellaan tukiasuntolaa, asukasyhdistykset aktivoituvat vastustamaan moisia hankkeita. Meidän yksi lenkkireitti kulkee tällaisen tukiasuntolan ohi ja koirat on saaneet sieltä vankkumattomia ihailijoita. Seuraavasta villahousukuvasta tuli mieleeni tarina, jonka Reetta kertoi.



Reetta ulkoilutti Nikiä tukiasuntolan ohi ja sen asukkaita oli pysähtynyt juttelemaan. Yksi tuttu Bonofani kyseli, missä Bono mahtaa olla ja toinen oli kehuskellut, kuinka hienosti hoidettu koira Niki onkaan. "Turkki kiiltää ja tassutkin on trimmattu", hän oli kiitellyt. Oli käynyt ilmi, että hänen perheessa oli joskus ollut samanlainen collie.

Ainakin meidän kokemukset on, ettei tukiasuntoloita tarvise pelätä, päinvastoin.

Vielä yksi ihana talvipäivä vietettiin tänään koirametsässä, josta saaliina oli nämä postauksen kuvat.

Ihme

Just kun manailin, etten varmaan ikinä saa Nikiltä pois imurin haukkumista ja jahtaamista, tänään imuroin ihan rauhassa. Niki kuljetteli suussansa patukkaa ja toi sitä mulle samalla kun imuroin ja meni vielä maate - joskus jopa imurin letkun päälle - odotellakseen, että patukka lentää.

Tässä on taustalla pitkä ketju tapahtumakäänteitä. Bono ei jaksa enää viihdyttää Nikiä sillä intensiteetillä, mitä Niki tahtoisi, joten se on kääntänyt katseensa mamaan. No, mamahan on havainnut tilaisuutensa tulleen, ja koittaa järjestää leikkihetket niin, että pampula ilolla ja entusiasmilla irrottaa, noutaa ja menee maahan.

Että koiran voi vierottaa imurista lelullakin, se ei ollut juolahtanut mieleen.

Kohta se ei varmaan haukukaan juuri lainkaan. Vieraiden tervehtiminen hyppimällä on nimittäin sekin alkanut uhkaavasti laantua.

Bono taas on niin reipas ja rohkea nykyisin. Tämän talven traumoihin kuuluu episodi, jossa Reetta ulkoilutti koiria, ja urheilukentällä oli peijakkaan ilotulitus keskellä tavallista talvi-iltaa. No, Bono on tietenkin halunnut vältellä siitä asti niitä kulmia ja sitä suuntaa, missä tämä tapahtui, mutta tänään se halusi sinne ihan itse! Kaipa se tietää, että kun on kevättä ilmassa, lämmöt plussalla ja aurinko porottaa, silloin ihmiset juhlii pikemminkin pussikaljan kuin ilotulitteiden voimalla.

Tämän lisäksi se on ihan itse halunut taas kiivetä rappuset kotiin. Kyllä se siitä valtaisat kehut sitten saakin joka kerta.

Kylässä

Käytiin pitkästä aikaa Bonon siskon luona kylässä. Niki ja Oona olivat tavanneet viimeksi, kun Niki oli ihan pentu ja pienehköä jännitettä välilöissä oli, vaikka leikki kyllä sujui ulkona varsin vauhdikkaissa ja rattoisissa merkeissä. Tottahan hienojen daamien tulee nuoret kollit laittaakin ojennukseen. Varsinkin, kun nimenomainen kolli on niin törkee, että merkkaa daamin petin!

En sit millään muista ikinä vahtia, että Niki yksinkertaisesti on sellainen tyyppi, joka merkkaa uudet paikat. Onneksi se uskoo, kun komentaa, mutta ehtiihän se pienet lirauttaa, kun ei ole emäntä hereillä.

Oonan mielestä Nikillä ei olis ihmeemmin ollut asiaa keittiöön ja varsinkaan Tommin syöttötuolin alle. Bonolla on VIP-passi ja hänen kulkemisista ei ole Oonan mielestä niin lukua.

Sunnuntai

Onpas ihana sunnuntai, kun oli vapaapäivä. Mentiin koirametsään ja seillä oli paljon koiria. Ohitukset tapahtuu tosi nätisti, vaikka kamalasti ei mykyään koirakontakteja olekaan, kun vain ei jäädä loiputtomiin kuhnimaan tilanteisiin. Bono on oppinut, että kun pysyttelee maman lähellä, kaikki menee hyvin. Jonkun kerran joutuu vähän uhoomaan toisille uroksille.

Tähän ei kastroiminen ole vaikuttanuyt mitenkään, mutta mulle onkin tullut sellainen tunne, että se kuuluu urosten elämään ja siitä uhoomisesta mieskoira saa jopa nostetta! Miehen pitää nääs tehdä, mitä miehen pitää. Vaikka olisi entinekin mies. Musta on hyvä, ettei Bonosta tullut leikkaamisen myötä mikään ressukka.

Nikin kanssa pitää olla tarkkana, koska jos oikein ihana nuori tyttökoira sattuu vastaan, pojulta unohtuu muu ja se meinaa lähteä tytön kyytiin. Silloin se on otettava hetkeksi kiinni. Hajujen perään se ei lähde, herkkupepun pitää olla läsnä, jotta maailma unohtuu. Tosin monta hyvää tilannetta tänään oli, että se tuli kutsuttaessa toisten koirien luota. Oli nimittäin nakkia mukana ja nakin tenho oli hyvä. Sekin on oppinut, että toiset koirat moikataan, mutta matka jatkuu.

Nikillä on muuten kiva kehitysvaihe. Se tarkkailee erittäin keskittyneesti meidän huushollin touhuja ja selvästi opiskelee sitä, kuinka asioita hoidetaan. On tullut villikkoon hitunen malttia! Se kulkee mun perässä ja tutkiskelee, miten pyykkiä pestään, mitä tavaroita laitetaan mihinkin ja kuinka Bono on ihmisten kanssa. On hyvin hellyttävää seurata kuinka se opiskelee, miten asiat toimii. Melkein näkee, kuinka sen päässä raksuttaa. Välillä se tietysti unohtuu ja silloin joutuu hyppimään ja remuamaan, mutta jotenkin on aavistettavissa, että siitä jonain päivänä saattaa kehkeytyä arvokaanpuoleinen herrakoira.

Bonohan on äärimmäisen herkkä ja se myös kommunikoi hyvin pienin ja herkin elein, ja nyt Niki on selvästi ottanut opikseen muutamia kikkoja. On esimerkiksi tehokkaampaa diplomatiaa herättelymielessä lipaista kevyesti kielellä ja pötkähtää kohteen kainaloon köllöttelemään kuin talloa unisen ihmisen yli ja istua naamalle. Tämän se nyt ainakin on jo oppinut.

Sukkakuvia

Täälläpä Minskun kaipailemia sukkakuvia. Tältä ne näyttää jaloissa. Eilen dokumentoitiin Sipoon koirametsässä, joka itse asiassa kuuluu jo nykyään luovutettuun Sipooseen, eli Helsinkiin.






Tarkkasilmäinen saattaa huomata, että kärjistä tuppaavat kulumaan melkoista vauhtia, mutta onneksi alla on villasukat! Nikin etujaloissa oli eilen aika paksut villasukat, ja systeemi näyttääkin sen vuoksi melko myhkyräiseltä. Ne myös tuntuu vähän ikäviltä. Eilen joutui pitämään tuota kaikkein myhkyräisintä jalkaa ilmassa koko automatkan Sipooseen, siis luovutettuun Sipooseen.

Mutta kunhan ulos päästään, ne ei haittaa eivätkä vauhtia hidasta.







Tältä se sukkashow emännän vinkkelistä näyttää. Niitä kuivuu kolme settiä (á 16 sukkaa) saunan lauteilla. Pari ylimääräistä settiä on vielä varalla ripulipäiviä varten, joita ei onneksi ole viimeaikoina ollut lainkaan.



Ja kumilangat, joilla ne nirutetaan paikoilleen, kuivuvat oskarinoksalla.



Tänään on kumminkin alkanut lauhtua, joten huomenna ehkä trimmataan varvaskarvat ja heittäydytään kirmailemaan paljain varpain. Meinaa mennä pakkaset nimittäin meidän nurkilla alle kymmenen selsiusasteen!

Me ei uskota

Joku meteorologin planttu on loihe lausunut, että maaliskuusta tulee talven kylmin kuukausi! Hohhoijakkaa.... Miten ne voi sen arvioida? Miten ne muka tietää nyt jo, miten matalapaineet ja korkeapaineet kehittyy ja liikkuu? Me ei uskota, ei kertakaikkiaan uskota. Me uskotaan kesään ja kärpäsiin.

Eilen oltiin koirametsässä ja väsähdettiin koko poppoo niin, että oltiin kuudelta illalla jo sikiunessa ja herättiin vasta aamuyöllä ulkoilemaan ja töihin! Pakkaset väsyttää. Ja sitkeä tauti. Luovutetaan huminen paimennuspaikkakin sitä janoaville, sillä kunto on vähän toistaitoinen. Nieluviljelyt on otettu. Emännältä siis. Pojat on ihan kunnossa.

Mitäs meille?

Ei oikein mitään. Pakkasia on pidelly.

Viime torstain paimenessa tehtiin taas pois päin ajoa ja nyt Niki piti huomion aika kivasti lampaissa. Toisella kerralla vapaa kuljettelu oli tosi hyvää, se kokoaa katraan kivasti, jos joku lampaista meinaa erkaantua sieltä. Pujoteltiin kahdeksikkoa portin ympäri ja tehtiin pieniä kiemuroita ja meni ihan hyvin.

Pakkasilla on lenkit jääneet vähän normaalia lyhyemmiksi, mutta on koitettu että yksi pitkä lenkki kumminkin tehdään. Mahdollisuuksien mukaan olen myös pystynyt päästämään niitä vapaaksi, että saavat purkaa tarmoaan.

Kotosalla ne on saaneet nyt hevosen luita iltaisin, että olis koiramaisen mielekästä tekemistä, eikä tarttis niin itse miettiä, että mitä vekkulia sitä kekkais maman ja mummin riemuksi.

Kyllä me jo toivotaan vähän leppeämpiä kelejä. Tuntuu, että karvaan meinaa tukehtua, kun se lentää ja liitelee ja tarttuu joka paikkaan, kun on niin kuiva ilmanala.

Leikkihetki

Talletin muistoksi yhden meidän aamuhetkistä. Pampuloilla on pieni leikkihetki aamuisin ja tältä se tohina näyttää hurjimmillaan. Niki ärähtää tässä kerran ihan oikeasti!

Homma on lähtenyt käyntiin siitä, että jompi kumpi on varastanut maman hanskat ja siitäkös se riemu sitten repesi. Ennen olisin ollut varma, että rosvo on Niki, mutta enää en ole ihan varma, sillä Bono on nykyisin varsin leikkisä ja reipas.

Silkkitassut

Bonon hieroja kävi taas eilen meillä ja hän totesi, että "voi kuinka silkkiset tassut!" Koirilla on yleisesti ottaen kuulema tällä haavaa kovin halkeilleet ja kovat anturat. No, mikäs ihme tuo, kun on pidellyt pakkasia jo kohta neljä kuukautta.

Meilläpä vain on pidetty sukkia kaikkien kauhistuksesta (siis Retu, minä, Bono & Niki) huolimatta aina, kun mittari sujahtaa alle 10 asteen, joten silkkiset on. Kyllä on!

Vastenmielistä on sukkien pukeminen ja pojat tuppaa mnemään piiloon, kun ruvetaan puuhaamaan ulos lähtöä heti kun käy ilmi, että sukkahommat on tiedossa. Onhan se sellaista äheltämistä ja varmaan ne kumpparit kiristääkin ikävästi jaloissa, mutta minkäs teet. Ei vara venhettä kaada ja niin edelleen.

On onnistuttu paleltumat välttämään ja sitä toivotaan vielä lopputalven osaltakin. Kyllä ne siitä sitten vuosi vuodelta varmaan vähän karaistuu, mutta en ole kyllä mitään riskejä uskaltanut Nikinkään kanssa ottaa, hänellä kun on ihan vaaleat tassukat ja siis ilmeisesti vieläkin herkemmät kuin mustat, paksupigmenttiset tassut ruukaa olla. Sen verran surkeata oli viime talvena, kun Bonon jalat paleltui. Siitä oli kauaskantoiset seuraukset, ja meidän välitkin meinas tulehtua ihan tykkänään, kun epäluottamus ja käytöshäiriö jäi päälle. Onneksi nykyään on kaikki jo taas ihan toisin.

Muuten nuo ei pakkasista piittaa. Vähän ravistelevat ekan kylmäaallon puraistaessa ulko-ovella, mutta turkki suojaa tosi hyvin. Tänään käytiin metsälenkilläkin ja siellä ne kirmailivat - sukat jalassa - kuin olis kesä konsanaan.

Hieronnan anteja on, että ollaan huomattu, että Bono tarvii säännöllistä jumppaa jaloille, jotta takapään hallinta pysyy hyvänä. Ei se ole mitään sen kummempaa, kuin että nostellaan päivittäin jalkoja vähän, niin että se joutuu varaamaan myös heikommille tassuille. Bono on selvästi toispuolinen ja jos ei sitä pakota tekemään heikommalla puolella töitä, se ei tee. Vaivannäkö on todella minimaalinen siihen nähden, miten suuren hyödyn siitä saa.

Huomenna mennään taas Niksukan kanssa paimeneen. Bono saanee jäädä kotio, kun on niin pakkaset.

Käytiin muuten tänään ihmisoporukoilla sellaisessa kylässä, missä on kaksi narttukoiraa. Niillä oli terrierimäiset leikit, kova ääni ja kova skaba huushollin herruudesta. Todettin, että on meillä kyllä sävyisät pojat. Asiat voisivat olla kovasti tosinkin.

Päivittelin jossain vaiheessa Nikin lemmentuskia, mutta ne tuli ja meni. Pikkupampula on niin leppoisa tapaus, kun se palautuu tuollaisista niin nopeasti. Se oli se hetki ja sitten se oli ohi. Just passelia kohkaamista emännän rajallisen pitkämielisyyden huomioon ottaen.

Oliko tarpeeksi kapulakielistä? Ihanaa kun ei enää tarvi niuhottaa kielipoliisina. Eipä silti, blogin lukijat eivät ole ihan hirveästi saaneet oikeakielisyyden kurimuksesta kärsiä!

Vammoja

Vammoja ei ole koirilla vaan mamalla. Niki on niin riehakas ja äijämäinen, että se on tullut puolihuolimattomasti murjoneeksi minut ihan huonoon kuntoon.

Aamulla koitin lukea Hesaria lattialla ja Niki osoitti läheisyyden kaipuutaan törmäämällä vauhdikkaasti mun leukaan. Kieli jäi hampaiden väliin ja valui verta molemmilta sivuilta. Nyt ei ihan hirveesti huvita lörpöttää, kun on helpompi pysytellä puhumattomana.

Nyt, kun en ole kotona koko aikaa, pojat myöskin kisaa huomiosta melko vauhdikkaast ja ankaruudella. Erityisesti Niki suoraviivaiseen tyyliinsä hyppää syliinkin vauhdilla. Mustelmia on vähän siellä sun täällä. Koitan karsia liian rempseitä elkeitä, mutta tulokset ei mairittele. Olen sen kanssa vissiin vähän löyhäluontoinen, vaikka se vaatisi tiukempaa kuria kuin Bono. Bonohan oppi kaikki perusarkitottelevaisuusjutut kovin helposti, Nikin kanssa saa tahkota enemmän.

Mulla on tässä assiass myös sellainen asenteellinen händikäppi, että muistan koko ajan Nikin toilailuja seuratessani, että mulla ei ole pentua varmaan suraavaan 15 vuoteen, joten nyt pitää nauttia kaikesta hölmöstä. Sitä tulee suitsittua senkin takia varmaan aika vähän...

No, tietyt rajat on kyllä ylittämättömiä, mutta silti.

Olrn tullut tässä koirankoulutushommelissa siihen mielipiteeseen, että arkitottelevaisuuden opettaminen on kaikista vaikeinta. Siinä pitää määritellä niin toukasti ne kriteerit, joita koiran käyttäytymiseltä vaaditaan ja sitten pitä huolta siitä, että ne pidetään kaikkiialla, kaikissa olosuhteissa ja kaikissa häiriötilanteissa. Se vaaatii ainakin nuorten urosten kanssa sellaista sitkeyttä ja sitoutumista, että harvassa hommassa sellaista tarvitaankaan. Takapakkia tulee heti, kun unohtuu haaveilemaan tai kulkee pää puoliksi unessa.

Lampailla tai tokossa haasteet on tavallaan pienempiä ja niitä voi porrastaa kohtuullisiksi, omille ja koiran voimille sopiviksi annoksiksi. Arkitottelevaisuudessa kaikki, koko paketti erikoisvoittajaluokkaan asti, on koko ajan käsissä - tai vaihtoehtoisesti reisillä, kuten sanonta kuuluu.

Joo, ei ole siis onnistuttu Nikiltä vielä karsia hyppimistä tai imurin kanssa riehumista. Huoks. Mahtaako enää onnistuakaan? No, muuten se on kyllä oikein tolkun koira.

Back to normal

Mamma on nyt terve taas ja puurtanut töissäkin ihan yliahkerasti. Tänään oltiin paimenessa, vaikka pakkanen koetteli. Sen verran säälin koiria, että Bono jäi nyt lampailla käymättä, ettei niiden tarvi odotella autossa kamalan kauan. Kyllä ne aika mukavasti siellä pärjää, molemmilla on mahdottoman tiukka pohjavilla. Sitäpaitsi, kun niitä on kaksi autossa, auto pysyy melko lämpimänä pitkät ajat.

Sain tänään vapaapäivän kunniaksi sisustettua poikien boksinkin ihan uuteen, hienoon uskoon. Alla on mittaan leikattu kuramatto ja päällä on ruskeat kylppärimatot, joilla kelpaa poikain kelliä ja joista saa hiekat helposti rapsautettua. Kyllä on siistiä ny koiravankkurin peräosastossa!

Nikin kanssa otettiin ekalla kerralla pois päin ajoa ja sehän meni ihan vituralleen. Pampulalla oli kakkahätä, ja vaikka ulkoilutin sitä kotona ennen autoon menoa sekä uudestaan ennen lampaille menoa, ei se saanut sitä puserrettua. Niinpä se kulki lampailla vallan nenu maassa.

Tokalla kerralla se kuljetti ja kokosi isoa katrasta (n. 10 päätä) ja se menikin vallan mainiosti, vaikka mukana oli kokemattomia ja säikkyjä lampaita. Sen maahan meno on niin varma, että siihen voi luottaa 100 %:sesti, ettei se karkaa hanskasta ja aiheuta vaaraa lampaille. Se on tosi upeata. Sama on kyllä Bonollakin.

Meillä on nyt vakiovuoro Swedun paimennuskoulussa. Joka torstai treenataan mukavassa porukassa, joten eiköhän tässä jotain aleta pikku hiljaa oppia! Tänään oli sitäpaitsi Pete tuonut ihan sairaan hyvät pullat koko porukalle kahvin kanssa, että on porkkanat kaikin puolin houkuttavassa kunnossa....

Nikistä pitää kertoa sen verran, että kun hänestä on nyt tullut nuori mies (paino sanalla mies) niin hänestä on kehkeytynyt kerrassaan sydänkäpy. Se on alkanut pitää minuun ihan mahdottoman hyvää kontaktia, ja se aina vain vähemmän liimautuu Bonoon. Nyt kun käyn oikeissa töissä, se tottelee (molemmat tottelee) myös Reettaa ihan mahdottoman hyvin.

Nikin ruokahalukin on muuttunut. Sille ei oikein aamuisin maistu eväs, ruokahalua on paremminkin iltapuolella.

Niki on tosi kontaktihakuinen ja seurallinen koira, joka tunkee peppua syliin kyselemättä, kun se vain mieleen juolahtaa. Se ihan oikeasti todella kiipeää istumaan syliin! Se on myös mahdottoman oma-aloitteinen ja kekseliäs. Se on sellainen koira, että tiedän jo nyt, että joskus kun sitä ei enää ole, siitä riittää muisteltavaa jatkuvasti ja sen tempauksia muistellaan nauraen. Se on virkostuttanut Bonoakin. Bono on taas ruvennut varastelemaan sukkia, ihan kuin pentuna. Ja se hakee kierrätyskasasta ihan oma-aloitteisesti pahveja :o

Meidän nöyrä, superkiltti Bono, joka katselee kainosti mantelisilmillään!

Ja mitä vielä

Tässä mitään hallivuoroja ole pystynyt hyödyntämään! Emäntä makasi kuusi päivää kuumeessa ja vieläkin yskittää. Tänään on kuitenkin sen verran virtaa, että pojat pääsee piiiitkästä aikaa metsälenkille. Ne on melkein hyppineet seinille, kun ovat saaneet viikon verran vain lyhyenlaisia talutinlenkkejä.

Täytyy sanoa, ettei ole sairastaminen kahden aktiivisen, nuoren koiran kanssa herkkua. Varsinkin Niki on ollut ihan kipunoissa, sillä ei käynyt emännän toive toteen. Sillä on ihan yhtä suuret lemmen tuskat kuin oli aikanansa Bonollakin.

Ei ole kapunkioloissa helppoa nuorella koiraherralla, jota lemmentuska raatelee.

Hienot kaaret

Me tokoiltiin maanantai-iltana ja Nikin kanssa erityinen teema on ollut maahan meno (paimennuksen tarpeita silmällä pitäen). Eilen käytiin paimenessa ja Bonokin pääsi lampaille.

Se oli viime kertaista skarpimpi, ja itse hoksasin sen tavan, jolla sitä pitää puhutella, jotta se ymmärtää mitä sen halutaan tekevän. Bono on niin herkkä, että se keskittyy vain hyvin pehmeästi puhuttelemalla. Se kiihtyy heti liikaa, jos lähtee käskyttämään tai puhumaan liikaa. Kehuu vain pehmeästi kun se tekee oikein, niin se rauhoittuu.

Kyllähän se siitä huolimatta juoksi pää ja häntä korkealla ja rinta kaarella pitkin ja poikin, mutta pääasiassa kuitenkin lampaita kiertäen. Itse asiassa se onnistui muutaman kerra kokoamaan lampaat tosi hienosti laajoilla hakukaarilla. Ja edelleen: ei mitään lampaisiin kohdistuvia sikailuyritystä.

Nikin kanssa ensimmäinen kerta lampailla oli vaikea, sillä kaksi lampaista meinasi vain jumittaa (ne teki sen kaikille koirille) ja kun vaadin Nikiltä maahan menoja, sen pää täyttyi tosi nopsaan. Toisella kerralla se sai taas kuljetella katrasta vapaammin, joten se tekemisen ilo ja työhön keskittyminen löytyi taas. Niki on niin nuori vielä, että siltä ei voi vaatia liikaa, ja mä en meinaa sitä aina muistaa.

Illalla Anu tuli vielä hieromaan Bonon, joten meidän vapaapäivät oli aika täynnä koiraharrastusta. Bono meni ihan itse melkein kyljelleen. Pää pystyssä tosin, mutta kankut se käänsi. Se on sille niin vaikeata se alistuminen.

Anu tutki molemmat pampulat ja totesi, että molemmat on sopivan ja hiukan tukevahkon välissä. Eli ruokintaa on ollut tarpeeksi ;) Vähentääkin hiukkasen voi. Sen se energiaruoka tekee. Heti tulee jenkkakahvan alut.

Seuraava etappi koirahommissa on ensi sunnuntain hallireeni. Pitää ehkä vähän miettiä, mitä tehdään. Nikille se on vielä ihan tarpeeksi, jos se tekee paikkamakuun, ja pitää kontaktia sekä rauhoittuuu odottelemaan. Jos noi menee hyvin, kaukokäskyjä voisi ottaa. Jotain vain, missä se joutuu keskittymään, mutta ei ole vauhtia.

Bonolle voisi tehdä vaikka tunnaria ja kaukoja. Ja tietty seuraamiskuvioita molemmille.

Vakiovuoro

No niin. Nyt meillä on asiat kunnossa ja torstain paimennuksen vakiovuorot alkaa helmikuussa.

Olen aloittanut uudessa työssä ja eka viikko on ollut tietysti raskas, kun pitää opetella paljon uutta ja joutuu LÄHTEMÄÄN töihin ja vuorotyöhön pitäis tottua. Mutta paimennuspäivä on nyt hanskassa, joten siinäpä porkkanaa aina viikoksi eteenpäin. Ihan huippua!

Mitäs meille muuta kuuluu? Bono on kehittynyt valtavasti mentaalipuolella. Se on rauhoittunut syksyn mittaan niin paljon, että se on alkanut ymmärtää asioita ihan käsittämättömällä tarkkuudella. Joskus tuntuu että se tietää pienistä eleistä, mitä seuraavaksi tapahtuu niin, että tuntuu että se melkein lukee ajatuksia.

Nikikin on jotenkin aikuisempi ja tuntee jo monien sanojen merkityksen ja se on hksannut, että mun ihmisten kanssa voi kommunikoida ja hänellä on mahdollisuus tulla ymmärretyksi. Paimennusharrastus on lähentänyt meitä kovasti ja vaikka Niki pentuna oli enmmän ehkä Bonon koira kuin minun, se nykyään on kyllä mamman poika.

Aika paljon niiden kanssa pitää touhuta, että toimintatarmon saa purettua. Me tehdään joka päivä lenkkejä, joilla ne pääsee juoksemaan myös keskenään vapaana. Molemmat myös tietää ne paikat, joissa on mahdollista päästä vapaaksi ja varsinkin Bono koittaa johdatella kovasti, että lenkit suuntautuisivat niitä paikkoja kohti. Koirametsässä käydään usein.

Molemmilla on arkitottelevaisuusasiat sillä tavalla mallillaan, että usakallan ne päästää juoksemaan kylän pinnassa, vaikka mukana ei olisi mitään palkan tapaista. Molemmat palkkautuu aika mukavasti kehuilla ja tulevat hyvin luokse. Luottamus koiriin on siis nykyisin tosi hyvällä tolalla.

Jotenkin on sellainen olo, että se ihan villikoin nuoruus on nyt molemmilla takanapäin (pitää koputtaa puuta). Nikin opettaminen tavoille on ollut paljon helpompaa kuin ensimmäisen koiran kohdalla.

Nikillä on jotenkin niin selkeät pasmat. Se on kovin itsenäinen, reipas ja toiminnallinen, mutta se kunnioittaa laumajärjestystä 100 prosenttisesti, joten asiat luistaa sen kanssa tavattoman helposti. Mitään ei tarvi vääntää rautalangasta. Tosin, asiat pitää vaatia selkeästi, mutta muuten sen kanssa ei ole muuta pähkäiltävää kuin että mitähän olohuonetreeniä tänään tekisi, että se olisi tarpeeksi vaativaa väsyttämään sen puikulapään!

No, tänään me mennään häiriötreeneihin porukan kanssa, joten se ongelma on tältä päivältä hoidossa. Ja huomiselle jonotetaan peruutuspaikkaa lampaille.