Rennompi ote

Olen ihmetellyt, miksi Bono ei oikein rauhoitu, kun toimitan sille hoitotoimenpiteitä. Lueskelin eilen sitten taas kirjaa viisastuakseni. Tällä kertaa Morten Egtvedtin ja Cecilie Kosten naksutinkoulutuskirjaa. Sieltä löytyi sellainen pointti, että pitäisi käsittelyyn totuttaessa odottaa, kun koira rentoutuu ja sitten vasta palkita.

Ehkä mun käsittelyni on ollut vähän tiukkapipoista "nyt harjataan, reippaasti nyt" - tyyppistä äkseerausta? Kun mä palkitsen väärällä hetkellä, vahvistan sen korkeaa vireystilaa enkä rentoutumista.

Mitä sillä on väliä, jos joka varvasväliä ei saa kerralla trimmattua?

Enhän mä itsekään tykkää käydä kampaajalla, joten mä voisin ottaa huomattavasti lempeämmän asenteen Bononkin hoitamiseen. En mä ainakaan halua, että kukaan mua patistelee. Ehkä se toivoi jotain sellaista, kun minut valitsi! Että "jospa tuo kohtelisi lähimmäistään, niin kuin itsekin toivoo tulevansa kohdelluksi."

No, aamulenkin jälkeen kokeiltiin ei-niin-tosikkomaista-ja -tavoitteellista harjaamissessiota ja se ainakin tuntui mukavammalta.

Ehkä se meni niin hyvin siksi, että tavattiin aamulla Bella, ja pienet aamupainithan tiettävästi mukavasti raukaisee.

Tämä on niin joogaa, tämä koiran kasvattaminen! Se on koko ajan sen rajan tutkimista, että milloin tavoite lähtee viemään ja milloin tekeminen on rentoa, lempeätä ja luonnollista.