Bono is no more

Järkyttävää, että kun useamman vuoden jälkeen innostun kirjoittamaan taas blogiin ja leuhotan, että Bono voi todella hyvin, menee vain pari viikkoa siitä, kun se on kuollut. Näin jälkeen päin en ole varma, kuvastaako se sitä, että sillä todella meni hyvin, vai kuvastaako se vain sitä, että toivoin, että sillä menisi hyvin. Ainakin se kertoo siitä, että Bonoa hoidettiin ja aina huonomman ajan jälkeen tuli selvästi parempi aika.

Sillä oli aika raskas kevät ja kesä, meillä oli usein asiaa eläinlääkärille. Sillä oli oksentelukohtauksia, jotka kuitenkin menivät nopeasti ohi ja sen fyysinen kunto ei ehtinyt mennä niistä huonoksi. Se madotettiinkin sekä toukokuussa että kesäkuussa oksentelun ja ripulin takia.

Kesäkuussa sen rakenneongelma alkoi selvästi oirehtia enemmän, se oli ärtynyt ja selvästi kipeä, se huohotti ja kulki minun perässä, rähjäsi ulkona tavallista enemmän ja parin kilometrin ulkolenkillä sen piti levähtää makuulla. Istumaan en sitä ollut laittanut enää vuosiin. Sen etujalat lähti valumaan istuessa, niissä ei ollut pitoa, vaikka sillä oli vahva lihaksisto.

Tämmöisissä tilanteissa me käytiin aluksi eläinfysioterapeutilla, mutta viime vuosina osteopaatilla ja perinteisesti parin käynnin jälkeen monta kuukautta meni taas hyvin. Osteopaatti oli alkukesästä lomalla ja me saatiin hänelle aika tiistaiksi 15.7. Siihen asti hoidin Bonoa kolmisen viikkoa niin, että se sai kaksi kertaa päivässä Rimadyliä, kerran päivässä puolikkaan B-vitamiinivalmisteen (Neurobio Forte) ja hieroin ja jumppasin sen lihaksia ja jalkojen ja alaselän niveliä. Bonon vointi olikin parempi. Se sai yöt nukuttua ja se huohotti enää vain lenkiltä tultaessa jonkin aikaa. Sen ryhti oli myös parempi. Silloin kun se oli oikein kipeä, sen asento meni sellaiseksi, että se seisoi takajalat yhdessä, paino yhdellä jalalla (kuin pienet tytöt, joilla on kova pissahätä) ja sen selän kaari oli todella isolla kuopalla. Meidän entinen koira Lulu, joka halvaantui aikoinaan, oli juuri sen näköinen puoli vuotta ennen halvaantumista.

Kun päästiin osteopaatille, hän kävi koiran läpi kokonaan ja totesi, että kropassa ei ole mitään sellaista, mitä hän voisi autaa. Lonkkakin oli tällä kertaa symmetrinen ja SI-nivelet liikkui hyvin. Kipu paikallistui selvästi selkärankaan ja kipua oli koko rintarangan alueella.Lihaksissa oli myös kipeitä kovettumia. Osteopaatti ajatteli vielä sellaistakin, että näihin oireisiin voisi sopia spondyloosi ja kertoi, että sen kanssa pystyy elämään, koska se on kivulias vain kun se etenemisvaiheessa. Ulkoisesti siinä näkyi, että se käveli peitsaten ja että se laahasi vasenta takajalkaa. Ravia se vältteli.

Tilasin lääkärin heti ja varasin pitkän ajan, että päästään käymään kaikki läpi. Tarkoituksena oli, että voidaan sulkea pois kaikki mahdolliset muut syyt. Itseä vaivasi ajatus, että jos Bonolla onkin jotain muuta, joka menee vain rakenneoireilun piikkiin ja jää huomaamatta.

Lääkärissä me juteltiin pitkään ja käytiin läpi, mitä Bonosta oli kuvattu ja mitä fysioterapiassa ja osteopaattien käsittelyssä oli tullut ilmi. Lääkäri oli sitä mieltä, että oireilu on selvästi neurologista ja paikansi kipeimmän kipupisteen ristiselkään. Jalan laahaus oli selvä merkki hermotusongelmasta, samoin se, ettei sen jalat pidä lattioilla ja sen kropan hallinta on heikkoa esimerkiksi rappusissa. Monta muuta vaivaa saattoi sulkea pois jo pelkästään sen vuoksi, ettei oireet olisi helpottuneet siitä hoidosta, mitä se oli saanut.

Koska oireilu on ollut samaa pennusta asti, hän päätteli, että kaikista todennäköisintä on, että ristiselän alueella on selkäydinkanavan synnynnäistä ahtautta. Se ei näy selkäkuvissa, jotka otetaan päältä päin, mutta se voi näkyä sivulta otetuissa kuvissa. Bonosta ei oltu otettu sivukuvia.

Ensimmäinen osteopaatti, jolla käytiin Turussa sanoi, että tällainen on hyvin tyypillistä ns, bobtail-tyyppisillä roduilla, joilla selän rakenne on sellainen, että peppu on korkeammalla kuin ristiselkä. Tästä oli puhetta myös nyt lopussa, ja minulle jäi mielikuva, että tämä liittyy selän S-kaareen. Samassa yhteydessä hän sanoi myös, että collieille ilmaantunut taipumus nostaa häntä kaarelle selän päälle viittaa rakenteeseen liittyvään ongelmaan.

Selkärangan ongelmille ei voi tehdä mitään, ja olin joka tapauksessa päättänyt, ettei Bonolle enää tehdä niin isoa operaatiota, jossa on pitkä, kivulias toipuminen. Se on niin kompura ja aggressiivinen jo normaalistikin, että koin että sellainen olisi kiusaamista eikä Bonon edun mukaista.

Keskusteltiin, että tämmöisessä tapauksessa koiran kannalta ei ole mitään väliä tiedetäänkö täsmällinen syy, joten tässä vaiheessa ei otettu selkäkuvia. Päädyttiin siihen, että Bono syö lopun ikää kipulääkitystä, B-vitamiinia ja magnesiumia. Myös C-vitamiinia voi tällaisissa tapauksissa antaa. Vitamiinit ja magnesium auttaa niissä lihakrampeissa ja -kivuissa, joita vajaasti toimivien raajojen kompensoimisesta syntyy. Puhuin oksentelustakin ja lääkäri arveli, että se todennäköisesti johtuu kivusta.

No, ei mennyt kuin vajaa viikko, kun Bonon vointi huononi taas todella rajusti ja se oksensi kaiken, mitä söi ja joi. Sen alaselän lihakset oli ihan kuumat ja ryhti meni todella huonon näköiseksi eikä se halunnut kävellä enää juuri lainkaan. Lääkäri oli neuvonut, että sen oloa voi helpottaa niinkin, että pyöristää sen selkää esim. jumppapallon avulla, mutta Bono teki sitä itse. Se makaili viime ajat pääsääntöisesti sohvalla ja keräsi tyynykasan mahan alle, niin että selkä oli varmaan aika pyöreästi.

Soitin maanantaina eläinlääkärille ja he antoivat ylimääräisen ajan sulkemisaikaan muiden asiakkaiden jälkeen. Sain töistä vapaata Bonon takia ja me oltiin pihalla varjossa koko iltapäivä, Bono oksensi vartin välein ja se oli niin hirveän kipeä, että ainoa ajatus oli, että nyt se kärsii liikaa, näin pitkälle en olisi saanut vitkuttaa. Kun lääkäriaika oli käsillä, oli selvää, ettei siellä tehdä muuta kuin se viimeinen pavelus.

Nikillä on hiukan saman kaltaista kankeutta vasemmassa lonkassa kuin Bonolla ihan alkuaikoina, ja olen päättänyt, että jos sille ilmaantuu aggressiivisuutta, sen ei tarvitse mennä näin pitkälle. Tosin Bonohan ei koskaan ollut äkäinen omalle väelle. Se esimerkiksi aina nautti hoitamisesta ja lopussa, kun se ei enää halunnut hierontaa, se vain käveli pois. Aggressiivinen se oli vain muille koirille ja joillekin vieraille ihmisille. Siksi kai sitä aina toivoi parasta.

Niki oli mukana lääkärissä ja seurasi vieressä, kun Bonon ruumis nostettiin autoon. Ajettiin suoraan mökille ja kaivoin haudan vielä yöllä. Aamulla sitten Nikin kanssa yhdessä haudattiin Bono.

Meillä on ollut vaisu viikko ja tyhjältä tuntuu. Niki muistaa Bonon tietyissä tilanteissa kuten ulos lähtiessä, ja vinkuu hiljaa. Mulle vaikeinta on se, että se ei nuku enää polvitaipeissa eikä tule viereen, kun käyn sohvalle. Bono oli koira, joka oli koko ajan iholla.

Toisaalta tuntuu myös siltä kuin olisi vapautunut ihan valtavasta taakasta. Bonon eläessä en tajunnut itse, miten raskasta on elää sairaan koiran kanssa. Nyt me voidaan tehdä ihan erilaisia juttuja, kuten käydä koirapuistoissa, kyläpaikoissa, joissa on kissoja ja koiria ja ei ole hissiä jne. Kaikkea ei tarvitse suunnitella ärtyisän koiran ehdoilla. Nyt mä voin myös oikeasti alkaa toteuttamaan sitä Skotlannin matkaa, jonka olen haaveillut collieideni kanssa tekeväni. Paitsit, että nyt niitä on vain yksi.

Me käydään ehkä kokeilemassa taas lampailla ja mulla on vähän houkutus alkaa päivittää taas tätä blogiakin. Vannomatta paras, mutta jotenkin tuntuu, että kunhan tästä toivutaan, koiran pitämiseen tulee taas enemmän iloa.

Bono lepää hyvin kauniissa paikassa, jonne vie vain peurojen tekemä polku.