Herkun olemus

Ahnekko vai eikö ahne, kas siinäpä kysymys. Sitä mä huomaan pohdiskelevani säännöllisesti.

Meillä on Porvoon Nelitassusta ostettua mahalevyä ja mahalihalevyä ollut nyt käytössä, sillä se on tällä hetkellä kaikista paras herkku. Jopa oravanraato irtoaa suusta, kun vähän vilauttaa mahalevyn murenaa. Mutta mutta.

Jäi keittiön lipaston päälle se muovikassi, jossa niitä on sulassa sovussa savustettujen hirvenluiden kanssa ja ne on Bonon nenän tasalla. Siinä ne on töröttäneet koskemattomina lauantaista asti. Jos se haluaisi, se saisi ne ihan helposti.

Olenkin siis pähkäillyt vähän herkkuteeman ympärillä. Olisko loppujen lopuksi niin, että herkusta tekee vastustamattoman se tilanne, jossa sen saa? Itse ahmimistapahtuma ei ole se juttu? Mahalevy on parhaimmillaan, kun sen saa kiitoksena, taputusten ja kehujen kera. Kun tietää, että tuo tykkää musta. Ja nyt se on muhun tosi tyytyväinen! Tuleekohan koirallekin se sanoin kuvaamaton riemun tunne, että "äiti, äiti, kato, mitä mä osaan!!!"

Vähän sama, kun emännälle tulee briossikahvin hinku. Se ei lähde millä tahansa pullalla, eikä kunnolla silläkään että hakee briossin konditoriasta ja keittelee sumpit kotosalla. Parhaiten se lähtee, kun soittaa Reetalle ja tehdään tärskyt Akateemisen kahvilaan. Siinä on vissi ero.

By the way, eteisen matossa on nyt myös koiran oksennuksen hajuja.