Blicken av dagens hundskönhet.
Huomasin olevani todella tyytyväinen rotuvalintaani. Koiran mukana tulee nimittäin paljon muutakin kuin pentu. Siinähän perii kokonaisen rodun ympärillä kuhisevan kulttuurin ja sosiaalisen seurapiirin. Ilokseni totesin, että collieihmiset vaikuttivat kautta koko linjan yhtä sävyisiltä kuin koiratkin. I am so happy!
Pitkään keväällä harkitsin, ottaisinko pehkon vai nahkan (lyhytkarvainen collie). Siitäkin olen tyytyväinen, että kuitenkin päädyin pehkoon. On pitkässä karvassa kuitenkin oma näyttävyytensä. Sitäpaitsi, olen Marin kanssa samaa mieltä, että pitkäkarvainen tuntuu jotenkin niin sormiin sopivalta rapsuttaa!!! Ihmeellistä on myös, miten erilainen laatu tyttöjen ja poikien turkissa on. Tytöillä on pehmeämpi turkki, pojilla sen kuuluukin olla varsin karkea. Siinä on aika iso ero.
Tapasin sukulaisia äidin ja isän puolelta ja erityisen kivaa oli nähdä Ossi, Bonon isä, ja vähän rapsutella. Hän oli varsin hurmaava. Bonon siskopuolia oli kaksin kappalein, Lotta ja Trulla, joten sain tuntumaa siihen, miltä Bonokin aikuisena ehkä ilmeeltään näyttää. Ossi pärjäsi kehässä hyvin kuten koko isän puoleinen suku. Siellä suorastaan juhlittiin!
Nämä koirat keräsivät kotiin kilpailuluokista lähes kaiken, mitä jaettiin. Ossi äärimmäisenä oikealla.
Mulle kivointa oli nähdä, kuinka iloinen, sosiaalinen ja reipas isukki on. Sitä luonteenlaatua ilmeisesti Bonossakin on reippaanlaisesti. Äiti on suloinen ja isä komea, molemmissa on luonnetta, joten pahasti pitää mokata, jos Bonon saa pilattua (nyt koputellaan puupäätä, kiivaasti). Vilkkaudesta huolimatta pappa ei ollut levoton tai haukkuherkkä, kuten eivät äidin puolen sukulaisetkaan. Se on näissä meikäläisen olosuhteissa erittäin lupaavaa.
Kävin näyttelystä lähdettyä vielä tapaamassa omaa mussukkaa ja kuinka ihmeellinen voi pieni koira olla?! Se tuli heti tykö ja keräsi kaikki rapsutukset, joita tyrkyllä oli, nuoli naaman ja osasi olla muutenkin oikein erityisen darling. Tosin pieni koira ei enää ole ihan mitättömän pieni. On se jo kissaa isompi, ihan reippaasti. Wiljami, joka kukkeimmassa miehuudessaan painoi 6 kg, olisi jo tainnut jäädä pieneksi pikku Bonskun vierellä. Siinä ja siinä. Tosin ei Bono taida vielä ihan Popolle pärjätä.
Koska valokuvaaminen on anteeksiantamattoman amatöörimäistä, Bonosta ei ole mitään uutta. Pari kuvaa sain näpättyä sukulaisista, ennen kuin akku loppui. No, ensi viikolla helpottaa tällä saralla. Viisi yötä enää, näet.
Pojat kehässä. Onko ihania?
Koirapäivä päättyi verrattomalla tyylillä pieneen lenkkiin Rian ja Muran kanssa. Ria on tehnyt jyväskyläläisten videokokkikoulun mukaisia koulutusnameja ja Mura RRrrrakastaa niitä. Ei tarvittu sähkökäyttöisiä keittiökoneita, kapusta riittää.
Kaiken kaikkiaan nykyään tämä oleminen on vähän sellaista, että pitää laulella Olavi Uusivirran tapaan, että "On helppoo olla onnellinen!"
Katselin muuten jonkun tovin käyttövaliokokelaiden tottista ja tuumailin, että ei taida olla ihan läpihuutojuttu tehdä koirasta tottelevaisuusvaliota!
