Lippiksen syvin olemus

Eilen illalla n. 20.20 ymmärsin, miksi lippalakit on niin suosittuja siitä huolimatta, että ne tuntuu samalta kuin liian tiukka sädekehä. Sillähän saa tehtyä mahtavan hyvän esineruudun! Kevyt kantaa metsään, sateen sattuessa voi laittaa päähän ja koiralle hyvä saalis.

Bono oli niin onnessaan, kun se haki lippiksen, että se juoksi narupallo suussa vielä kaksi kertaa löytöpaikalle, ihan kuin riemuitakseen: "äiti, äiti, täällä se oli!"

Kun vein Bonon ruudun reunalle, se tarjosi tosi tiivistä perusasentoa hyvin intensiivisellä kontaktilla, vaikka ruutua polkiessani se haukkua räyskytti narun päässä aidan tolppaan sidottuna. Kyllä se tietää, että haukkuminen ei edesauta asiaa, mutta kun pitää päästää höyryjä pihalle. Jospa se laantuisi ajan mittaan, kun se ei kuitenkaan saa haukkumalla mitään. Ja kunhan edistytään, jätänkin sen autoon ruudun tekemisen ajaksi, sen ei tarvitse odottaa näköetäisyydellä homman edistymistä.

Bonolle en harkitse sitruunapannan käyttöä, koska sen haukkuminen liittyy aina siihen, että se ei malta odottaa, että pääsee metsään, jäljelle, esineruutuun. Se tapa on oikeastaan vasta tullutkin nyt, kun on alettu näitä metsälajeja harjoitella.Se ilmaisee sitä sen moottoria ja sitä ei varmaankaan colliella tarvitse suitsia, vaikka collieksi villi tapaus onkin. Varsinkin kun se tietää, että asiaan mennään vasta, kun rauhotutaan. Ja ollaan näin alokkaita. Loppukesällä voisi jo ehkä vaatia vähän korrektimpaa käytöstä. Pääsisiköhän siihen niin, että vaatii perusasentoa pidempään? Nythän on kumminkin suurin trouble siitä, että se haluaisi tehdä näitä asioita ja motivoitua niistä.

Mä oikeastaan tulen vähän ruokkineeksikin sen riehumista, koska se on mulle aina merkki, että nyt on mahdollisuus hyvään treeniin, jos vain saan sen huomion itseeni. Ja aika usein vikuroinnista seuraa siis esim. tottisleikki ja taistelua tai metsäreissu. Rauhotutaan sitten myöhemmin. Mieluiten nyt murkkuna kuitenkin yritän opetella sellaista, että energiaa kanavoidaan sallittuun tekemiseen, eikä Viirun paimentamiseen tai nenäliinojen silppuamiseen, joka on vieläkin ainut tihutyö, jota se harrastaa!

Kotona se ei hauku ääniä, ja koiraohituksissa se tietää, ettei haukkuminen kuulu asiaan, vaikka se ei aina pysty estämään pientä tyrskähdystä. Useimmiten ohitukset kuitenkin menee hyvin.
Siihen tehoaa ku murahtaa ja sitten kehuu. Bono on ruvennut tykkäämään kehumisesta niin paljon, että ihan häntää pitää heiluttaa, kun mama paapoo. Tämäkin on suht uutta!

Me tehtiin eilen vielä tunti Sotungin maastossa lenkkeiltyämme yksi ilmaisuharjoitus. Mulla ei ollut mitään kepukoita mukana, mutta katkoin kuivia oksia. Se sujui ihan kuin sitä oltaisiin tehty aina. Näissä harjoituksissa on kivaa se, että se todella tuo ne esineet mun käteen, eikä pudota matkalle.

Katkoin ja sirottelin keppejä 4 tai 5. Ensimmäisen kepin tuotuaan, se haki vielä toisenkin, mutta se oli sitten jo sen ihan omaa harrastuneisuutta. Olin vapauttanut sen ja jatkannut lenkkiä. Toki kehuin kovasti, kun se toi sen mulle. Ja kaivoinpa taskusta narupallonkin!

Kamalan nopeasti se oppii. Lueskelin eilen Esa Viitalan Etsintäkoira -kirjaa ja mulle tuli tunne, että voitais jo edetä monella saralla. Polttelee vähän siihen malliin, että tänään sille voisi tehdä jäljen... Sellaisen hyvin vanhennetun (yli 30 min) ja loppupuolella voisi olla pari palkkaa.

Bonon turkki alkaa olla pikku hiljaa vaihtunut. Korvissa, kaulurissa, kyljissä alhaalla, hännän päällä pepussa ja takareisissä sillä on vielä kuivaa, paakkuuntuvaa karvaa, mutta muuten on kiiltävä ja taipuisa, elävä karva.

Minusta näytää myös, että se kasvattaa vielä runkoa! Aamulla katselin, että se on alkanut näyttää kropastansa jotenkin venähtäneeltä! Onkö tämä vielä mahdollista, vai onko se joku visuaalinen harha?