Uusi elämän rytmi

Kuukausi siinä meni, että toivuttiin Bonon menetyksestä. Niki söi ensimmäisinä päivinä koko ajan, mutta sitten syöminen loppui. Se makaili vaatehuoneessa vaisuna eikä ollut kiinnostunut kotioloissa oikein mistään. Vaikeinta oli ehkä mökillä, siellä Bonon poissaolon huomaa kaikkein selvimmin. Se loi sinne meidän salaiseen puutarhaan säpinää, jota ei nyt sit enää ole.

Opin Nikistä, että kun sillä on huono olo, se vetäytyy ja lopettaa syömisen. Ihan hyvä tietää tämä asia.

Me aloitettiin tokoilu ja se on ollut hirveän kivaa. Niki työskentelee pallo- ja patukkapalkalla ihan hirveän hyvin. Vaikka se on itsenäinen koira se kuitenkin rakastaa leikkimistä niin paljon, että silloin se motivoituu tekemään tokoliikkeitä hakien itse sitä "optimisuoritusta". Viime tiistaina huomasin, että se meni jopa namipalkallakin  sikahyvin. No, mulla oli maksaa ja maksapalkalla koiran taitaa saada tekemään ihan mitä vain!

Kaksisteen kun ollaan oltu, me ollaan tavattu uusia koiria meidän naapurustossa ja Nikille on tullut uusia kavereita. Meidän nurkilla asuu paljon poikakoiria, mutta nyt ollaan törmätty uusiin tyttökoiriin ja Nikiä pystyy päästämään heidän kanssa vapaaksi juoksemaan. Erityisen ihana on vuoden ikäinen Pirkko, joka on welsh corgi. Pirkon kaveri, vanha poika on myös tänä kesänä nukutettu, joten hänellä on siirtymävaiheessa ollut kaverina oma äiti kasvattajalta lainassa. Näiden daamien kanssa leikki sujuu hienosti ja on ollut hyvin terapeuttista.

Niki menee mun äidille jokaisena työpäivänä hoitoon, ja äidin naapurissa asuvalla kaverilla on basenjityttö Klaara ja he käy päivisin keskenään pitkiä puolentoista ja kahdenkin tunnnin talutilenkkejä kimpassa Vantaanjoen puistikossa.

Kaiken kaikkiaan Nikin elämä on muuttunut aika paljon. Se on avautunut jotenkin ulospäin aika paljon. Se on niin paljon helpompi koira kuin Bono, että Reettakin tekee nyt pitempiä lenkkejä ja käy sen kanssa paikoissa, joihin se ei Bonon kanssa tohtinut mennä. Reetalle Bonon ulkoiluttaminen oli työlästä ja joskus vähän pelottavaakin. Nikin kanssa ei ole mitään pelättävää. Jos joku koira meinaa rähjätä, Niki kääntää katseen pois ja me mennään omia menojamme. Hän on hyvin viilipytty luonteeltaan.

Lueskelin eilen yhtä koirakirjaa, jossa oli vielä merkkejä niistä roduista, joita olin aikoinani harkinnut, silloin kun päädyin Bonoon. Siinä oli jonkun koiraihmisen luonnehdinta koirien kolmesta luonnetyypistä. Yksi oli vilkas, aktiivinen, pehmeä, joka voi olla stressaantuneena pelkoaggressiivinen. Toinen oli dominoiva, itsepäinen ja kolmas itsenäinen, kova ja mahdollisesti yhteistyöhaluton. Luonnonomaisessa laumassa tämä kolmas olisi itseoikeutettu johtaja.

Mun mielestä Niki on itsenäinen ja collieksi kova, mutta kun se on kuitenkin collie ja taipumuksiltaan paimen, siinä on pehmeyttä niin että sen saa motivoitua yhteistyöhön. Se on ihanteellinen luonne.

Meidän perheessä on kerran aikaisemmin ollut samanlainen koira, Ramses oli bordercollien ja villakoiran sekaliitosta, ja luonteeltaan täysin samanlainen. Ihana koira, sen kanssa pystyi tekemään mitä vain. Ainoa, mikä harmittaa, että silloin ei ollut mahdollisuutta harrastaa sillä.

Nämä viimeiset viikot on tuoneet Nikin olemuksesta paljon uutta esiin ja se on ottanut ekan kuukauden jälkeen oman tilansa hyvin itsevarmasti, mutta yhteistyössä. Olen satsannut Nikiin vähän samalla tavalla kuin jos olisi uusi pentu. Halusin, että päästään luomaan tätä uutta elämää vähän niin kuin tyhjältä pöydältä. Ja kyllä se nyt selvästi on erilaista, kun ei ole sitä laumakuviota. Täytyy sanoa, että itse nautin nyt yhden koiran emäntänä ja olen nähnyt Nikin jotenkin selvemmin ja siihen on tullut uusia puolia.

Yksi esimerkki on se, että se on niin täsmällinen kellonaikojen suhteen, että sanoisin sitä jopa kellon orjaksi. Kaikki tapahtuu samaan aikaan! Mut herätetään aamulla yhdeksältä. Aina. Reetalta se haluaa lähteä klo 17. Joka ikinen päivä.

Syöminen sujuu taas, mutta olen muokannut sen ruokavaliota. Se syö tosi vähän, joten teen nykyään sen ruuat itse, keittelen lihoja ja kasviksia ja annan rasvaisia maitotuotteita ja öljyjä. Välttelen viljoja, sillä se on taipuvainen saamaan hilsettä ja näyttäisi, että viljattomalla eväällä pysyy kurissa. Lisukkeena se saa hyvälaatuisia, viljattomia nappuloita, mutta ei joka aterialla eikä kovin paljon. Pikaruokana se saa jotain cesarilla ryyditettyä. Siitä se tykkää jostain syystä älyttömästi.

Me ollaan myös ulkoiltu ilman hihnaa. Kun Niki - ja oikeastaan me molemmat - oli kaikkein surullisin ja masentuneimmillaan mä kerran kysyin siltä koirakuiskauskeinolla, että nyt kun me ollaan kaksin, mitä se haluaisi elämältään. Millaisen kokemuksen se haluaisi mun koirana? Mulle tuli sellainen kuva, jossa me patikoitiin kaksistaan syksyisessä tunturissa (tai olisko ollut skottilaista nummea) Niki jolkotteli ilman hihnaa ja tsekkaili hajuja ja kuulin sanan "bonding". No, mitäpä sen kummoisempaa tässä elämässä muutenkaan on tavoiteltavissa, joten sopii mulle!

Mulla on myös tapana harjata Niki, kun tulen töistä puolen yön maissa. Sitiä tuli ihan ensimmäinen meidän oma uusi tapa ja Niki ihan pyytää sitä. Se on just se hetki vuorokaudesta, kun se haluaa olla kunnolla vanutettavana ja sit se heittäytyy maate ja avaa vatsan, että nyt saa harjata. Ulos me lähdetään vasta harjauksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan minusta Niki on puhjennut kukkaan ja sen elämän laatu on nyt parempi kuin lauman nuorimpana. Kun Bonon kohtalo on mikä oli, nyt tuntuu siltä, että hyvä, että Niki sain näin nuorena (4,5 v.) mahdollisuuden kukoistaa itsenäisesti.

Totuttelu edistyy

Olen ollut lomalla tämän viikon alusta ja ollaan koitettu tehdä Nikin kanssa kivoja asioita. Eilen käytiin Rönnskärillä kylässä ja mehän uitiin! Vaikka oli kuuma, Niki ei näyttänyt kärsivän kuumuudesta märän turkkinsa kanssa lainkaan.

Tänään on aloitettu suursiivousurakka, mutta helteiset iltapäivähetket me kyllä köllötetään soffalla tuulettimen alla.

Meidän lähellä on paljon isoja, mikroilmastoa viilentäviä puita, joten ei me oikeastaan olla helteistä kovasti kärsittykään. Reetta käy Nikin luona silloin, kun olen töissä ja he ovat pihalla varjossa kuumimmat hetket lueskelemassa ja loikoilemassa.

Niki oli hyvin vaisu ja vetäytyvä Bonon kuoleman jälkeen ja nyt vasta alkaa pikku hiljaa palautumaan vanhoja tapoja. Se ei esimerkiksi ole ollut mun vieressä tällälailla ↑ juurikaan, yksikseen vain nököttänyt. Mökillä käydessä se on aina aluksi levoton ja selvästi kaipaa Bonoa. 

Me käydään kyllä aina ensin tsekkaamassa, ettei kukaan nelijalkainen ole penkonut Bonon hautaa ja sitten se aina rauhoittuu. Lenkkeilemässä kun käydäään, se hakee keppejä ja itse tarjoilee niitä mulle heitettäväksi. Keppihommat oli vähän Bonon vastuualuetta, mutta kyllä Niki toki niistä myös tykkää.

Eka viikko oli kyllä ihan järkyttävän raskas. Helteet + mun 10 päivän työputki + hautausreissuvei  meistä mehut ihan kokonaan. KUn vihdoin pääsin vapaille, ajettiin suoraan mökille Nikin kanssa kahdestaan ja paineltiin lenkin jälkeen nukkumaan ja paria kukkapissataukoa lukuunottamatta koisattiin iltaseiskasta seuraavaan aamuun noin puolille päiviin. Oltiin ihan puhki molemmat.

"Ai sä fotaat? No täs mä oon, fotaa nyt."

Ilmoittauduin verestämään meidän tokoilutaitoja. Olen teettänyt sillä vähän perustreeniä ja se tykkää siitä ihan älyttömästi! Meidän tokoilusta on vain niin paljn aikaa, etten oikein edes muista, mitä kaikkea me ollaan osattu. Ensi tiistaina mennään jatkokurssille samalle opelle, jonka kanssa käytiin aiemminkin, joten eiköhän se muisti ala palautumaan. Ehkä itsekin muistan, miten esim. kaukokäskyjä sun muuta olikaan tarkoitus tehdä!

Viime talvena, kun kävin lomailemassa, Niki oli viikon yksin hoidossa Porvoossa Stellan luona ja enpä olisi arvannut, miten sekin kokemus nyt tässä uudessa tilanteessa kantaa. Niki oli niin iloinen, kun päästiin porvoolaisen hoitohenkilökunnan kanssa eilen saareen. Helle hillitsi koirien temmellystä, mutta ensi viikolla otetaan uusiksi ja jos silloin olisi viileämpää niin ehkä leikkikin sujuu. Nyt ne lähinnä hengailivat ihmisjoukon liepeillä, sovussa muttei mitenkään erityistä tehden. Paitsi että kyllä ne yhteisen sävelen löysivät uimarien haukkumisesta.

Tosin mietin kyllä, että Stellakin saattoi vähän ihmetellä, miksi Bono ei ole mukana. Ne oli erittäin hyvät kaverit Bonon kanssa. Stella tunsi Bonon ihan pikkupennusta asti.

Elämä on nykyisin hyvin tasaista! Niki on todella tyyni ja harkitsevainen koira Bonoon verrattuna. Se on läsnä koko ajan, mutta se ei touhota lainkaan. Bono oli aina heti tohkeissaan, jos ilmassa oli aavisteltavissa lupaus toiminnasta. Toiminnan ei tarvinnut olla kummoisempaa kuin, että siirryn puuhailemaan keittiöön tai suunnittelen roskien viemistä. Kyllä Nikikin reagoi, mutta ei tuki oviaukkoja eikä juokse ympyrää! Meno on nykyisin melko rauhallista tässä huushollissa.

Naapuriin on muuttanut collieihmisiä ja heillä on soopeli ja trikki. 6-vuotiaalla trikillä on ollut täsmälleen samoja oireita, mitä Bonolla oli, paitsi että sen jalat ei ole yhtä heikot. Sen selkäranka on kuvattu ja koiralla on todettu LVA. Selkärangan yläosassa (rintarangassa) niveliä on liian harvassa ja alaosassa (ristiselässä) liian tiheässä. Ristiselässä on tästä epämuodostumasta johtuen selkäydinkanavan ahtautta ja sille on kehittynyt myös spondyloosi. Ihan hirveän surullista.

Mulla on Bonostakin päällimmäinen ajatus, että Bono-parka. Kun lueskelin tätä blogia niiltä ajoilta, kun harrastettiin, se oikein konkretisoitui, miten upea koira se olisi ollut, jos olisi saanut olla terve. Se oli koira, joka valloitti käytännöllisesti katsoen kaikki, joita me tavattiin ja tunnettiin. Siinä koirassa oli jotain ihan supersuloista. Sellaisetkin ihmiset, joista en olisi aavistanutkaan, ovat järkyttyneet ja ottaneet yhteyttä, kun ovat kuulleet Bonosta.

Tässä on viimeinen video, joka siitä tuli otettua 22.6.2014 ja sitä jotain oli tässäkin hetkessä. Puhtia ei unilta heräilevässä mieskoirassa ollut, vaikka yritin sitä vähän herätellä.

Bono is no more

Järkyttävää, että kun useamman vuoden jälkeen innostun kirjoittamaan taas blogiin ja leuhotan, että Bono voi todella hyvin, menee vain pari viikkoa siitä, kun se on kuollut. Näin jälkeen päin en ole varma, kuvastaako se sitä, että sillä todella meni hyvin, vai kuvastaako se vain sitä, että toivoin, että sillä menisi hyvin. Ainakin se kertoo siitä, että Bonoa hoidettiin ja aina huonomman ajan jälkeen tuli selvästi parempi aika.

Sillä oli aika raskas kevät ja kesä, meillä oli usein asiaa eläinlääkärille. Sillä oli oksentelukohtauksia, jotka kuitenkin menivät nopeasti ohi ja sen fyysinen kunto ei ehtinyt mennä niistä huonoksi. Se madotettiinkin sekä toukokuussa että kesäkuussa oksentelun ja ripulin takia.

Kesäkuussa sen rakenneongelma alkoi selvästi oirehtia enemmän, se oli ärtynyt ja selvästi kipeä, se huohotti ja kulki minun perässä, rähjäsi ulkona tavallista enemmän ja parin kilometrin ulkolenkillä sen piti levähtää makuulla. Istumaan en sitä ollut laittanut enää vuosiin. Sen etujalat lähti valumaan istuessa, niissä ei ollut pitoa, vaikka sillä oli vahva lihaksisto.

Tämmöisissä tilanteissa me käytiin aluksi eläinfysioterapeutilla, mutta viime vuosina osteopaatilla ja perinteisesti parin käynnin jälkeen monta kuukautta meni taas hyvin. Osteopaatti oli alkukesästä lomalla ja me saatiin hänelle aika tiistaiksi 15.7. Siihen asti hoidin Bonoa kolmisen viikkoa niin, että se sai kaksi kertaa päivässä Rimadyliä, kerran päivässä puolikkaan B-vitamiinivalmisteen (Neurobio Forte) ja hieroin ja jumppasin sen lihaksia ja jalkojen ja alaselän niveliä. Bonon vointi olikin parempi. Se sai yöt nukuttua ja se huohotti enää vain lenkiltä tultaessa jonkin aikaa. Sen ryhti oli myös parempi. Silloin kun se oli oikein kipeä, sen asento meni sellaiseksi, että se seisoi takajalat yhdessä, paino yhdellä jalalla (kuin pienet tytöt, joilla on kova pissahätä) ja sen selän kaari oli todella isolla kuopalla. Meidän entinen koira Lulu, joka halvaantui aikoinaan, oli juuri sen näköinen puoli vuotta ennen halvaantumista.

Kun päästiin osteopaatille, hän kävi koiran läpi kokonaan ja totesi, että kropassa ei ole mitään sellaista, mitä hän voisi autaa. Lonkkakin oli tällä kertaa symmetrinen ja SI-nivelet liikkui hyvin. Kipu paikallistui selvästi selkärankaan ja kipua oli koko rintarangan alueella.Lihaksissa oli myös kipeitä kovettumia. Osteopaatti ajatteli vielä sellaistakin, että näihin oireisiin voisi sopia spondyloosi ja kertoi, että sen kanssa pystyy elämään, koska se on kivulias vain kun se etenemisvaiheessa. Ulkoisesti siinä näkyi, että se käveli peitsaten ja että se laahasi vasenta takajalkaa. Ravia se vältteli.

Tilasin lääkärin heti ja varasin pitkän ajan, että päästään käymään kaikki läpi. Tarkoituksena oli, että voidaan sulkea pois kaikki mahdolliset muut syyt. Itseä vaivasi ajatus, että jos Bonolla onkin jotain muuta, joka menee vain rakenneoireilun piikkiin ja jää huomaamatta.

Lääkärissä me juteltiin pitkään ja käytiin läpi, mitä Bonosta oli kuvattu ja mitä fysioterapiassa ja osteopaattien käsittelyssä oli tullut ilmi. Lääkäri oli sitä mieltä, että oireilu on selvästi neurologista ja paikansi kipeimmän kipupisteen ristiselkään. Jalan laahaus oli selvä merkki hermotusongelmasta, samoin se, ettei sen jalat pidä lattioilla ja sen kropan hallinta on heikkoa esimerkiksi rappusissa. Monta muuta vaivaa saattoi sulkea pois jo pelkästään sen vuoksi, ettei oireet olisi helpottuneet siitä hoidosta, mitä se oli saanut.

Koska oireilu on ollut samaa pennusta asti, hän päätteli, että kaikista todennäköisintä on, että ristiselän alueella on selkäydinkanavan synnynnäistä ahtautta. Se ei näy selkäkuvissa, jotka otetaan päältä päin, mutta se voi näkyä sivulta otetuissa kuvissa. Bonosta ei oltu otettu sivukuvia.

Ensimmäinen osteopaatti, jolla käytiin Turussa sanoi, että tällainen on hyvin tyypillistä ns, bobtail-tyyppisillä roduilla, joilla selän rakenne on sellainen, että peppu on korkeammalla kuin ristiselkä. Tästä oli puhetta myös nyt lopussa, ja minulle jäi mielikuva, että tämä liittyy selän S-kaareen. Samassa yhteydessä hän sanoi myös, että collieille ilmaantunut taipumus nostaa häntä kaarelle selän päälle viittaa rakenteeseen liittyvään ongelmaan.

Selkärangan ongelmille ei voi tehdä mitään, ja olin joka tapauksessa päättänyt, ettei Bonolle enää tehdä niin isoa operaatiota, jossa on pitkä, kivulias toipuminen. Se on niin kompura ja aggressiivinen jo normaalistikin, että koin että sellainen olisi kiusaamista eikä Bonon edun mukaista.

Keskusteltiin, että tämmöisessä tapauksessa koiran kannalta ei ole mitään väliä tiedetäänkö täsmällinen syy, joten tässä vaiheessa ei otettu selkäkuvia. Päädyttiin siihen, että Bono syö lopun ikää kipulääkitystä, B-vitamiinia ja magnesiumia. Myös C-vitamiinia voi tällaisissa tapauksissa antaa. Vitamiinit ja magnesium auttaa niissä lihakrampeissa ja -kivuissa, joita vajaasti toimivien raajojen kompensoimisesta syntyy. Puhuin oksentelustakin ja lääkäri arveli, että se todennäköisesti johtuu kivusta.

No, ei mennyt kuin vajaa viikko, kun Bonon vointi huononi taas todella rajusti ja se oksensi kaiken, mitä söi ja joi. Sen alaselän lihakset oli ihan kuumat ja ryhti meni todella huonon näköiseksi eikä se halunnut kävellä enää juuri lainkaan. Lääkäri oli neuvonut, että sen oloa voi helpottaa niinkin, että pyöristää sen selkää esim. jumppapallon avulla, mutta Bono teki sitä itse. Se makaili viime ajat pääsääntöisesti sohvalla ja keräsi tyynykasan mahan alle, niin että selkä oli varmaan aika pyöreästi.

Soitin maanantaina eläinlääkärille ja he antoivat ylimääräisen ajan sulkemisaikaan muiden asiakkaiden jälkeen. Sain töistä vapaata Bonon takia ja me oltiin pihalla varjossa koko iltapäivä, Bono oksensi vartin välein ja se oli niin hirveän kipeä, että ainoa ajatus oli, että nyt se kärsii liikaa, näin pitkälle en olisi saanut vitkuttaa. Kun lääkäriaika oli käsillä, oli selvää, ettei siellä tehdä muuta kuin se viimeinen pavelus.

Nikillä on hiukan saman kaltaista kankeutta vasemmassa lonkassa kuin Bonolla ihan alkuaikoina, ja olen päättänyt, että jos sille ilmaantuu aggressiivisuutta, sen ei tarvitse mennä näin pitkälle. Tosin Bonohan ei koskaan ollut äkäinen omalle väelle. Se esimerkiksi aina nautti hoitamisesta ja lopussa, kun se ei enää halunnut hierontaa, se vain käveli pois. Aggressiivinen se oli vain muille koirille ja joillekin vieraille ihmisille. Siksi kai sitä aina toivoi parasta.

Niki oli mukana lääkärissä ja seurasi vieressä, kun Bonon ruumis nostettiin autoon. Ajettiin suoraan mökille ja kaivoin haudan vielä yöllä. Aamulla sitten Nikin kanssa yhdessä haudattiin Bono.

Meillä on ollut vaisu viikko ja tyhjältä tuntuu. Niki muistaa Bonon tietyissä tilanteissa kuten ulos lähtiessä, ja vinkuu hiljaa. Mulle vaikeinta on se, että se ei nuku enää polvitaipeissa eikä tule viereen, kun käyn sohvalle. Bono oli koira, joka oli koko ajan iholla.

Toisaalta tuntuu myös siltä kuin olisi vapautunut ihan valtavasta taakasta. Bonon eläessä en tajunnut itse, miten raskasta on elää sairaan koiran kanssa. Nyt me voidaan tehdä ihan erilaisia juttuja, kuten käydä koirapuistoissa, kyläpaikoissa, joissa on kissoja ja koiria ja ei ole hissiä jne. Kaikkea ei tarvitse suunnitella ärtyisän koiran ehdoilla. Nyt mä voin myös oikeasti alkaa toteuttamaan sitä Skotlannin matkaa, jonka olen haaveillut collieideni kanssa tekeväni. Paitsit, että nyt niitä on vain yksi.

Me käydään ehkä kokeilemassa taas lampailla ja mulla on vähän houkutus alkaa päivittää taas tätä blogiakin. Vannomatta paras, mutta jotenkin tuntuu, että kunhan tästä toivutaan, koiran pitämiseen tulee taas enemmän iloa.

Bono lepää hyvin kauniissa paikassa, jonne vie vain peurojen tekemä polku.

Pikkuisen kuulumisia

Etsiskelin yhtä kuvaa täälta blogista ja jäin lueskelemaan nuoruusmuistoja ja tuli mieleen, että pitääpä laittaa kasvattajille vähän raporttia poikien kuulumisesta, kun ei ole pitkään aikaan tullut raportoitua mitään. Samalla tulee kirjattua itsellekin vähän näitä meidän oloja, kun ei niitä muuten muista.

Kesäkuu 2014

Bono on nyt 6-vuotias ja on voinut todella hyvin siitä asti, kun keksittiin koirahierojan neuvosta mennä lonkka- ja selkävaivojen tiimoilta osteopaatille. Aluksi kuljettiin Turussa Leena Piiralla, joka myös opetti aivan loistavat hierontaa ja nivelten liikuttelua sisäsltävät kotihoito-ohjeet. Viime kesänä, kun tarvittiin apua ja Leenalle oli puolen vuoden jonotus, löydettiin lähempääkin toimintansa aloittanut osteopaatti Hanna ja näillä eväin me pärjätään todella hienosti. Bono ei tarvitse esimerkiksi mitään säännöllistä lääkitystä ja se on pääasiassa iloinen, leikkisä ja sillä on hyvä lihaskunto ja ruokahalu. Jossain vaiheessa pelkäsin, että sillä olisi jo nivelrikkoa, mutta se oli varmaankin ennenaikaista.

Bonon lonkan rakenne on sellainen, että sen toinen polvi osoittaa siään toinen ulos ja sen nivelsiteet on löysät eli sen selkälihakset kramppaa ja lonkkanivelet ja SI-nivel menee aika ajoin ihan jumiin ja niitä täytyy pitää säännöllisesti tietoisesti auki. Mä olen miettinyt, että voisikohan olla niin, että Bono olisi jäänyt emon alle pentulaatikossa koska koko lonkka on ikään kuin vääntynyt osoittamaan vasemmalle?

Ei voi tietää, mutta sinänsä harmi, ettei kuuluisa ortopedi Eskelinen Apexissa huomannut tätä, kun se 5 kuukauden iässä kuvattiin. Kehitystä olisi voinut siinä vaiheessa auttaa huomattavasti osteopatialla. Virallisia lonkkakuvia otettaessa toinen kuuluisa ortopedi Axelsson ei edes koskenut koiraan, joten silloinkin asia jäi huomaamatta. Täytyy sanoa, että mun luottamus eläinlääkärien paneutuneisuudesta on kokenut melkoisen kolauksen tämän kokemuksen tiimoilta. Bonon kinttuja on kuvattu enemmänkin, mutta parhaan avun olen saanut eläinfysioterapiasta ja osteopatiasta.

Niki on ollut täysin terve. Sillä on aika herkkä maha rasvaisille ruuille, joten mä luovuin aikoinaan raakaruokinnasta, kun se ei tahtonut oikein kasvattaa lihaksia. Siinähän energia otetaan rasvasta ja Niki menee rasvaisesta ripulille hyvin herkästi. Muuten kaveri on ollut täysin terve. Nyt sillä on pieni iho-vaurio, kun punkin peijooni oli kiinnittynyt etujalan kyynärtaipeeseen ja se on rähminyt sen itse irti ja osa punkista jäi ihon sisään. Tämä on Nikin eka varsinainen vaiva ja kaveri on nyt 4,5 v.

Niki on sellainen tasainen, mutta aktiivinen koira. Se luonnetestattiin 17.6.2012 ja sai tulokseksi 114, mikä oli minusta hämmästyttävän alhainen tulos siihen nähden, miten hyvä luonne sillä on sekä kotikoirana että harrastamisessa. Isoin puute virkakoiratestin puitteissa oli kaiketi se, että toimintakyky loppui kesken testin. Sen pää täyttyy nopeasti ja se väsyi ihan totaalisesti siinä vaiheessa, kun oli pimeään huoneeseen meno. Laukausta se ei pelännyt ja kysyin tuomarilta lopussa, johtuiko se siitä, että toimintakyky oli finaalissa. Leikola kertoi kuitenkin, että kyllä siihen voi luottaa, sillä paukkuarat samassa tilanteessa kyllä reagoivat. Ja totta se oli, Niki on toistaiseksi ainakin selvinnyt ilotulituksista hyvin, eikä se muistakaan paukkeista välitä.

Itse koin, että ensimmäisellä rastilla luonnetestissä meitä auttoi se, että oltiin aktiivisesti harrastettu nuorena. Me oltiin treenattu tokoa ja paimentamista sekä tehty jonkun verran metsäjälkeä. Niki osasi turvautua pelottavassa tilanteessa minuun ottamalla kontaktia. Jos se ei olisi tehnyt sitä, hylkääminen olisi voinut olla lähellä, sen verran se säikähti.


 Mökillä kesäkuu 2014.

Mulla on nykyisin sellainen työ, että teen neljä pitkää päivää ja olen kolme vapaalla. Me asutaan rivitalossa Reetta-mummin lähellä, joten päivärutiini työpäivinä menee niin, että kunhan herätään, lähdetään aamukahville Retulle ja toinen koira jää sinne päivähoitoon. Illemmalla Retu tuo sen meille kotiin ja ulkoiluttaa toisen. Tämä on meille kaikille tosi kiva järjestely. Joka toinen päivä jompi kumpi saa olla vähän mummulassa, molemmat tulee ulkoilutettua, Reetta saa liikuntaa ja koiraseuraa ja minä saan olla töissä huoletta. Molemmat saa myös kahdenkeskistä laatuaikaa maman kanssa ja Niki on oppinut olemaan yksin. Hieno järjestely!

Kolme päivää viikosta me ollaan mökillä. Ostin maaliskuussa 2013 pienen punaisen mummonmökin ja reilun puoli hehtaaria villiintynyttä puutarha-metsä-peltoa Huittisista, läheltä Punkalaidunta ja siellä me ollaan oltu tosi paljon. Alueella on metsää ja viljelysmaata ja villieläimistöä peuroista ilveksiin, joten ihan vapaasti pojat ei siellä voi olla, mutta saavat olla tosi paljon ulkona. Sen verran kaupunkilaisia ne kuitenkin on, että vapaana omalla tontilla eivät tee tarpeitaan, eli mun on ulkoilutettava ne sielläkin :) Se on oikeastaan ihan hyvä, koska tulee käytyä esimerkiksi kauppareissulla tutustumassa lähiseuudun ulkoilualueisiin, Punkalaitumen ja Huittisten maisemiin jne. Muuten vaarana on, että sitä vaan möyrii omalla tontilla maata kääntelemässä, eikä muista tehdä mitään muuta.

Bonsuli kaivaa luumun alle viilentävää loikoilupaikkaa.

Ei olla enää käyty paimentamassa, vaikka kaipaan sitä kyllä. Mulla ei jotenkin itsellä ole ollut voimavaroja siihen, että ajaisin säännöllisesti treenaamaan. Vaikka meillä menee ihan hyvin kotioloissa niin Bono on kuitenkin aika äksy ja varuillaan muiden ihmisten ja koirien suhteen eli se rajoittaa meidän tekemisiä aika paljon.

Mä olen Bonon vuoksi myös opetellut koirakuiskaajan taitoja! Olen opetellut tekniikan, jolla on mahdollista kommunikoida eläinten kanssa. Tällainen telepaattinen kommunikointi on maailmalla yleistymään päin ja kouluttajia on jo useita kymmeniä ellei satoja. Tekniikka on todella helppo, kunhan siitä saa kiinni ja jos on minkäänlaista kokemusta meditatiivisesta mielenhallinnasta.

Siinä hiljennetään mielen löpinä, muotoillaan ajatuksena aikomus, mitä kontaktilla halutaan, visualisoidaan lämmin tunneside eläimen kanssa ja jäädään odottamaan. Helppoa kuin heinän teko :)

Mun eka kokeilu oli, kun Bonolle ilmaantui viime kesänä sellainen todella ärsyttävä käyttäytymiskuvio, ettei se meinannut millään suostua tulemaan ulkoa ovesta sisälle, se oli joka kerta yhtä taistelua, tulipa se pihalta tai jos vaikka tultiin yhdessä lenkiltä. Pyysin sitä näyttämään, miksi se jumittaa ovella ja sain sellaisen kokemuksen, ikään kuin näin Bonon silmin kuinka täytin ovensuussa seistessäni koko oviaukon eikä  sillä ollut tilaa kompuroida kynnyksen yli (sehän siis löysine lonkkineen kompuroi tosi paljon).

Lisäksi kuulin, kuinka kovalta ja pahalta sen korviin kuulosti se, kun läiskin kättä reittä vasten. Se kuulosti ihan pelottavalta pamaukselta.

Kysyin vielä, että miten se kokisi että ovesta on kiva tulla ja näin Bonon silmin, että oviaukko on tyhjä ja se kuulee mun äänen keittiöstä ja sit se saa namun!

Tiedä häntä, mutta kun kokeilin, ei ole enää ovella tempperehditty!

Ohjeet on muuten tuolla: http://animaltalkafrica.co.za/772-2/#sthash.mQyTDUR1.dpbs

Kävin sitten viime talvena kurssilla opiskelemassa asiaa lisää ja nyt mä aina silloin tällöin käytän tätä tekniikkaa, kun pitää jotain selvittää ja hyvin tuntuu toimivan. Tällä tarkoitan sitä, että kanssakäyminen sujuu helpommin kuin ilman. Bono on tässä tosi hyvä, se tajusi heti että mun kanssa voi kommunikoida ja se esimerkiksi aktiivisesti neuvottelee mun kanssa lenkkireiteistä ja ruuista. Itse pitää vaan olla todella hereillä. Nikin kanssa ei ehkä ole tullut niin treenattua, kun se vaikuttaa olevan tyytyväinen oloonsa. Mulla on Nikin suhteen itsellä sellainen tunne, että meidän kemiat ja yhteisymmärrys on ollut alusta pitäen heti samoilla aalloilla, meidän ei ole tarvinnut harjoitella sitä. Ei sen nimi turhaan ole Alter Ego (toinen minä).

Joo, että kaikkeen sitä ajautuu, kun koiria hankkii! Muistan kyllä, että kun hankin Bonon, mun aikomus oli oppia nimenomaan vuorovaikutusta koiran kanssa. Sitä saa, mitä tilaa!

Pojat ja Reetta mökillä naapurin ohrapellon laidalla kurkia bongailemassa syksyllä 2013.

Pari kuvaa

Laitanpa tähän pari valokuvaa arkistoista. Ensin bono hierojalla. Tämä on yksi ihan ekoista kerroista, kun sen oli tosi vaikea rentoutua, eikä se meinannnut tahtoa pysyä makuulla millään. Hierojaan kumminkin hierotaan tuttavutta ystävällisissä aikeissa.

Tässä taas lepohetki parvekkeella kesän kuumalla.

"Mä vaan testaan, onko maman lakanat lämpimät vai viileät."

Syyskuulumisia

Meidän eloa on tänä syksynä leimannut sellainen, että Bonon rakenneongelmat on alkaneet oirehtia. Se on välillä kovin kankea ja ontuu makuulta noustessaan eli ilmeisesti nivelrikkoa vasemman takajalan nivelissä jo on. Jossain vaiheessa Rimadyliä sai antaa kerran viikossa ja poika oli melko vaisu ja pahimpina päivinä äksykin. Kun kelit viileni, silloin oli pahinta. Läääkärissä ei löydöksiä havaittu, mutta täytyy nyt pitää särkylääkettä koko ajan käsillä. Lisäksi sitä on hierottu taas syksyn mittaan muutamaan otteeseen. Kun se ontuu takajalkaa, samalla rasittuu se toisen puolen etujalka, jolla se kompensoi, joten krampit on saatava nopeasti pois, sillä sekä etujalan, että takajalan ontuminen on ihan kamalaa katsottavaa!

Nyt ollaan myös syöty sekä emäntä, mummi että koira samanlaisista purkeista glucosamiinia, mikä on kyllä vaikuttanut niin, ettei särkylääkettä ole tarvittu. Bono on myös keksinyt jekkuja ja varmaan ekan kerran sitten pentuaikojen lähti tässä iltana muutamana oma lelu suussa ulos! Se on aina kyllä hyvällä tuulella, kun sillä ei ole vaivoja. Silloin kun se on vaisuna, se vain makailee pehmeillä pieluksilla, mieluiten maman peiton mutkassa päivät pitkät. Reilu tunnin lenkki saa sen jo makailemaan kesken ulkoilun, että kipeet on paikat.

Mun mielestä se on 3-vuotiaana aivan liian nuori kärsimään reumatismista, mutta minkäs teet. Mä olen vähän ajatellut, että niin kauan kuin särkylääkkeillä ja tukihoidoilla pärjätään niin hyvä on. Sit kun ne ei riitä, niin enpä usko että sitä aletaan leikkaamaan. Sen liikkuminen on jo löysien nivelten takia niin hankalaa neljälläkin jalalla, että millaista kompuroimista se olisi toipilaana? En ehkä halua nähdä sitä päivää. Tänään se just luisui rappusia alas kompuroidessaan niitä mukamas ylöspäin, ja nyt elellään hyviä aikoja! Tassutkin oli aamulla just trimmattu. Vasemmassa takajalassa on varpaatkin jotenkin jäykemmät taipumaan kuin muissa jaloissa.

Nikistä taas on kehkeytynyt melkoinen äijä. Tosin hyvin kiltti, suloinen ja kiva äijä, mutta äijä mikä äijä. Jos se olisi jääkiekkoilija, sen tehtävä olisi ilman muuta olla kovaa taklaava pakki ja roolina se, joka menee iholle. Toimintahaluja ja -tarmoa piisaa, ja se tekee todella hienoa toko-työskentelyä. Se on tarkka ja vauhdikas. Sen kanssa on niin kiva treenata, että jonkinlainen tavoitteellinen treeniohjelma on rakenteilla.

Hieronta on tehnyt molemmille tosi hyvää, ihan mentaalipuolellakin. Nikillä ei ole mitään vaivoja, mutta sekin on nyt syksyllä hierottu pari kertaa ihan siksi, että se tottuu kosketukseen ja rauhoittuu ja oppii rentoutumaan vieraan ihmisen pitkäkestoisen käsittelyn aikana. Sitäpaitsi, mä halusin kuulla, miltä sen kroppa tuntuu, kun en siinä itse mitään vaivoja ole huomannut.

Eka kerta oli sille vaikea, se vaatii pääkopalta paljon ja sillä olikin vähän lavoissa kireyttä, mutta tokalla kerralla se jo tiesi, mitä tuleman pitää ja otti saamastaan huomiosta kaiken ilon irti. Bonohan on hieronta-asiakkaana jo niin konkari, että se osaa omalla hengityksellään auttaa hieromista ja saa vapautettua huokauksella ja venyttelemällä lihasjännityksiä. Meidän hieroja on Bonoon luonnollisesti moisesta taituruudesta ihan lääpällään :) Bono myös itse hieroo selkäänsä päivittäin ulkona piehtaroimalla, varsinkin, kun se pääsee vapaana jolkottelemaan pellolla tai metsässä. Joo, mulle oli uutinen, että se piehtaroiminen ei olekaan aina vain hajujen takia, vaan koirat hieroo lihaksiaan piehtaroimalla.

Niki on hieromisen myötä myös alkanut hakeutua enemmän lähelle, se selvästi nykyään nauttii enemmän kaikesta lähellä olemisesta. Ennen tuntui aina, että sen tulee nopeasti kainalossa tukala. Vaikka se piipahti vieressä mielellään, se ei jäänyt siihen kuin hetkeksi. Toisen hierontakerran jälkeen sen mieli selvästi muuttui. Se oli minusta ihmeellistä, koska se kuitenkin nauttii esimerkiksi harjaamisesta ja hoitamisesta. Me yleensä kammataankin tukkaa niin, että varataan oma alue, johon toinen koira ei pääse härkkimään ja koira pötköttelee kyljellään ja käyn sitä ihan rauhassa läpi.

Mä olen kyllä sitä mieltä, että jokaisen kanaattaa hierottaa koirans, se saa ihmeitä aikaan, erityisesti just pääkopassa. Ihan tässä on käynyt sellainenkin mielessä, että uskaltautuiskohan sitä joskus itsekin käsiteltäväksi. Ties mitä siellä omassa päässäkin tapahtuisi!

Paimenessa me ei olla nyt syksyllä käyty. Matkustaminen alkoi käydä raskaaksi, kun teen paljon töitä ja paimennuspäivä vei aina koko päivän. Tuli myös jotenkin sellainen olo, että nyt me tarvittaisiin ne omat lampaat ja päivittäistä treeniä ihan tässä arkitouhun lomassa. Tavallaan se, mitä kerta viikon treenillä on saavutettavissa, tuli saavutettua. Me kaikki hiffattiin suurin piirtein, mitä meidän on tarkoitus tehdä ja minä opin paljon koiristani ja nekin ehkä jotain minusta. Paimentaminen auttoi oivaltamaan, miten mun koirat motivoituu ja miten niitä kannattaa kouluttaa, opin niiden luonteista tosi paljon.

Bonon kohdalla erityisen tärkeätä on ollut se, että paimentamisella ollaan saatu rakennettua hyvä luottamus meidän välille. Sitä tarvitaan, kun noita vaikeuksia on ollut ja tulee olemaan hamaan loppuun asti.

Meillä muuten ei ole mitään sellaista, että ne paimentaisi jotain mopoja tai muuta, vaikka sieniretkillä on huomattu kyllä, että paimennustaipumus on kova. Niki myös joskus pinkoo lintujen ympäri tms. mutta en mä voi kyllä tunnistaa, että paimennukseen syttymisestä olisi koitunut mitään käytöshäiriöitä, vaikka ne ei nyt ole päässeetkään lampaille. Joskus kuulee, ettei koiraa pitäisi sytyttää lampaille, jos vain harrastaa, koska ne alkaa sit paimentamaan kaikea muuta, mutta en siis allekirjoita tätä.

Käytiin Bonon Oona-siskon luona tässä kokeilemassa taannoin myös agiesteitä ja Niki taas löi meidät ällikällä. Se on vain sellainen koira, että kun sille näyttää miten homma tehdään, se osaa sen heti. Se opetteli kerralla putken ja puomin ilman mitään ongelmia, vaikka ei ikinä ollut esteillä ennen ollut. Kun se oli tehnyt homman kerran, se meni sen heti mieluusti uudestaan ja uudestaan. Hallitusti ja varmasti. Renkaan läpi hyppäämistäkin kokeiltiin, mutta siinä vaiheessa sen naamasta näki, että pää oli pikkuisella jo ihan täynnä.

Tämmöttiä meidän syksyyn kuuluu. Tänään käytiin Töölössä tyttöystävää Kristaa moikkaamassa ja Hietsun hiekkarannalla kirmailemassa. Nyt pampulat on ihan kaputt. Huomenna asennetaan Bonon Golffiin upouudet Michelinit, joten päästään perjantaina turvallisesti Kärkölän metsissä kirmaamaan. Huomenna on luvassa tokoilua. Mamalla saattuu nääs olemaan - aaah - kolme iki-ihanaa vapaata.

Hot spot ja good bye

Me ollan lomailtu taas saaressa tällä viikolla. Pojat uivat niin paljon, että Bono sai hot spotin. Sen jalkovälissä oli toissa iltana kämmenen kokoinen lämpäre tulehtunutta ihoa, joka pukkasi paikoin kudosnestettä. Onneksi huomasin sen heti. Olen kuivailut sitä vanhoilla puhtailla astiapyyhkeillä ja betadinella, kun olen huuhdellut, se kuivui nopsaan. Nyt on vielä pieni kohta joka kuumottaa, mutta ei ole enää märkä. Tulehdus ei ehtinyt mennä pintaa syvemmälle eikä kehittyä märkiväksi. Bono ei ehtinyt edes häröillä asian tiimoilta yhtään, vaan on pysynyt hyvällä tuulella.

Pari saaristolaiskuvaa vielä tässä.





Kuvista näkyy, että Nikikin osaa viilettää keppi suussa - ja uskaltaa napata sen Bonon nenun edestä.

Näihin tunnelmiin lienee hyvä lopettaa tämä blogi. Olo kahden poikakoirakakaran kanssa on tasaantunut sellaiseksi, että tätä voi jo sanoa elämäksi kahden mieskoiran kanssa. Olo on niin tasaista, ettei tunnu olevan ihmeemmin raportoitavaa. Me leikitään ja reenaillaan tokoa, kun muistetaan ja todennäköisesti jollain tavalla jatketaan syksyllä paimentamistakin. Näyttelyissä meitä tuskin näkee, sillä Nikin korvat on niin itsepäiset, etten saa niitä rotumääritelmän edellyttämälle vekille tuunattua. Täytyy sanoa, että noin hienossa koirassa se ei ole huoltajan näkökulmasta mitenkään suuri miinus.

Bono on niin tasaantunut, että siinä on jo melkein vanhan koiran lempeyttä ja viisautta. Eilen olin ajatellut, että käydään iltalenkillä kylässä tietyssä vakiopaikassa meidän lähellä, mutta kun alkoi sataa, tuumasin, että tehdäänkin vain pikainen lenkki. No, koska Bono tiesi alkuperäisen suunnitelman, se piti siitä kiinni ja kylässä me käytiin, vaikka oltiinkin ihan märkiä koko konkkaronkka. Se johdatteli meidät suorinta tietä kyläpaikan ovelle. Sen itsepäisyydelle ei meillä kukaan pärjää.

Kiitos seurasta näinä reippaina kolmena vuotena, joina tätä blogia on kirjoitettu, bästa tittare - tittare bästa!

Lomapäivä saaressa

Nikille on muodostunut uimisesta ihan oma yksityinen harrastus. Mahdollisuuksien puitteissa se menee uimaan itsekseenkin ja uimakaverin siit saa pyytämättäkin.

Joka kesäinen lomailu Rönnskärillä näytti tänä vuonna tältä.

Bono ei sentään rohkene irrottaa jalkoja maan kamarasta, vaikka Niki sitä houkuttelee. Se taipuu kuitenkin kahluureissuille.

Yksi monista kunniakierroksista.

Bono tyytyy kukkaispoikana kellottelemaan.

Niki tykkää istua tuolilla. Ja mieluiten jotain pehmeätä pepun alla.

Stella 5 v. ja Niki 1,5 v. ovat ystävystyneet. Alkututtavuus oli hiukan hankala, sillä Stellaa ärsytti että moinen kakara on tullut hänen ja Bonon välejä sotkemaan. Nyt ei enää ärsytä.

Burton

Me käytiin tänään Töölössä kylässä ja Rajasaaren koirapuistossa, mutta ennen kuin siirryttiin autosta kylään, me tehtiin pieni lenkki Sibeliuspuistossa. Siellä käy bussilaisteittain ulkkiksia ihmettelemässä Sibelius-monumenttia joka päivä ja tämä päivä ei ollut poikkeus. Meidät bongasi amerikkalainen perhe, jossa lapsetkin oli jo aikuisia.

Perheen isä bongasi Bonon ja tuumasi riemuissaan, että ihan kuin Lassie. Rupesin juttelemaan hänen kanssaan ja hän kertoi tunteneensa aikoinaan Lassie-elokuvien tuottajan. Tuottajalalla oli ollut Lassie-elokuvien ja niiden suunnittelun aikoihin collie nimeltänsä Burton, ja ymmärsin että Burton oli tällekin miehelle tuttu sesse.

Bono osasi tietysti kerätä ilmassa leijuvat rapsutukset pois kuleksimasta ja sai vielä suurenmoiset kehut kauneudestaan. Mun piti sitten tietysti lisätä pari kommenttia viisaudesta.

Niin. Burtonin ansiosta meilläkin ilmeisesti on kaksi kappaletta collieita.

Kuvasatoa keväältä

Blogia on tullut päivitettyä melko harvakseltaan tämän kevään kuluessa, mutta kyllä me puuhataan kaikenlaista siitä huolimatta. Muutama kuvakin on kevään touhuista näköjään jäänyt kameran muistikortille.

Tässä on aluksi pari kuvaa Nikistä ja kaveristansa Sulosta, jonka kanssa Ippuli leikki jokunen viikko sitten Rajasaaressa. Leikki oli hyvin tasapuolista. Välillä Niki johti juoksukilpailua...

... välillä taas Sulo.

Hiekkarannalla oli monenäköisiä kavereita, joilla oli into yhtä piukassa kuin meidän pojilla. Vasemmassa reunassa olevalla belggarilla oli jopa kuolaroiske nenun yli poikittain, niin oli meno vauhdikasta. Ei siinä ehtinyt neniä niistellä.

Seuraava kuva on minusta ihana Bonon ilmeen takia! Sydän pompahtaa ylimääräisen kerran joka kerta, kun katson tätä.

Nikistä siinä näkyi vain häntä.

Kevätkynnöt kasvimaalla sai mukavan käänteen, kun viereiselle palstalle pelmahti sukulaisia. Thori, Elli ja Susa kantoivat kortensa keväthommien kekoon ja Bono ja Susa juoksivat piiiiitkiä kaaria. Harjoittelivat varmaan lampaidenhakukaaria....

Niki ei tällä reissulla ollutkaan mukana a) koska se oli maman ja Bonon kahdenkeskistä laatuaikaa ja b) koska mama ei jaksa Nikin karkailua. Bono sen sijaan pysyy lähellä ilman, että sitä tarvii kytkeä. Hän on tullut siihen ikään, että olemukseen alkaa ilmaantua colliemaista arvokkuutta.

Tässä vielä otos kevään ekalta kuumalta päivältä, jolloin asioiden hoitamiseen piti jo etsiä varjoa.

Ja viilennystä piti etsiä sammakon kutua kuhisevasta ojasta.

Näiden kutukuvien ansioista saatiin muuten kamera takaisin, kun olin hukannut sen. Kasvimaareissulla oli käynyt niin, että olin harjannut pojat Herttoniemen ulkoilualueella kävelytien varressa ja sinnehän se kamera jäi. Sattumalta seuraavana päivänä käytiin myöspoikain kanssa kasvimaalla (en ollut huomannut kameran häviämistä vielä siinä vaiheessa). Eräs perhe odotteli meitä ja huuteli, onko teiltä kamera hävyksissä. Totesin, että ei kai, mutta kun aikamme keskusteltiin, mies sanoi, että odottakaas, käyn hakemassa sen.

He olivat katsoneet millaisia kuvia kamerassa oli, jos se olisi vaikka jonkun naapurin, ja he tunnistivat Bonon ja Nikin!

Olin niin iloinen ja äimän käkenä, että annoin kaikki rahat löytöpalkkioksi, jotka pörssissä sattui olemaan (mikä ei ollut kovin paljon). Jos he olisivat ehtineet viedä kameran löytötavaratoimistoon, ja jos ei sattumalta oltaisi oltu liikenteessä samassa paikassa yhtä aikaa, en ikinä olisi osannut kysellä sitä oikeasta paikasta.

Sellainen pieni episodi. Tämän ihanan perheen ansiosta nämä kuvatkin ovat nyt tallessa.

Hekin olivat koiraihmisiä, irlannin susikoiraihmisiä.

Tarkempaa ohjausta

Ollaan päästy paimennuksessa siihen pisteeseen, että nyt voi huomion kiinnittää siihen, miten mä ohjaan poikia. Bono osaa jo näköjään vasemman ja oikean, Niki ei ihan vielä, mutta kuitenkin. Samalla tiellä ollaan Nikin kanssakin.

Tiistaina tehtiin Nikin kanssa aluksi pikku aitauksessa flankkitreeniä ja vasen itse asiassa menee aika hyvin, mutta oikealle lähetettäessä se jostain syystä vain lähtee suoraan ajamaan lampaita. Bonolla oli keväämmällä sama juttu, mutta se on jäänyt jo pois.

Kolme harjoitusta oli sitten ratatreeniä. Lampaat otettiin pois häkistä, vietiin punaisen portin läpi, käännettiin ja keltaisen portin läpi ja suputettiin ränniin ja takaisin häkkiin.

No, eipä mennyt yksikään rata ihan juur noin, mutta kovasti me tehtiin töitä! Sekä Bonon että Nikin kanssa. Mama oli aivan punanaamainen, kun oli vetänyt reilussa tunnissa neljä kertaa lampailla 30 asteen helteessä, eikä mielessä ollut muuta kuin että nyt lähimpään lammikkoon! Lampaat ja koirat tuli juotettua ja vaihdettua, mutta sama emäntä, samoilla silmillä.

Sainpa oppitunnin siitä, mitä tapahtuu, jos ja kun päästää koiran liian pitkälle lampaiden sivuun. Heti, jos koira poistuu lampaiden takaa (menosuunnasta katsoan), lampaat karkaa sinne, missä niillä on suoja. Ja kun meillä oli kolmen viikon reenipaussi ja koirilla virtaa, lampaat oli koko ajan karussa.

No, saatiin me ne kumminkin häkitettyä joka kerta.

Kimmon evästys oli vain, että tarkempaa ohjausta, Koira kyllä osaa. Bono siis, Kimmon feivörit. Ja kyllähän se osaakin, kun se vaan vielä uskois mua.

Toinen kommentti oli, että tätä se oikeasti on. Lampaita vetää aina johonkin suuuntaan, ja siksi tässä hommassa tarvitaan koiraa. Ja niitä lampaita ei saa sinne, mihin haluaa niiden liikkuvan, ellei koira ole hanskassa ja pysy lampaiden takana. Tätä me sit ensi viikolla harjoitellaan lisää.

Tätä me ehkä ollaan harjoiteltu viimeiset kaksi vuotta, mutta nyt se vasta tuntuu minustakin siltä! Nyt tuntuu ihan luontevalta reenata rataa, eli kyllä nyt jotain edistystä on tapahtunut.

Sankarikoira ja rantaleijona

Meillä on sellaiset ajat, että Nikita tarvii paljon päänvaivaa ja koska hän on hivenen umpiossa kasvatettu - jos Bonoon vertaa - niin me ollaan ruvettu käymään Rajasaaressa tapaamassa muita koiria. Sosiaalista aktivointia, juu nou.

Ensimmäinen kerta oli pari viikkoa sitten, kun Reetta kävi Meilahdessa silmää leikkauttamassa ja me oltiin poikien kanssa tukijoukkoina mukana. Koska karvakorvia ei päästetä sairaaloihin, me tehtiin tärät Kristan kanssa ja vietettiin kaunista päivää Rajasaaren koirapuistossa.

Bono oli tietysti aivan onnessaan lapsuutensa maisemassa, ja sama onni levisi myös Nikiin (ja emäntään). Nikille teki tosi hyvää seurustella toisten ystävällisten koirien kanssa ja se sai ihan ikioman kaverin 9-kuisesta Sulo-nimisestä saksanseisojasta. Oi, miten ne juoksivat. Kotona ippuli nukkui pari päivää melko sikeästi.

Viime viikollakin käytiin siellä kerran ja tänään taas ihmissuhteiden hoitaminen tapahtui myös Rajasaaren maisemissa. Ria K:lla oli mukanaan Perusta Suomeen itse adoptoimansa isännän kanssa kulkeutunut ex-katukoira Prana, joka on hyvin pystyvä, mutta hiukkasen vielä varautunut toisten koirien kanssa. Se klaarasi tosi hienosti. Niki puolestaan juoksi aivan hurmiossa, ui muutamien koirien kanssa kunnon kierroksia meressä ja Bono kunostautui herrasmiehenä.

Prana on tosiaan isojen koirien kanssa hiukan varuillaan, ja kun yksi iso uros haisteli sitä turhan tungettelevasti niin, että Pranaa pelotti, Bono ajoi uroksen pois!

Kerrankin osasin lukea tilanteen ja mennä Bonon avuksi (enkä mmotkottanut sille) ja hoitaa emännän velvollisuden häätämällä puolestani ärhäkän uroksen pois Bonon kimpusta! Kaikki meni tosi hyvin, tungettelija meni omiin touhuihinsa Prana kiipesi penkille Rian syliin, ja Bono tuli sivulle asentoon vaatimaan hienosti ansaitsemiaan possunpaloja. Se tiesi itsekin toimineensa sankarillisesti ja se tiesi, että mammakin tajusi. Se oli tilanteen jälkeen niin ylväs!

Niki oli toisella hiekkarannalla hurvittelemassa uimarikavereidensa kanssa eikä huomannut koko tilannetta lainkaan!

Wonderfullia

Tänään oli taas niin kiva paimennuspäivä. Lähdetiin ajoissa liikenteeseen, koska aiemmalla kerralla oltiin löydety matkan varrelta lenkkeilypaikasta korvasieniä ja mentiin tänään sateesta huolimatta (tai ehkäpä juuri sen siivittämänä) tsekkaamaan sama paikka jo ennen paimennuksia. Löytyi reipas puoli kiloa saalista, joten päivä oli jo hyvällä mallilla ennenkuin oltiin nähty vilahdustakaan lampaista.

Niki meni ensin kokeilemaan isolla katraalla - olisko siinä ollut joku 15-20 lammasta - että mitenkä löytyy tasapainopiste. No, se oli melko vauhdikasta menoa eikä aiheuttanut varsinaisesti mitään ylpeyden väristyksiä. Mentiin heti perään Bonon kanssa ja aiheutin melkoiset räkänaurut, kun maalailin ennen suoritusta, että "me Bonon kanssa tavoitellaan hallittua suoritusta". Sanoin tämän kumminkin myös vielä Bonolle uudestaan ja lopputulema oli aivan upea. Se meni todella nätisti ja me pujoteltiin portit mennen tullen.

Ihmetyksen sävyistä ihailua kuului kommenteissa niiltä, joita meidän visiointi oli naurattanut!

Nikin kanssa seuraavalla kerralla ajattelin, että ei me olla pekkaa pahempia ja vedettiin unelmaveivit Granlundin viitoittamalla tiellä! Niki oli niin hyvin kuulolla ja totteli kaikki pysähtymiskäskyt, että uskalsin kokeilla lampaiden häkittämistä ja sinnehän ne sujahtivat. Pari lammasta piti ajaa häkin ympäri, kun muut oli jo aitauksessa, mutta sinne nekin vain saatiin.

Me Nipsukan kanssa kerrassaan siis ylitettiin itsemme. Ekalla kerralla sitä veti kahtaalle, kun juoksuinen Wenja oli ensin vähän liehitellyt, mutta sitten kuitenkin näyttänyt hammasta ja kun sit vielä olis pitänyt lampaitakin ajaa. Siksi se oli jokseenkin keskittymätöntä touhua. Sitäpaitsi me oltiin vuorossa ihan ekoina, eikä oltu ehditty juuri rauhoittua ja orientoitua. Mutta toka kerta kruunasikin kaiken.

Bonon toinen kerta oli sit jo sellainen, että lampaat oli häkissä (häkki on siis pienempi aitaus treenihaan sisällä) ja me otettiin ne sieltä pois, pujoteltiin rata ja laitettiin lampaat takaisin häkkiin. Kaikki portit meni moitteettomasti ja ekan kerran turhautumishaukkuminen jäi melkein kokonaan pois. Ihan superia. Tehtiin aika lyhyt harjoitus, sillä tuli sellainen olo, että mitäs me tätä hinkataan, mehän osataan jo!

Se oli siis aivan nappi suoritus (meidän tasolla siis) ja tuli aivan mielettömän hieno fiilis molempien koirien puolesta. Myös Niki teki toisella kerrallaan niin hallitun reenin, että ei melkein voi uskoa.

Mä olen koittanut tässä miettiä, että mikä oli nyt toisin kuin ennen ja olen keksinyt ainakin seuraavanlaisia syitä onnistumiseen: ensinnäkin, Nikillä on niin paljon nykyisin toimitatarmoa, että sen kohdalla on sama juttu kuin Bonolla, että sitä pitää ensin vähän väsyttää ja sen jälkeen se alkaa toimia todella hyvin. Turha puhti ensin pois. Tämän mä olen hoksannut ja teen nykyään huomattavasti pidempiä vetoja lampailla ja maltan odottaa, että saadaan se hyvä suoritus. Nikillä on siis pitkäjänteiyys kasvanut ja kestävyys. Siihen on nyt 1 v ja melkein 5 kk iässä tullut sitä samaa suorituskestävyyttä, mikä on Bonon valtava vahvuus.

Nikin kohdalla mä myös vaadin siltä ekalla kierroksella kunnolta tekemistä ja napsin sikailut pois ja kävin hakemassa sen kaulapannasta pois, jos se lähti Wenjan perään tai ei meinannut totella pysähtymiskäskyä. Samoin ekalla kerralla tein niin, että vaikka vaadin sitä pysähtymään käskyllä sit down (ja se todella tarkoittaa meillä istumista) tyydyin siihen, että riittää seisominen, kunhan se oli pysähtyneenä. Pyrin myös lähettämään sen mahd. nopsaan taas ajamaan, jotta se ei ehdi turhautua. Ja se tajusi sen, mä luulen. Että kun tottelee nätisti, pääsee heti kohta ajamaan taas.

Koko treeniporukan fiilis oli aika rauhallinen ja lempeä ja kun sen sai itselle sen saman fiiliksen, homma alkoi toimia. Colliet kiihtyy heti, jos itsellä ei hermo pidä, ja tämä on bortsuilla ihan sama homma. Ne on niin herkkiä koiria. Oman äänen ja mielialan hallinta on ihan a & o. Ja nyt se sattui onnistumaan. Luottamus meidän tekemiseen oli hyvä ja tämmösistä onnistumisistahan se kasvaa vain.

Päivän kruunasi se, että me korviin asti mutaiset paimenet mentiin vielä katomaan korvasienipaikka kotimatkalla ja saatiin toinen muovipussillinen saalista. Kyllä mä kohta jo hallusinaatioita varmaan katselen, kun saan ne kaikki syötyä! Tosin ne kyllä ryöpätessä kutistui kamalasti...

Viime viikolla sattui muuten niin, että kun oltiin samassa paikassa korvasienien kiilto silmissä, jyrähti ukkonen pari kertaa. Niki oli kovin levoton ennen jyrähtelyä ja Bono tuli jalkoihin, kun se vähän säikkyi kovaa ääntä. Minähän en tietenkään joutanut niitä säälimään, kun korvasienten himo ajoi mua pitkin hakkuuaukeata ylös ja alas, joten koirat joutuivat tokeentumaan itsekseen. Niinpä ne alkoi leikkiä kepillä, kun eivät saaneet minusta surkuttelijaa. Loistava palautuminen, Bonolta varsinkin.

Normaaleissa oloissa olisin ehkä vienyt ne autolle ja olisin tavallaan palkannut ne pelästymisestä ja luumuilusta. Hyvä näin päin. Tykkään enempi reippaan puoleisista koirista ja mielellään tietysti kannustan siihen, että ne palautuisi pelästymisitä nopeasti.

What a wonderful day!

A/A ja 0/0

Hahaa! Nikin lonkkakuvien lausunto tuli Kennelliitosta parhain mahdollisin tuloksin. Lonkat A/A ja kyynernivelet 0/0. Virallisesti Terveet Nivelet! Mama otti tänään tämän kunniaksi vähän vaalenapunaista kuoharia.

Jotain hauskaa

Reetta heräili tässä yhtenä aamuna aika hitaasti ja tuumasi sitten, että "tänään tekisi mieli tehdä jotain hauskaa".

Niki makasi keskilattialla kyljellään, mutta tämän kuultuaan se nousi venyttelemään ja haki pallon ja vei sen Reetalle. Sen mielestä heittelyleikit on nykyisin kovin hauskaa!

Se koira on kuin ihmisen mieli.

Lambeja

Eilen oli Saarentaan lampolassa ihan vastasyntyneitä ja muutaman päivän ikäisiä lambeja! Ne sanoivat pienellä äänellään Bä-äää! Ihan syötävän suloisia. Koitan ottaa ensi viikolla kuvia niistä!

Meillä olikin kaksi kouluttajaa tällä kertaa, kun Kimmo veti ekan kierroksen ja Marika toisen. Kimmo niin tykkää Bonosta ja totesi että siltä voi alkaa jo vaatia paljon enemmän. Niinpä me tokalla kiekalla reenattiin flankkeja ja Marika kehui, että hienoja kaaria. Se piti hyvää etäisyyttä. Flankkireenin jälkeen kuljettelukin meni melko hallitusti.

Bono on kumma epeli, sillä se jumpittelee kotosalla aina maahanmenemisen kanssa, mutta lampailla se on kuin jousitettu! Jalat niia välittömästi. Maassa sen häntä heiluu koko ajan puolelta toiselle.

Nikillä puolestaan oli hirveästi virtaa ja se haluaisi vain ajaa lampaita ja sit se haukkua rätkyttää, kun panen sen istumaan. Päivittelin Kimmolle, että Niki on ruvennut palkkautumaan lampaiden ajamisesta. Kimmo totesi, että se on alkanut syttyä! Ja kaiken lisäksi Venjalla oli juoksu ja tämä herkkupepa oli koko ajan laitumen reunalla. Eli jäpikkä on todellakin tainnu syttyä paimentamiseen.

Seuraava haaste on tehdä pysähtymisestä kivaa, jotta saadaan haukkuminen pois. Niki on muuten innostanut Bononkin taas haukkumaan! Ja paljon muutakin.

Niki kehittyy näköjään psyykillisesti hitaasti, kun se ekan vuoden kulki kritiikittömästi Bonon perässä. Kaikki kehitysvaiheet tulee vasta nyt isompana. Tänään se vauva jumpitteli mulle! Ei meinannut tulla tassuja pyykimään kylpääriin! Mä olin ihan äimän käkenä, koska se on AINA totellut kaikissa asioissa heti.

Ulkolaitumella

Me oltiin poikkeuksellisesti keskiviikkona reenaamassa. Mulla on pääsiäisen takia työvuorot vinksin vonksin, mutta päästiin erääseen aamuryhmään mukaan, kun oli palvattu lampaanviulukin tilattuna ja noudettavissa.

Käytiin korkkaamassa ulkolaidunkausi siis ja mukavasti meni. En ollut treenannut pysäytyksiä lainkaan tässä välissä kotosalla ja se näkyi, ettei maahan meno Bonolla ja istuminen Nikillä ollut kovinkaan sukkelaa. Mutta kyllä ne kumminkin käskystä pysähtyy ja se tekee heti hommasta hallitumpaa.

Oikein hyvin meni taas, tulee tunne, että pampulat on hanskassa. Ne on vain kovin erilaisia lampailla. Niki on skarppi heti alussa, mutta sen pää täyttyy aika nopeasti. Lisäksi se on vähän turhan tuttavallinen tyttärien kanssa. Se haluaa juosta niiden mukana keskellä katrasta ja pyrkii nuolemaan lampaiden suupieliä! Tässä yhteydessä moinen ystävällisyys, sosiaalisuus ja avoimuus on hiukan epätoivottavaa.

Bono taas kiihtyy aivan tappiin, kun se tajuaa, missä ollaan. Se pitää ensin väsyttää, että se alkaa toimia. Sitten se kyllä jaksaa ihan hamaan hautaan asti painaa, se on niin mahdottoman sitkeä ja kestävä. Sama piirre on huomattu toko-reeneissä.

Nyt mulla on taas vaihteeksi sellainen olo, että mahtaako itse asiassa Bono ollakin työkoiramaisempi - juuri tämän mahdottoman kestävyyden ansiosta. Tämä piirre on näkynyt siinä pienestä asti. Nikillä selvästi pääkoppa täyttyy nopeammin. Tosin sen kanssa ei ole tehty niin paljon, kuin mitä mä Bonon kanssa pienenä tein, että voi se olla tottumus- ja harjaantumiskysymyskin. Pitäisikin tehdä Nikille metsäjälkiä, kun metsänpohjat kuivuu. Siinä se kestävyys ja pitkäjänteisyys kehittyy ihan huomaamatta.

Joka tapauksessa, molempien kanssa on tosi hauskaa paimentaa ja nyt hommaan on molempien kanssa tullut tekemisen ja edistymisen meiniki. Itse olen oppinut olemaan tarpeeksi vaativa, silloin kun pitää vaatia. Sitten - vaikka joutuisi ihan pahastikin sanomaan - pitää OMA mielentila saada heti ja välittömästi rauhoitettua, ja koira täytyy saada relaamaan, jotta sitä pääsee taas kehumaan ja kannustamaan. Tämmösen mä nyt olen oppinut. Silloin koira saa oikean palautteen ja alkaa hiffata, mitä sen on tarkoitus tehdä.

Molemmista näkyy nyt, että keskittyminen lampaisiin on kohentunut hiumasti, kun palaute on oikea-aikaista ja tulee sekä kehut että kiellot napakasti. Jää kaikki sijaistoiminnot pois. Molemmilla on kuitenkin selvästi vahva kiinnostus lampaisiin, kysymys on sen tukemisesta ja ohjaamisesta oikeaan toimintaan.

Sitten itselle on vähän kehittynyt sitä silmää, että missä lampaiden pitää olla ja missä koiran, jos esim. portti, jonka läpi pitäisi mennä, on tuossa. Se pelisilmä tulee vain katsomalla toisten treenejä (ja erityisesti toisten virheitä).

Juteltiin Marikan kanssa siitä, miten eri koirat edistyy ja missä vaiheessa koirasta voi sanoa, mihin se tulee yltämään. Meillähän ei ole mitään kisatavoitteita, koska collieilla ei saa edes mennä muihin kuin ranch-kisoihin. Eikä sellaista voi edes kuulema oikeastaan ennakoida kuin tekemällä, yltääkö koira paimennuskisoissa korkeammalle kuin perusradan suorittamiseen. Ylemmissä luokissa koiran täytyy osata työskennellä kaukana ohjaajasta, hyvin itsenäisesti eikä kaikista työbortsuistakaan ole siihen.

Mutta Marika oli sitä mieltä, että sekä Bonosta että Nikistä voi tulla sellaiset koirat, joiden kanssa omat lampaat saa suojasta niitylle ja laitumelta lampolaan sekä portista ulos ja sisään, jos joskus sellainen päivä koittaa että meillä on omia lampaita. Eikä mulla muunlaisia tavotteita olekaan.

Mikäpä sen hienompaa, kuin lampaita ja niiden perässä jokottelemassa kaksi pitkäkarvacollieta! Auringonpaistetta ja loivat mäet. Muutama puu, joiden alle pääsee varjoon viettämään siestaa. Siinä maman seuraava unelma. Ehkä myös Bonon ja Nikin?

Lonkkakuvat

Pikkupampula oli tänään lonkkakuvissa ja silmäpeilauksessa ja hyvät oli terveystulokset.

Silmissä näkyi sama collieiden CRD, joka oli jo pentuna, mutta sehän ei haittaa näkökykyä. Lonkat oli B/B ja kyynärät terveet. Niki sai myös rokotukset samalla reissulla ja oli repsukka ihan poikki koko illan. En mennyt enää takaisin töihin, kuten olin kaavaillut. Illalla vielä ulkoilutettiin pampulat erikseen, Niki oli sen verran hitaalla.

Niki on saanut pari uutta lempinimeä. Se kuulee nykyään aika usein Sirius Mustaa sekä Sinisilmä-Maikkia (vaikka tarkemmin kattottuna silmät on kyllä ruskeat).

Paimennuksen taika

Jotain edistysaskeleen tapaista meille on nyt tapahtunut paimennuksessa. Ollaan viikolla opeteltu Nikin kanssa uusi käsky: sit down. Se tarkoittaa, että liikkeestä pampula istahtaa VÄLITTÖMÄSTI ja sitä on harjoiteltu lelulla riehumalla. Se toimi tänään kuin... taika. Nyt pysyy nenä irti maasta ja touhu oli hallittua, koira oli paremmin kuulollla ja katse ja keskittyminen pysyi lampaissa. Emännän koko keskittyminen sen sijaan oli koirassa. Tuntui hyvältä ja ohjauskin kuulema näytti hyvältä.

Ekalla kierroksella Niki räyskytti, kun pidin sen tiukassa hanskassa, mutta tokalla kerralla se jo tiesi mitä tuleman pitää, joten se rentoutui ja teki, mitä pyydettiin.

Se on ihme epeli, kun se oppii kaikki kerrasta!

Ratana oli portteja, joita piti kiertää - ja siinä oli pikku pakkokin saada koira tottelemaan, koska muuten lampaat olisivat juosseet päin portinpieliä ja kaataneet niitä.

Bono meinasi ekalla kerralla, että se luumuilee maman jaloissa ja sieltä tekee yllätyshyökkäyksiä lampaita kohti, mutta se saatiin karsittua niin, että tokalla kerralla Bonon touhukin näytti ja tuntui ihan paimentamiselta. Sen verran jouduttiin kuitenkin ottamaan kova kovaa vastaan, että Marikakin nauroi, ettei Bono todellakaan ole mikään keskivertocollie! Se siinä on hyvä, että vaikka se yrittää mitä tahansa, se kestää ojennuksen. Ja sitä on pakko ojentaa ja neuvoa aika kovasti, koska muuten se ei tiedä, mitä sen pitäisi tehdä ja homma menee päämäärättömäksi juoksenteluksi ja haukkumiseksi. Kun se rentoutuu, sillä on hyvä etäisyys lampaisiin, se kiertää ne aika laajalla kaarella.

Pahus, ettei päästä kahteen viikkoon. Pääsiäinen sotkee maman työvuorot pahemman kerran ja tulee kahden viikon pakollinen reenitauko. No, molemmille on toukokuuksi myös varattu vakkarivuorot.

Täytyy tällä välin jatkaa uudelleen alkaneita toko-treenejä. Tällä viikolla tosin tehtiin Nikin kanssa vain seuraamista ja sit down - käskyä paimennusta varten. Siinä sivussa se tuli tosin oppineeksi, kuinka auton takapaksiin hypätään, joten ei paskempi viikko ollenkaan!

Tähän asti se on kiivennyt autoon niin, että se nostaa etutassut puskurille ja odottaa, että ojennan vasemman käden astinlaudaksi ja siitä se on sitten ponnistanut. Nyt hän osaa hypätä kokonaan itse!

Kaikenlaista edistystä!

2 x häkitys

Meillä oli eilen hyvin mielenkiintoinen paimennusrupeama. Tarkoitus oli pikkuaitauksessa molempien kanssa reenata vasenta ja oikeata, eli flankkeja. Nikin teemana oli, että nyt se loppuu se kakkojen haistelu ja syöminen, joten siihen käytettiin aikaa.

Lopulta tuloksekasta oli paineilmalla nenuun suihkaus aina, kun se nokka meni kohti maata. Se kyllä tajusi sen, mutta todettiin, ettei sitä voi enää pysäyttää maahan käskyllä, koska haistelun kieltäminen sekoittuu siihen, että rangaistaankin maahanmenosta, mikä ei suinkaan ole tarkoitus. Nyt pitää sit opettaa sille, että se istuu, kun se pysäytetään. Sana pitäisi siihen keksiä, sillä seis-käsky on tarkoittanut meillä tokossa seisomaan pysähtymistä. Kaikenlaista uutta haastetta, mutta Niki kyllä pääsi hommasta jyvälle ja hilputti tosi nätisti katraan ympäri molempiin suuntiin.

Tällä tiellä kannattaa jatkaa, koska kun sen huomion saa pois hajuista, se paimentaa erittäin halukkaasti ja intensiteetillä ja lampaat liikkuu tosi hyvin. Sääli sinänsä, että nyt pitää hinkata uusi pysäytyskäsky, koska maahanmeno sujui nyvin. Tosin se vaatii vähän reeniä siviilissä, sillä maahanmeno me saatiin samalla taktiikalla hyväksi viikon kotiharjoittelun tuloksena. Niki osaa heti, kun se vain hoksaa, mitä sille yritetään opettaa.

Kävi niin, että kun sain sen pikkuaitaukseen kaiken haistelukurmotuksen jälkeen, Niki oli niin ponteva, että lampaat karkasivat aitauksesta ennen kuin sain portin kiinni. No, ei siinä mitään. Häkitettiin ne sitten ex tempore, ja kyllähän me ne kiharakarvaiset leidit sinne aitaukseen saatiin, vaikka pari kertaa kyllä piti sitä ensin harjoitella. A&O on siinä hommassa, että koira pysähtyy juuri sillä hetkellä, kun lampaat on saatu kääntymään aitauksen portille ja heti, kun sille se käsky annetaan.

Bonon kanssa oli tosenlaiset kommervenkit. Sitä kai pelotti pikkuaitauksessa, koska se oli hyvin haluton juoksemaan lampaiden ympäri ja se vain tarjosi vain maatamenoa siten, että se käänsi vielä selän lampaille! Lopulta siirryttiin väljempään tilaan ja siellä se innostui niitä kuljettelemaan, tosin se teki omia kunniakierroksiaan pikkuaitauksen ympäri sieltä vauhtia hakien. Lopuksi kumminkin me Bonon kanssakin saatiin ajettua lampaat takaisin pikkuaitaukseen, eli molempien kanssa tehtiin elämämme ekat häkitykset!

Mama on luonnollisesti ihan intoa piukassa tästä hyvätä! Ilmeisesti jotain edistystä tapahtuu, vaikkei se aina siltä tunnukaan.