Me käydään aina samalla nurmikolla, joka on siitä hyvä, että se on tosi lähellä, riittävän iso ja rauhallinen, että siinä voi pitää pampulaa vapaana. Lisäksi se ei ole ihan kaikista yleisin koiratoiletti, koska se rajautuu lasten leikkikenttään. Siellä ei myöskään ole niitä iik-miten-ihania-kanin-kakkoja. Hyvä pläntti siis, myös leikkiä vähän naksutinkoulutusta.
Eilen meidän piti tehdä vain katsekontaktiharjoitusta ulkona vähän kontaktin kestoa kokeillen. Meillä ei ole ollut siihen vielä vihjesanaakaan. Bonopa alkoi tarjota istumista ja erittäin intensiivistä katsetta. No, me harjoiteltiin sitten sitä ja me saatiin heti yleisöä. Näyttäähän se ihan omituiselta, kun pieni pörrö toimii kuin hienompikin valio. Iltapäivällä kokeiltiin uudestaan. Bono tiesi, että pyöreäpäisen tädin taskussa on jyväskyläläisen videokokkikoulun ihania lihakuutioita ja vaikka Kati oli mukana, se tuli istua töröttämään mun eteen intensiivisesti tuijottaen.
Me sitten harjoiteltiin istumista vihjesanan kanssa ja taas ihmisiä pysähtyi nurmikon laidalle katsomaan. Tämä on sinsänsä hassua, sillä koira tekee kaiken. Minusta tuntuu, että itse en varmaan kummoiseksi kouluttajaksi pääse kehittymään. Kunhan rämmin koiran perässä ja koitan olla estelemättä sen oppimista. Toinen tehtävä lienee pitää huolta siitä, että se saa tarpeeksi leikittyä, levättyä ja fyysistä liikuntaa.
Tänään me sitten aamulla kotosalla treenailtiin katsetta vihjesanan kanssa, joka on yllätys yllätys: Bono. Saa nähdä, onko viisasta, mutta voipi ollakin. Tai sitten ei.
Muuten ollaan tänään vain nujuttu kylki kyljessä koko aamu ja luettu hesari silpuksi vonkkareita kuunnellen. Kunhan se herää ja on lounastettu ja käyty ulkona, se saa harjoitella taas yksin olemista.
Mä olen niin omituisen onnellinen, että heräsi äsken epäilys: olenkohan mahdollisesti huomaamattani valaistunut? Voiskohan sellaista oikeasti tapahtua?
Tässäpä pähkinä tälle päivälle.
