Virve ehti jo huomauttaa, että blogi on päivittämättä ja pitäsi keskittyä olennaiseen ;) Emäntä vaan jonninjoutavia puuhaa, kerää tilastoja sossualan näkymistä, jotta saisi perusteita YT-pöytään työpaikan säilymisen tueksi. Mutta nyt siis: asiaan.
Bonolla on ollut kovin toimeliasta. Keskiviikkoillasta perjantaihin se isännöi meillä ja kotihoitohenkilökuntana oli Reetta ja Viiru. Oli kamalaa jättää se yöksi hoitoon - ja vielä kahdeksi yöksi peräkkäin, sillä se vain kerran aiemmin ollaan oltu yö erossa. Se oli silloin, kun olin selkävian takia sairaalassa yhden yön. No, Bonolla ei ollut mitään hätää, huoli oli lähinnä omasta pärjäämisestä.
Poika oli kyllä kovin iloinen, kun tulin kotiin. Viirua se ei päästänyt paijausetäisyydelle pitkään aikaan, tunki vain peppua sylliin ja ruhoa kainaloon. Kiehnäämisestä tulee melkein sellainen olo, että se kokee olevansa anatomisesti väärin muotoiltu, kun kylkipaikka on mulla liian pieni hänen tarpeisiinsa! Tai sit kylkipaikka on väärin muotoiltu, jompi kumpi. Sovittelun puutteesta ei kumminkaan ole kyse.
Kun se malttoi irtautua kylkimyyrystä, se juoksenteli ympäri huushollia ja hyppi vuoronperään omaan petiinsä ja sohvalle nallea heitellen. Moista ilonpitoa en ole Bonolta ennen nähnytkään. Perjantai-iltana vietiin vielä hoitohenkilökunta kotiin ja jäätiin yöksi kylään. Bono oli sitten vielä launtainkin hoidossa, kun mama on alkanut harrastaa ja istui koko päivän puutarhakurssilla oppimassa maan viljavuusanalyysejä ja kalkituksen laskemista. Ensi kesänä tulee muuten mehevät kesäkurpitsat, että tervetuloa kylään.
Viikko huipentui eilen, kun oltiin Virve Sormusen tokokoulussa. Sain juuri niitä vinkkejä, joita kaipasinkin. Tosin Bonolla oli niin kamalasti virtaa, että noutohommeli meni ihan pipariksi ja onko niin, että se tosiaan Tomeran harjoitusta katselemalla keksi, että noutoesine suussa voi surffata muihinkin suuntiin kuin emännän luo? Aamun olohuonenoutokokeilussa se nimittäin harrasti sitä samaa!
Tokokoulu oli oikeastaan emäntäkoulua. Sain vinkkejä siihen, kuinka harventaa palkkausta ja erottaa
hyvä vapautuskäskystä ja toisaalta myös namipalkasta. Jatkossa kannaattaa jo aktiivisesti myös lisätä lelupalkkausta ja pitää mukana useampia kivoja leluja. Kokeiltiin (Tompan?) narupalloa ja se oli tosi hyvä tavara Bonon mielestä.
Sain myös hyvät ja tarpeellisest ohjeet siihen, kuinka lisätä luottamusta koiran tekemiseen. Kukaan ei ollut koskaan huomannut huomauttaa, että emäntä pitää meidän koirakossa oikein hyvää kontaktia koiraan, mutta että se ei ole homman idea. Samoin olen kuvitellut, että olen vähän tylsä ja puhumaton ohjaaja, mutta Virve kehotti kyllä puhumaan vieläkin vähemmän ja antamaan koiralle työskentelyrauhan. Tämä erityisesti noutoharjoituksessa ja esinetreeneissä. Ehkä meidän esinekiinnostus on nyt siis edennyt siihen, ettei tarvi enää kehua siitä, että se haistelee ja menee patukan tai noutokapulan luo.
Samoin kontaktin kohentamiseen tuli hyvää vinkkiä siitä, että kannattaa pidentää perusasennon säilyttämistä ja totuttaa myös itsensä siihen mielentilaan, että perusasennossa on hyvä seistä ilman, että vahtaa onko koira hyvin vai ei. Tulkitsin niin, että sivusilmällä tsekkailee, mikä alakerrassa on tilanne ja palkkaa esim. kehuilla ja toiminnalla hyvästä kontaktista. Sivulle istuttamista kannattaa alkaa harrastaa myös yhä useammissa tilanteissa, että tulee kontaktiharjoitusta ihan normaalin arjen tilanteissa. Huomasin aamulenkillä, että joku tässä ideassa avasi jonkun portin kärsivällisempään ja rauhallisempaan mielentilaan myös emännän päässä, vaikka en oikein saa otettaa että mikä juttu se oli! Aamulenkki joka tapauksessa sujui rauhallisemmin ja vähemmällä vetämisellä kuin normaalisti, vaikka Bono meinasi kyllä äityä vetämään. Koirien ohituksissakin olin jotenkin luottavaisempi ja rauhallisempi ja ajttelin, että istutaan kontaktia odotellen, ennen ei tapahdu mitään. Ja homma nmeni tois hienosti.
Virve S. sanoi tärkeän huomion siitä, että jos mä vaikka heitän noutokapulan ja koira on mulla sivulla niin eihän se tarkoita, että seuraavaksi koira lähtee noutamaan. Se tekee sitä, mitä mä pyyydän sitä tekemään, mennekin vaikka maahan.
Tuo oli minulle tärkeä ajatus, ettei itse sarjoita tekemisiään liian kaavamaisiksi rutiineiksi. Muistaa antaa aikaa, joka on melkein sama asia kuin luottaa koiraan (ja itseensä) sekä välttää opettamasta sitä, että kun tehdään
näin siitä seuraa aina että
tämä.
Eilinen muistutti konkreettisesti, että sitä saa mitä vahvistaa ja mistä palkkaa.
Namipalkkaa mun kannattaaa alkaa jo vähentää siitäkin syystä, että se on vähän kärsinyt inflaatiota, eikä ole enää ihaninta, mitä on. Monesti Bono vieläpä tulkitsee, että kun sanon
hyvä ja annan
namin se on yhtäkuin
vapaa. Outoa, mutta johtunee siitä, että se on jo loppuun kaluttu, itsestään selvä proseduuri.
Samoin mun ei kannata enää sanoa
hyvä ja
vapaa samalla uloshengityksellä, koska se vahvistaa käsitystä, että hyvä = vapaa, mitä se tietenkään ei ole. Nyt meidän pitää kerta kaikkiaan löytää joku harjoittelupaikka!
Me mentiin kurssin päälle vielä metsälenkille ja koirat saivat purkaa energiat metsään. Valitettavasti märkä keli ja hämärtyvä ilta eivät virittäneet kenenkään inspiksiä valokuvaamiseen. Metsälenkin jälkeen jäähdyteltiin tunteita Virven luona kahvipöydässä, mutta koirat oli kyllä jo siinä vaiheessa Teppoa lukuun ottamatta melko unisia. Kotona ei tarvinnut tuutulauluja laulella!
Virvellä on eilisestä hyvät yleismuistiinpanot
tuolla.
+002.JPG)
+001.JPG)
+005.JPG)
