Oikea pentu

Bono on ilmeisesti oppinut tuntemaan mua ja meidän huushollin tapoja, sillä siitä on tullut oikea, viikarimainen koiranpentu. En ole enää täti aurinkoinen, jonka sana on tie, valo ja totuus tai jonka kaikki toiveet toteutetaan tuosta vain. Mä olen lähes melkein iloinen, että työt alkaa taas huomenna. No ei vaiskaan, kyllä meillä puuhaa piisaisi oloneuvoksina.


Rajasaaren muisteloita.

Kaikki asiat tapahtuu jotenkin luontevasti. Aika vain kypsyy tiettyihin asioihin omalla painollaan: moment niinku presents itself. Nyt on ihan selvästi aika etsiskellä koirakoulua ja hommata sivustatukea kasvatukseen. Tai kasvun tukemiseen, kuten kasvatustieteilijät mielummin nykyään sanovat. Mahtaako päteä koiranpitoon?

Bono kiskoo hihnaa ja sinkoilee, se ei kuule ja se vetkuttelee kävelyllä. Se sylkee maksan kappaleet kartanolle ja muutenkin käyttäytyy niin, että mä kuvittelisin että se on murrosiässä ellei se olisi vasta 15 viikkoinen. Mulle tämä tuottaa lisää haastetta, enkä tahtoisi ajautua siihen, että huudan ja kiskon sitä hihnasta. Koitetaan harrastaa tässä koiran pitämisessäkin ahimsaa (väkivallattomuutta).

Nyt kun me treenataan vuoron perään istumista, maahan menemistä ja seisomista, se raukkaparka on ihan sekaisin. Lopultakaan se ei taida osata oikeasti vielä mitään. Ei varmaankaan ole koulutettu liikaa...?


Mura, uimamaisteri ja uhkea treenivastus.