Ulkolaitumella

Me oltiin poikkeuksellisesti keskiviikkona reenaamassa. Mulla on pääsiäisen takia työvuorot vinksin vonksin, mutta päästiin erääseen aamuryhmään mukaan, kun oli palvattu lampaanviulukin tilattuna ja noudettavissa.

Käytiin korkkaamassa ulkolaidunkausi siis ja mukavasti meni. En ollut treenannut pysäytyksiä lainkaan tässä välissä kotosalla ja se näkyi, ettei maahan meno Bonolla ja istuminen Nikillä ollut kovinkaan sukkelaa. Mutta kyllä ne kumminkin käskystä pysähtyy ja se tekee heti hommasta hallitumpaa.

Oikein hyvin meni taas, tulee tunne, että pampulat on hanskassa. Ne on vain kovin erilaisia lampailla. Niki on skarppi heti alussa, mutta sen pää täyttyy aika nopeasti. Lisäksi se on vähän turhan tuttavallinen tyttärien kanssa. Se haluaa juosta niiden mukana keskellä katrasta ja pyrkii nuolemaan lampaiden suupieliä! Tässä yhteydessä moinen ystävällisyys, sosiaalisuus ja avoimuus on hiukan epätoivottavaa.

Bono taas kiihtyy aivan tappiin, kun se tajuaa, missä ollaan. Se pitää ensin väsyttää, että se alkaa toimia. Sitten se kyllä jaksaa ihan hamaan hautaan asti painaa, se on niin mahdottoman sitkeä ja kestävä. Sama piirre on huomattu toko-reeneissä.

Nyt mulla on taas vaihteeksi sellainen olo, että mahtaako itse asiassa Bono ollakin työkoiramaisempi - juuri tämän mahdottoman kestävyyden ansiosta. Tämä piirre on näkynyt siinä pienestä asti. Nikillä selvästi pääkoppa täyttyy nopeammin. Tosin sen kanssa ei ole tehty niin paljon, kuin mitä mä Bonon kanssa pienenä tein, että voi se olla tottumus- ja harjaantumiskysymyskin. Pitäisikin tehdä Nikille metsäjälkiä, kun metsänpohjat kuivuu. Siinä se kestävyys ja pitkäjänteisyys kehittyy ihan huomaamatta.

Joka tapauksessa, molempien kanssa on tosi hauskaa paimentaa ja nyt hommaan on molempien kanssa tullut tekemisen ja edistymisen meiniki. Itse olen oppinut olemaan tarpeeksi vaativa, silloin kun pitää vaatia. Sitten - vaikka joutuisi ihan pahastikin sanomaan - pitää OMA mielentila saada heti ja välittömästi rauhoitettua, ja koira täytyy saada relaamaan, jotta sitä pääsee taas kehumaan ja kannustamaan. Tämmösen mä nyt olen oppinut. Silloin koira saa oikean palautteen ja alkaa hiffata, mitä sen on tarkoitus tehdä.

Molemmista näkyy nyt, että keskittyminen lampaisiin on kohentunut hiumasti, kun palaute on oikea-aikaista ja tulee sekä kehut että kiellot napakasti. Jää kaikki sijaistoiminnot pois. Molemmilla on kuitenkin selvästi vahva kiinnostus lampaisiin, kysymys on sen tukemisesta ja ohjaamisesta oikeaan toimintaan.

Sitten itselle on vähän kehittynyt sitä silmää, että missä lampaiden pitää olla ja missä koiran, jos esim. portti, jonka läpi pitäisi mennä, on tuossa. Se pelisilmä tulee vain katsomalla toisten treenejä (ja erityisesti toisten virheitä).

Juteltiin Marikan kanssa siitä, miten eri koirat edistyy ja missä vaiheessa koirasta voi sanoa, mihin se tulee yltämään. Meillähän ei ole mitään kisatavoitteita, koska collieilla ei saa edes mennä muihin kuin ranch-kisoihin. Eikä sellaista voi edes kuulema oikeastaan ennakoida kuin tekemällä, yltääkö koira paimennuskisoissa korkeammalle kuin perusradan suorittamiseen. Ylemmissä luokissa koiran täytyy osata työskennellä kaukana ohjaajasta, hyvin itsenäisesti eikä kaikista työbortsuistakaan ole siihen.

Mutta Marika oli sitä mieltä, että sekä Bonosta että Nikistä voi tulla sellaiset koirat, joiden kanssa omat lampaat saa suojasta niitylle ja laitumelta lampolaan sekä portista ulos ja sisään, jos joskus sellainen päivä koittaa että meillä on omia lampaita. Eikä mulla muunlaisia tavotteita olekaan.

Mikäpä sen hienompaa, kuin lampaita ja niiden perässä jokottelemassa kaksi pitkäkarvacollieta! Auringonpaistetta ja loivat mäet. Muutama puu, joiden alle pääsee varjoon viettämään siestaa. Siinä maman seuraava unelma. Ehkä myös Bonon ja Nikin?